"Ei ole kristityn (lisätkäämme ihmisen) arvoista", sanoo jossakin
paikassa Bossuet, tuo haudan suuri runoilija, "ei ole kristityn
arvoista ponnistella kuolemaa vastaan kuin vasta sillä hetkellä,
jolloin se tulee, viedäkseen hänet mukaansa."
Olisi terveellistä, että jokainen meistä loisi siitä käsityksensä
päivän kirkkaudessa, älynsä voimakkaimmillaan ollessa, ja oppisi
pitämään siitä kiinni. Hän sanoisi kuolemalle: "En tiedä kuka olet,
muutoin olisinkin valtiaasi; mutta niinä hetkinä, kun silmäni näkivät
olemuksesi korkeammin kuin tänään, olen oppinut tietämään, mikä et ole;
ja se riittää, niin ettet pääse minun herrakseni."
Näin hän kantaisi sielussaan koeteltua kuvaa, jota kuoleman kauhut
eivät voittaisi ja josta hänen haamujen ahdistamat katseensa pääsisivät
hakemaan turvaa. Kuoleman kanssa kamppailevien pelottavan rukouksen
sijasta, joka kohoaa kuilusta, hän lausuisi oman rukouksensa, elämänsä
huippujen rukouksen, mihin yhtyisivät, kuin rauhan enkelit,
olemassaolon selvimmät, kuultavimmat ajatukset.
Eikö se ole rukousten rukous? Mitä se pohjaltaan on muuta kuin oikea ja
arvokas rukous, jollei tulisin ja epäitsekkäin ponnistus saavuttaa ja
omaksua se, mikä on tuntematonta?