Niin pitkällä me nyt olemme. Elämässämme ja maailmassamme on vain yksi
merkittävä tapaus -- kuolemamme. Se on piste, missä onneamme vastaan
yhtyy ja vehkeilee kaikki se, mikä välttää huomiomme. Mitä enemmän
ajatuksemme pyrkivät loittonemaan kuolemasta, sitä ahtaammin ne
puristautuvat sen ympärille. Mitä enemmän kuolemaa pelkäämme, sitä
pelottavampi se on, sillä vain meidän arkuutemme sitä ravitsee. Ken
koettaa kuoleman unohtaa, sen mielen se täyttää; ken yrittää sitä
paeta, se ei enää kohtaakaan muuta kuin sen.
Kuolema pimentää kaikki varjollaan. Mutta jos lakkaamatta sitä
ajattelemme, teemme sen tietämättämme emmekä silti opi sitä tuntemaan
sen paremmin. Me pakotamme huomiomme kääntämään sille selkänsä, sen
sijaan että kulkisimme kasvot kohotettuina sitä kohti. Me jätämme sen
vaiston hämäriin käsiin emmekä suo sille hetkeksikään älyämme.
Onko siis hämmästyttävää, että kuoleman ajatus, jonka tulisi olla
täydellisin ja kirkkain ajatuksistamme, koska se on lakkaamattomin ja
väistämättömin kaikista, jää heikoimmaksi ja ainoaksi myöhästyneeksi?
Kuinka tuntisimme ainoalaatuisen vallan, jota emme koskaan katso
silmiin? Kuinka se olisi voinut kirkastua valonvälähdyksistä, jotka
syttyvät vain sitä paetakseen?
Mitataksemme sen kuiluja odotamme elämän heikoimpia, hävitetyimpiä
hetkiä. Me ajattelemme sitä vasta sitten, kun meillä ei enää ole
voimaa, en sano ajatella, vaan hengittää.
Menneen vuosisadan mies, joka palaisi keskuuteemme, ei
vaikeudetta tuntisi nykypäiväisen sielun pohjalla omien jumaliensa,
velvollisuutensa, rakkautensa tai maailmansa kuvaa. Mutta hän tapaisi
melkein koskemattomana kuoleman hahmon, sellaisena joksi esi-isämme sen
muovailivat, satoja, jopa tuhansia vuosia sitten, vaikka kaikki onkin
muuttunut sen ympärillä ja sekin, mikä sen luo ja josta se riippuu, on
kadonnut. Älymme, joka on tullut perin rohkeaksi, perin toimeliaaksi,
ei ole siinä työskennellyt, ei ole, niin sanoakseni, korjaillut sitä
millään lailla. Vaikkemme enää uskokaan kadotettujen kärsimyksiin, niin
meistä uskomattomimmankin elämänsolut uiskentelevat yhä hebrealaisten
Sheolin, pakanoitten Tuonelan tai kristillisen Helvetin pelottavissa
hämäryyksissä. Vaikkeivät liian tarkoin määritellyt liekit sitä enää
valaisekaan, ammottaa kuilu yhä olemassaolon loppupäässä, sitä
pelottavampana, mitä vähemmän sitä tunnetaan.
Ja kun sitten lyö se hetki, joka vartosi uhkaavana päämme päällä, ja
jota kohden emme uskaltaneet kohottaa silmiämme, puuttuu meiltä kaikki
samalla kertaa. Nuo pari kolme epävarmaa ajatusta, joihin aioimme
nojata, niitä tutkimatta, taipuvat kuin korret viimeisten hetkien
painon alla. Haemme turhaan turvapaikkaa mietelmistä, jotka häiriytyvät
tai ovat meille outoja eivätkä tunne tietä sydämeemme. Kukaan ei odota
meitä viimeisellä rannalla, missä ei mikään ole valmista, missä ei ole
pysynyt pystyssä muuta kuin kauhistus.