Pimeiden iltojen aika on käsissä.
Vilja valmistuu pelloilla. Ruiskuhilas on jo ehtinyt riiheenkin ja
suvitouot odottavat sirppiä.
Maamies myhäilee tyytyväisenä omaa, hiljaista myhäilyään, jonka sävyn
outokin huomaa hänen silmiensä kirkkaasta hohteesta.
Tänä vuonna tulee tavallista parempi sato. Ruis näyttää antavan yli
odotusten. Suvivilja on rehevää ja suurijyväistä, ja peruna pudistaa
niin, ettei tahdo mahtua penkkeihinsä.
Tyytyväisinä istutaan Aholassa pimenevinä syysiltoina avotakan hiipuvan
hiilloksen ääressä. Näperrellään mitähän näperrellään, ja sana silloin
toinen tällöin naapurille heitetään. Muualla tässäkin pitäjässä on jo
aikoja sitten avotakka rautahellaan vaihdettu, mutta Aholan isäntä
ei ole vielä tätä esi-isien rakasta uunilaitetta nykyaikaiseksi
muuttanut. Ja on siellä Aholassa vielä toinenkin isiltä peritty tapa
käytännössä, puhdetöiden teko. Nyt ei tosin ole vielä puhdetöiden aika
käsissä, eikä takkaan ole tehty tulta myöskään lämmittämistä varten.
Illalliskeittotulien jätteet siinä nyt hiljalleen hiipuvat. Tuli
olisi jo sammunutkin, ellei isäntä olisi siihen aterian aikana paria
tervaskannonpuolikasta lisäksi heittänyt paremmin niinkuin näkemistä
silmälläpitäen. Lamputkin kun ovat vielä kesäkunnossa, ja nykyaikaisia
sähkövaloja ei Aholaan ole vielä laitettu.
— Ehtiihän ne sitten hankkia, jos lamppupeli pettää, on isäntä
sanonut. Ja kun lamppupeli ei ole pettänyt, niin sähkövalot on jäänyt
hankkimatta.
Vankka ja maittava illallisateria on nyt syöty ja tyytyväisin,
kylläisin mielin miehet istuvat hiipuvan takkatulen ääressä. Laiskasti
kulkee tarina. Hämärä peittää jo avaran tuvan, ja vain vaivoin näkee
naisväki korjata ruuanjätteet pöydältä ja pestä astiat. Miesten
liikahdellessa heijastuu raukea valo väliin pöydällekin ja varjot
seinillä liikkuvat. Silloin naiset kiihdyttävät hetkeksi työtään,
mutta pian taas pimeys palaa entiselleen pahoittaen astianpesijät
varovaisuuteen. Naisväki supattaa keskenään omia pieniä asioitaan.
He eivät tahdo häiritä tuvan torkkuvaa hiljaisuutta eikä miesten
rauhaa, kun nämä siinä käsiinsä nojaten, silloin tällöin kylläisinä
röyhähdellen, melkein äänettöminä päiväntapahtumia mietiskellen,
istuvat.
Takan hehku sammuu vähitellen. Naisväki on lopettanut työnsä ja
istujista yksi toisensa jälkeen siirtyy päivän ponnistuksista lepäämään.
Isäntä ja Teemu jäävät viimeisiksi.
Teemun mieltä riipaisee niin omituisesti. Sitä aivan hytkäyttää kuin
ensi kertaa ripillä käydessä ja sydän takoo, että melkein kuulee sen
äänen, ja veret kohoavat kalpealle poskelle. Kohotkoot, ajattelee
Teemu. Eipä sitä tässä hämärässä kukaan näe.
— Nyt minä kysyn, hän päättävästi ajattelee. Tehköön isäntä sitten mitä
haluaa.
Mutta vaikka ajatus olikin kypsynyt jo päätökseksi, niin mitenkään sitä
ei tahtonut saada sanotuksi.
Se asia oli jo koko kesän pitänyt Teemun mieltä pienessä jännityksessä.
Ensin se oli kuin sivumennen iskenyt, eräänä lauantai-iltana, jolloin
hän palasi kytöojalta Terva-ahon poikki. Illalla hän ei sitä sen
enempää ajatellut. Saunassa se tosin kuin salaa hiipi uudelleen
mieleen, mutta maatapannessa hän ei sitä muistanut enää ollenkaan. Eikä
se aamulla herätessäkään vaivannut mieltä. Mutta maanantaina siinä
kytömaalle vievän tien haarassa se taas yhtäkkiä töksähti mieleen.
Se tuli kuin pilvistä pudonneena, ja veti kuin vetikin astelemaan
Terva-ahon kautta, vaikka toista tietä olisi ollut lyhyempi matka.
— Hullutustahan se kaikki on, hän ajatteli. Milläpäs minä, ikäloppu
mies sellaiseen...
Mutta vaikka hän miten koetti sitä ajatusta mielestään eksyttää,
niin aina se vain sieltä piilosta sukelsi esille ja vaati huomiota
itselleen. Toisinaan se piti päiväkausia pienessä jännityksessä eikä
tahtonut antaa iltasin unta. Väliin se hiukan hellitti, mutta pian taas
entistä voimakkaampana tuli esille.
Se oli merkillinen ajatus! Se oli yhtä hullu haave kuin opettajan
sanojen mukaan sekin, että maat otetaan rikkailta pois ja annetaan
köyhille. Niinpä niin. Hullu haave. Se on viisas mies, opettaja, kun se
osaa sanoa niin mukavasti, että hullu haave. Mutta mitäpäs ne lukeneet
eivät osaisi. Hullu haave se on se hänenkin ajatuksensa, ei siitä
koskaan tule mitään. Kumma vain, että se istuu niin lujassa tuolla
päänupissa.
Tästä merkillisestä ajatuksesta erille päästäkseen Teemu iski työhön
kaikkine vanhan miehen voimineen. Ja oli aikoja, kun hän selkä märkänä
oikein kaivoi ja väänsi, ettei hän väsyneenä muistanut sitä hullua
haavettaan, ei sittenkään, vaikka hän aivan vaistomaisesti joka aamu ja
ilta kulki Terva-ahon kautta työmaalle ja työmaalta kotiin.
Mutta nyt syyspuolella, kun päivät lyhenivät ja illat pitenivät, se
ajatus ei jättänyt häntä hetkeksikään rauhaan.
— Jos voisi edes Eevalle siitä puhua, hän ajatteli, niin ehkäpä se
hellittäisi. Mutta ei se Eeva sellaista ymmärrä. Pilkaksi löisi koko
ajatuksen ja nauraisi. Voisi vielä sanoa hulluksi. Parasta on pitää
kaikki vain omana salaisuutenaan.
Mutta kyllä siinä oli pitämistä. Toisenkin kerran se pyrki huulilta
Eevan korvaan ja vain kovasti pidellen pysyi sisällä. Olihan hän
sentään vielä mies, vaikka vanhakin, että tiesi mitä teki ja puhui. Ja
tätä asiata ei sanota kellekään, ei edes isännälle, joka sen paraiten
ymmärtäisi, ja jolle sanottuna siitä saisi joko luopua tai ryhtyä sitä
toteuttamaan. Toteuttamaanko? Ei, ei! Se olisi liian suuri onni ja ilo
hänelle, omasta mökistä ulos ajetulle...
Koko kesän aina tähän iltaan asti Teemu oli voinut salaisuutensa
säilyttää. Mutta nyt sen pidättäminen tuntui ylivoimaiselta tehtävältä.
Aivan siinä hiki nousi otsalle.
Kun autio tupa hämärtymistään hämärtyi ja raukea hiljaisuus vallitsi,
ympärillä, rohkaisi hän viimein itsensä ja suuren salaisuutensa
paljastaakseen jo kerran rykäsi. Mutta sanat juuttuivat kurkkuun ja
tupa tuli yhtäkkiä säkkipimeäksi. Sydän jyskytti haljetakseen ja koko
ruumis vapisi jännityksestä.
Isäntä liikahti noustakseen.
Nyt tuli Teemulle hätä käteen.
— Tuota... tuota... hän tapaili yskien... Muistaahan isäntä... hm...
sen Terva-ahon?
Mitäs se Teemu nyt? ajatteli isäntä. Tottahan hän sen pienen ahopahasen
muisti. Menneinä vuosina siinä oli ollut halme, mutta nyt se jo oli
suurimmaksi osaksi metsittynyt. Lamminpuoleinen syrjä oli enää autiona.
— Kyllähän minä sen muistan. Kuinka niin? hän kysyi.
— Muuten vain.
Seurasi pitkä äänettömyys, ennen kuin Teemu jatkoi:
— Minä tässä vähän olen itsekseni... hm... tuota... ajatellut, mutta
taitaa olla mieletöntä, että eiköhän isäntä... tuota... tuota...
antaisi siitä minulle pientä mökin paikkaa...
Tämän sanottuaan Teemu tunsi painuvansa kuin maan alle. Pitkään aikaan
hän ei kuullut ei nähnyt mitään. Mitähän hän oli isännälle sanonut? Ei
suinkaan hän ollut vain päättömiä puhunut?
— Vieläkö uskaltaisit yrittää? kysyi isäntä. Samalla hän ajatteli, että
paras olisi, kun luopuisit siitä puuhasta. Helpompi sinun olisi tässä
viimeiset vuotesi elellä.
— Kyllä, vastasi Teemu aivan kuin asia olisi jo ratkaistu, ja lisäsi:
— Oikeitten ihmisten kanssa.
Isännän teki mieli aluksi vastustaa, mutta nähdessään Teemun innon hän
sanoi:
— Kyllä se minun puolestani passaa. Koska sinä aiot aloittaa? Oletko jo
sitä ajatellut?
— Nyt heti vähitellen olen meinannut.
— No, kyllä se passaa, passaa varsin ihmeesti. Mutta tehdään ensin
kirjallinen kauppa ja eroitetaan maa niinkuin lait ja asetukset
vaativat. Minun eläessäni voisit kyllä muutenkin rakentaa ja asua,
mutta jos minusta aika jättää, niin sinun on turvallisempi olla, kun
lailliset paperit ovat taskussasi.
— Paljon kiitoksia! Kyllä minä isäntään uskon muutenkin, mutta tehdään
vain niin kuin isäntä tahtoo ja hyvä on.
— Mennään sitten huomenna heti aamustapäivin sitä paikkaa katsomaan,
että voit aloittaa työt milloin haluat.
— Miten vain isännälle paraiten passaa!
Teemu nukkui sinä yönä hyvin rauhattomasti. Heti päivän valjettua hän
toisten vielä makeimmillaan maatessa nousi ylös ja lähti kiireesti
astua köppäsemään Terva-ahoa kohti.
Hänelle oli alkanut uusi elämä.