Vielä äsken niin hohtavan valkoiset hanget ovat kadottaneet kaiken
kauneutensa. Likaisenharmaina ja repaleisina ne retkottavat. Vain
jokunen kirkas, aurinkoinen päivä, lämmin yö ja leuto sade, niin niistä
ei ole jälellä muuta kuin muisto.
Pienet kevätpurotkin jo hiljalleen ja ujoina mäkien kupeilla lirisevät.
Talven kahleista vastikään vapautuneina ne aluksi epäröiden pyrkivät
sinne tänne, löytämättä itselleen sitä uomaa, jota myöten niiden on
määrä mennä. Monet niistä etsintämatkallaan pian heikot voimansa tyyten
kuluttavat ja olemattomiin hukkuvat, mutta ne, jotka yhteisvoimin
työskennellen ovat reitin itselleen löytäneet, ne mennä vilistävät jo
kaukana laulaen, ja pian ilosta hypellen kohiseviksi koskiksi paisuen
kovalla kiireellä pyrkivät emonsa, meren, syvään syleilyyn...
* * * * *
Tukala ja tuima on kulunut talvi ollut Aholan porstuanperäkamarissa
asuville vanhuksille. Sairaus sairauden jälkeen on heidän luonaan
vieraillut ja voimat vähentänyt, että vaivoin vanhukset nyt pääsevät
liikkumaan.
Masentunut mieli ei ole kyennyt hiipivää tautia vastustamaan. Alituinen
alakuloisuus on sen viihtymiselle vielä vauhtia antanut.
Ensin tauti tarttui Teemuun. Hiljaa ja hivuttaen se vanhusta läheni,
kunnes viimein koko voimalla iski. Viikkokausia elämä ja kuolema
heikon sairaan ympärillä kamppailivat keskenään. Elämä viimein voitti.
Mutta sen voitto ei ollut enää suuren arvoinen. Kuoleman vaaniva käsi
oli viikkojen kuluessa ahnaasti raastanut vanhuksen elinvoimat niin
tarkkaan, että ainoastaan nahkan peittämä raihnainen ruumis oli jäänyt
jälelle...
Sitten kun Teemu tointui vähän jalkeelle, niin sitten tapasi tauti
Eevan. Kauan se häntäkin vuoteessa piti ja pihisti, mutta onneksi
päästi vähemmällä kuin Teemun.
Hukka olisi ollut hyppysissä, elleivät Aholan armeliaat asukkaat
olisi sairaita vanhuksia yön päivän kanssa hoitaneet ja heille
auttavaa kättään ojentaneet. Oikein sitä heidän hyvyyttään vieraatkin
ihmettelivät ja paljon siitä kylällä puhuttiin. Mutta itse he eivät
vaivoistaan kiitosta odottaneet, eivätkä välittäneet siitä edes
kuulla, kun joku keplotteleva kylänkulkija talonväkeä muka paremmin
miellyttääkseen koetti epätoivon vimmalla puheen uudestaan ja uudestaan
tähän asiaan kääntää. Ja kun vieras ei muuten hellittänyt, niin pian
hän sai vastauksen:
— Ei siitä kannata puhua! Se on ollut velvollisuutemme.
Paras kiitos ja palkkio heille oli siinä, kun he huomasivat, että
sairaat toipuivat. Kaulasta pitäen he vanhuksia nostelivat ja
kääntelivät ja tarjosivat heille parasta mitä talosta löytyi.
— Voi, voi sentään! Elkää välittäkö meistä! Kiitos, kiitos! hokivat
vanhukset yhteen ääneen ja auttajan poistuttua seinään päin kääntyen
salaa toiseltaan silmäkulmaansa pyyhkäisivät.
Mutta kaikista ruumiillisista kärsimyksistä huolimatta olivat Teemun
hengenvoimat pysyneet murtumattomina. Sydäntalvella, tammikuun
alkupuolella, jolloin lähenevä sairaus näytti ensi oireita, oli Teemun
mieli lamassa. Vaikka hän väliin ponnistelikin päästäkseen eroon
piinaavista, raskaista ajatuksista, niin sittenkin yhä uudelleen ja
uudelleen palautuivat mieleen viimesyksyiset, nopeasti, vanhuksen
mielestä liian nopeasti kehittyneet tapaukset, joiden huippukohdan
muodosti käräjienkäynti kaameine seurauksineen. Vaikka tästä oli jo
kulunut kuukausia, tuntui se aina vain yhtä tuoreelta kuin eilinen
päivä. Aina se mielessä pyöri.
Uudelleen ja taas uudelleen Teemu kertasi ajatuksissaan sen ajan, joka
oli kulunut siitä hetkestä lähtien, jolloin hän sai käräjähaasteen,
siihen hetkeen, jolloin hänet ajettiin poliisivoimalla omaksi luullusta
mökistä maantielle. Viimeiseen asti hän oli uskonut ja toivonut, että
asia vielä yhdennellätoista hetkellä saa jonkun odottamattoman käänteen
ja hän pääsee oikeuksiinsa. Vasta silloin tämä elähdyttävä toivo peti,
kun poliisit tulivat ja nostelivat tavarat ulos ja hänen silmäinsä
edessä naulasivat kiinni sen oven, jonka avaamiseen ja sulkemiseen
hän oli jo kolmattakymmentä ajastaikaa luullut vain itsellään olevan
etuoikeuden.
Sitä tapausta hän ei koskaan täydellisesti käsittänyt. Se oli kuin
ilkeä unikuva, joka aina vain mielessä väikkyi, mutta josta ei saanut
selvää, mikä se oli. Mistä se tuli se sellainen mahtikäsky, jonka
edessä hänen täytyi taipua? Laki ja oikeus! Niinpä niin. Mutta lainhan
pitäisi heikkoja ja voimattomia suojata ja turvata eikä sortaa. Mutta
tässä kävi päinvastoin. Olisi edes isäntä itse tullut ja selittänyt,
että asia on nyt kertakaikkiaan niin. Minä, joka olin viisaampi ja
voimakkaampi, minä voitin. Sinä heikompana hävisit, ja nyt sinun on
tästä lähdettävä.
Mutta ei. Ei tullut isäntä näin puhumaan. Näkymättömänä hän vain
asioita johti ja vallesmannin avulla poliiseja juoksutti. Ei edes
siellä päin kylää viikkokausiin liikkunut. Tai jos liikkuikin, niin
salaa kulki, ettei häntä vain mitenkään olisi Syrjälässä huomattu?
Mitäs sitten, jos isäntä olisi mökkiin poikennut? Olisiko se hänen
tekoaan lieventänyt? Olisi toki paljonkin. Hän olisi silloin
osoittanut, että hänellä on puhdas omatunto ja rauhallinen mieli.
Kerrankos sitä tässä maailmassa on riidelty ja riidellään. Isäntä olisi
voinut selittää, että asia ei ole, eikä ole ollut niin kuin sinä sanot
ja luulit olevan. Mökki onkin talon, ja nyt se annetaan sellaiselle,
joka kykenee maksamaan siitä paremman vuokran kuin sinä. Se olisi ollut
miehen puhetta, suoraa ja kaunistelematonta. Olisihan isäntä hyvinkin
saattanut muistaa kontrahdin ja suulliset sopimukset toisin kuin hän,
ja uskoen olevansa oikeassa, olisi vain totuuden selville saantia
varten turvautunut vallesmannin, tuomarin ja poliisien apuun. Tuomariin
turvautumisen jaksoi vielä hyvin käsittää, kun kovasti ajatustaan
ponnisti. Mutta vallesmannin ja poliisit... Se meni kuin menikin jo yli
ymmärryksen.
Muisto poliisien tulosta ja tuvan tyhjentämisestä oli kaikista karvain.
Siihen tapaukseen ajatus aina pysähtyi ja siinä kauemmin, liiankin
kauan, viipyi. Se muisto se aina riutunutta rintaa jäyti ja mieltä
kirveli. Nostipa herkimpinä hetkinä kyynelhelmenkin karkealle, syvien
vakojen uurtamalle poskelle...
* * * * *
Mutta sitä mukaan, kun päivät pitenivät ja kirkastuivat, sitä
mukaan Teemun mielikin keveni ja piristyi. Kun ensimmäiset leivoset
näyttäytyivät, oli Teemu jo jalkeilla. Ja peipposten piipitellessä
hän jo liikkui mielestään kuin ennenkin. Jalka tuntuu tosin entistä
raskaammalta, käsi kankealta ja voimattomalta, mutta kun tässä vielä
viikon pari verryttelen, niin enköpä tuota taas jo kyenne omin voimin
elämään, hän ajatteli.
Ja kun ensimmäiset pääskyset saapuivat ja räystään alle pesäänsä
laittoivat tai vanhaa korjailivat, niin silloin Teemu jo hääri joukon
jatkona talon töissä.
— Pysy sinä vain pois siksi kunnes paranet, kielteli isäntä.
— Ei sitä kehtaa, aikamies, jouten maata, vastasi Teemu ja meni toisten
mukana, että tuppi heilui.
— Teemu parka, huokasi Aholan isäntä hänen jälkeensä.
Vanhoillapäivilläsi et saa etkä malta edes rauhassa sairastaa. Kummaksi
se on maailma tämän miespolven eläessä muuttunut. Ja tovin kuluttua hän
puoliääneen lisäsi:
— Onkohan niiden olo keveämpää, jotka ovat heittäneet toisen omasta
mökistään ulos kuin koiran pellolle?