Talven ensi lumi on peittänyt maan.
Tuulet ja syysmyrskyt ovat tauonneet ja ilma on seestynyt pakkasta
antavaksi.
Terva-ahon koilliskulmalla, lammen rannalla, on kaivettu maata, puita
kaadettu ja veistetty, kiviä ja kantoja väännelty ja rotkopaikkoja
tasoiteltu. Pieni ala peltoakin on jo valmiiksi kuokittu.
Mutta nyt ovat työt keskeytyneet, eikä viikkokauteen siellä
ole rakentajaa näkynyt. Valkoinen lumi, talven ensi lumi, on
kattanut tasaisesti Syrjälän Teemun työmaan ja kuokoksella olevan
pienen peltotilkun peittänyt. Rakentaja ja kuokkija itse makaa
kuolemansairaana Aholan talon porstuan peräkamarissa, ja epätietoista
on, tuleeko hänestä enää kesken jääneen työnsä jatkajaa.
Kuume on noussut peloittavan korkealle, ja raskaasti, läähättäen
kohoaa heikko rinta. Tällaista menoa on jo jatkunut pian viikon
päivät. Tiheästi toistuvat pistokset rinnan vasemmalla puolella ovat
lisänneet sairaalle kipua. Väliin on sairas ollut vähän parempi,
mutta viime yönä, kuudentena vuorokautena sairauden alusta lukien,
oli ottanut niin kovasti, että koko Aholan talon väki oli noussut
Teemun loppua katsomaan. Kuolema hellitti kuitenkin vielä otteensa,
mutta tiedottomassa tilassa sairas nyt hourailee. Isäntä on panettanut
hevosen valjaisiin ja käskenyt renkipojan lähteä kiireesti hakemaan
kirkolta lääkäriä. Saa nähdä, ehtiikö lääkäri ajoissa, vai jättääkö
elämä vanhan Teemun ennen lääkärin tuloa. Sairaan tila on kovin
huolestuttava ja panee pahinta pelkäämään.
Eeva on yön päivän kanssa istunut sairaan miehensä vieressä.
Lukemattomat kerrat on kyynel vanhan vaimon silmäkulman kostuttanut,
mutta silloin, milloin vesi ei ole silmistä valunut, silloin Eeva on
vapisevalla, katkonaisella äänellä lukenut ikuista sanaa sairaalle
miehelleen, joka kuumehoureissaan ei siitä kuitenkaan mitään tiedä.
Väliin hän on lasimaisen elottomat silmänsä avannut ja silloin lukija
on tarttunut aina sairaan käteen ja kysynyt:
— Kuuletko sinä, mitä Jumala sanoo?
Sairas on vaistomaisesti räpäyttänyt silmäänsä kerran pari. Sen Eeva on
tulkinnut merkitsevän sitä, että kyllä se kuulee ja ääntään korottaen
hän on taas jatkanut keskeytynyttä lukuaan siksi kunnes poostamet ovat
ruvenneet silmissä hyppimään, jolloin hänen on täytynyt hellittää.
Elleivät aholaiset olisi parhaansa mukaan sairasta hoitaneet, niin
kyllä hän olisi jo tämän maailman jättänyt. Eihän vanha vaimo olisi
mitenkään jaksanut yksinään viikkokautta valvoa, eikä kaikistellen
ymmärtänyt, miten sairaan tuskia olisi pitänyt lieventää. Mutta
aholaiset auttoivat. Vuoroin isäntä, emäntä, tytär ja palvelijat
kävivät sairasta katsomassa ja toivat tullessaan lääkkeitä ja
käydessään kääreitä muuttivat, että tauti olisi helpottanut. Mutta
mikään ei näyttänyt auttavan. Toisinaan tuntui siltä, kun tauti saisi
paremman käänteen, mutta tovin kuluttua se taas kouristi entistä
kovemmin ja kuume nousi.
Houraillessaan sairas puhui Risumäen isännästä, vallesmannista,
poliiseista, Syrjälästä ja Terva-ahosta sekaisin. Kukaan ei hänen
puheestaan saanut selvää. Eikäpä siinä mitään järkeä ollut, sairaan
hourailussa.
— Terva-aholta ei ajeta pois, hän houraili. Siellä on suuri tupa...
kaunis muuri... vallesmanni... ja valkoinen lattia... Risumäen
isäntä... Neulanen nauraa... Ei se satu minuun... poliisit tulevat...
kirkonkellot soivat... voi, voi miten ne soivat... Nyt mennään
Terva-aholle... vaunuilla ajetaan... kellot... poliisit... kieltäkää.»
Ne särkevät oven... Terva-ahon oven...
— Mitä se puhuu? kysyi Aholan isäntä, joka sairaan viimeisten sanojen
aikana tuli sisälle.
— Terva-ahosta se jotakin höpisee, mitä höpissee, ja poliiseista ja
kirkonkelloista.
— Taitaa olla se Terva-aho rakas paikka Teemulle, sanoi Aholan isäntä
tovin kuluttua ääni väristen.
Kyllä se oli. Oikein isäntä, tarkkasilmäinen mies, sen arvasi.
Terva-ahosta Teemu oli viime, aikoina vaimolleen yhtenään puhunut ja
kuvitellut, että sellaiseen ja sellaiseen kuntoon se laitetaan, kun
sinne päästään. Siellä eletään ja ollaan kuin karhut pesässään. Siitä
tuleekin muhkeampi paikka kuin Syrjälästä, eikä tartte pelätä, että
tullaan poisajamaan.
Kovasti Teemu olikin jo Terva-ahon kupeella uurastanut. Neljä päivää
viikossa hän oli tehnyt talon töitä, että leivissä pysyi, ja kahtena
päivänä vääntänyt, kaivanut ja kuokkinut Terva-aholla kuin aikoinaan
Syrjälää rakentaessaan. Kukaan ei häntä voinut estää mielityöhön
menemästä. Rankkojen syyssateiden aikoinakin hän siellä — aamusta
iltaan läpimärkänä työskenteli, ja niiltä ajoilta ankara tautikin
lienee peräisin. Kuumeisella kiireellä hän koetti uutta pesäänsä
rakentaa ja saada se valmiiksi niin, että siihen voisi jo ensi kesänä
muuttaa.
Kyllähän hänellä ja Eevalla oli kovin hyvä olla ja asua Aholan
porstuanperäkamarissa. Vuokra oli varsin mitätön, sama kuin ei mitään.
Kolme markkaa ei ennenkään mikään suuri summa ollut, ja nyt se ei
ollut kahdenkymmenenviiden penninkään arvoinen. Oli Teemu tarjonnut
isännälle heti alussa viittäkymmentä markkaa kuukaudelta, mutta isäntä
oli sanonut, että hassuko sinä olet. Puheitten ja sopimusten mukaan
tässä talossa on eletty ennen ja aiotaan elää vastakin. Pane sinä vain
pennisi parempiin tarpeisiin.
Mukavaa oli Aholan muu väkikin, etenkin emäntä. Maidosta, voista,
jauhoista, ryyneistä ja muista elintarpeista, mitä talossa oli, hän ei
koskaan ottanut viimeistä hintaa. Ja aina sai mitä halusi. Pyytäjän ei
tarvinnut milloinkaan Aholasta tyhjin käsin lähteä eikä kulkijan ovelta
yönselkään kääntyä. Ihmeellinen siunaus oli aholaisilla. Jos heidän
hyvyytensä ja anteliaisuutensa näytti ehtymättömältä, niin ei heillä
myöskään leivästä eikä leivänsärpimestä näyttänyt olevan puutetta.
Kaikkea riitti yllin kyllin.
Monet monituiset kerrat Aholan emäntä pisti Eevan käteen milloin
lämpimäisleivän, milloin maito- tai piimälitran, milloin lihakimpaleen,
ryynikilon ja milloin mitäkin. Eikä hän koskaan antimillaan
rehennellyt. Ikäänkuin sivumennen, huomaamatta, ja muita asioita
puhellen hän antavan kätensä ojensi. Hän tunsi sisimmässään antamisen
ilon. Ja se oli hänelle kyllin suuri kiitos ja palkkio.
Kelpasi sitä vanhusten tällaisessa talossa asua. Mutta vaikka heillä
oli miten hyvä olla, niin yhtä heiltä kuitenkin puuttui, varsinkin
Teemulta. Hän kaipasi jotakin. Ja tämä kaipaus oli niin voimakas, että
sitä oli mahdoton vastustaa. Painajaisen tavoin se vaivasi yökaudet
ja yhtenään päivilläkin pihisti. Eikä se antanut ennemmin rauhaa,
ennenkuin hän pääsi Tervalammen rannalle mielitekoaan toteuttamaan.
Siellä rauhaisan ahon laidassa, mustavetisen sydänmaan lammen rannalla,
kaukana muun maailman melskeestä hän tunsi olevansa kuin kuningas
omassa valtakunnassaan. Sinne ei maailman maantiemelu kantautunut, eikä
siellä pahojen ihmisten pistopuheet mieltä pahoittaneet. Siellä sai
vapaasti hengittää ja tehdä mitä halusi. Siellä tuntui olo ja elämä
niin ihmeellisen rauhalliselta ja viihtyiseltä. Kun sinne vain pääsi,
niin heti oli vapaampi hengittää. Väliin teki mieli koko maailmaa
syleillä ja antaa kaikille anteeksi pahat puheet ja väärinteot, ja
monta kertaa Teemu syliään levittelikin, kangistuneita vanhan miehen
syliään, ja innostuksensa huomatessaan kuin häveten, laski hymähtäen
kätensä alas.
Unohtaa ja antaa anteeksi. Niin, kyllä hän tällaisina herkkinä
hetkinään olisi ollut valmis unohtamaan kaikki kärsimänsä vääryydet,
jos vain vastapuolelta olisi annettu pieninkin sysäys sovinnolliseen
suuntaan. Ja ilman tätä sysäystäkin hän oli valmis unohtamaan. Ei
hän oikeastaan enää kenellekään kantanut kaunaa. Hän oli itsekseen
ajatellen ja mietiskellen tullut siihen tulokseen, että ehkäpä se
kaikki on ollut näin menevä. Ehkäpä hän on ollut juuri sellaisen
kurituksen tarpeessa, että elämän paremmin ymmärtäisi.
Tämä kohtaloonsa alistumisen ja syvä sovinnon henki oli hänessä vain
vahvistunut ja ikäänkuin lujittunut sen jälkeen, kun hän oli kuullut,
etteivät Risumäen isännänkään asiat ole enää oikealla tolalla. Kai
sillä isännälläkin on jotakin tunnolla, kun se niin armottomasti on
sitä juontiaan jatkanut. Näkyjäkin, juopon näkyjä, kuuluu jo nähneen
ja pyssyjen kanssa räiskäneen, että koko talo on ollut sekaisin. Ei
sitä järkevä ihminen sellaiseen peliin rupea, elleivät asiat ole ihan
hullusti.
Ja aina voimakkaammaksi tämä sovittava ääni Teemun povessa paisui,
kun huhu tiesi kertoa kummia asioita kirkoltakin. Vallesmannin luona
on pidetty tutkintoja ja suurista kavalluksista puhutaan. Opettaja on
sanonut, sen Teemu on omin korvin kuullut, että vallesmannilta tulee
pian lähtö tiilenpäitä lukemaan. Eivät kuulu olevan asiat sellaisessa
oorningissa, kun suuret herrat tahtovat. Ja tilikirjojen numerotkaan
eivät kuulu tyydyttävän tarkastajia. Ihmeelliseltä se vähän tuntuu,
mutta kyllä kai opettaja, oppinut ja lukenut mies, ne asiat tietää.
Mitenkähän se vallesmanni on sotkenut ne kirjansa sillä tavalla? Onhan
se sellainen liukas ja ovela mies, että kyllä sen luulisi herrojen
kanssa pärjäävän. Niinhän se siellä käräjilläkin silloin syksyllä
puhui ja huhtoi, että oikein sitä tuomarikin taisi ihmetellä. Ja niin
kävi minulle kuin vallesmanni sanoi. Ei sitä moni kohelo olisi osannut
niin paikalleen arvata. Mutta vaikka minut alas paukautettiinkin, niin
minulla on jalkojeni alla vielä pohja, miltä ponnistan. Mutta mistähän
vallesmanniparka ponnistaa, jos nyt virka joutuu naulaan?
Tähän tapaan ne Teemun ajatukset risteilivät siellä yksinäisyydessä, ja
kappale kappaleen jälkeen kuivaa ahon syrjää antautui hänen iskuilleen.
Eihän se vanhan miehen työnteko mitään riuskaa ollut, mutta ahkeruus
ja päivän pituus korvasivat kaiken sen, mitä ruumiillisesta kunnosta
puuttui.
Ei Teemu Neulastakaan siellä yksinäisinä hetkinään pahoin mielin
muistellut. Neulasella on sellainen kierä luonto, hän ajatteli. Minkäpä
sitä ihminen tekee luonnolleen. Eikä siitä näytä Neulasen olo ja elämä
paljoa paisuneen, vaikka hän kieli vyön alla kyliä hyppää ja sotkee
ihmisten asioita. Olisi sitä Neulasella muutakin työtä, mutta ei vain
jouda tekemään. Hänen pitää alituisesti kyliä kierrellä ja lojaalisti
asioita justeerailla.
Mikäpäs hätä tässä minulla, hän toisinaan taas ajatteli. Jos Jumala suo
ikää ja terveyttä, niin ensi syksynä viimeistään Terva-ahon saunassa
kylvetään ja kirkas savu nousee tuvan uunista kohti korkeutta. Ja näin
ajatellen Teemu taas entistä voimakkaammin iski kuokkansa maan kamaraan
tai veisti hirttä, että kangas kumisi...
Mutta nyt ei rakentajaa ole näkynyt viikkokauteen rakkailla
työmaillaan. Valkoinen lumi, talven ensi lumi on työmaan
puhtaaksi peittänyt, aivan kuin paariliina olisi sen päälle
levitetty, ja rakentaja itse makaa kuolemansairaana Aholan talon
porstuanperäkamarissa.
Renkipoika on hakenut kirkolta sairaalle lääkärin.
— Ankara keuhkokuume, on lääkäri päätään pudistaen sanonut. Ellei
suorastaan ihmettä tapahdu, niin sairas ei enää aamua näe.
Hiljaa ja kuiskaillen liikkuvat ihmiset Teemun vuoteen lähellä. Eeva
istuu aivan sairaan sängyn vieressä ja lukee lakkaamatta raamattua.
Sairas ei kuule ei näe mitään. Lakkaamatta hän hourailee, höpisee
tuskin kuuluvasti.
Sairaan höpinöitä ei kukaan käsitä. Vaikka hän miten ponnistelisi ja
tahtoisi sanoa, että hän on unohtanut kaikki, antanut kaikki anteeksi,
ja että hänen on hyvä olla, niin kukaan ei hänen puhettaan ymmärrä.
Eeva kiihdyttää yhä lukuaan ja korottaa kyyneleistä ääntään. Toiset
huoneessaolijat katselevat totisin, vettynein silmin tovin toisiinsa,
tovin sairaaseen ja syvään huokaisten kääntävät katseensa ulos
ikkunasta.
Jokunen tumma tähti on jo syttynyt taivaalla, ja katsojista tuntuu,
että ne vilkuttavat niin ystävällisesti, ikäänkuin luokseen kutsuen...
Sairaan rinta nousee ja laskee, epäsäännöllisesti, nytkähdellen. Henki
salpautuu. Kuuluu korahdus. Vielä kerran kohoaa polttava rinta, painuu
kuin huokaisten alas, eikä enää sen jälkeen elonmerkkiä anna.
Hiljaa ja rauhallisesti päättyi Teemun vaellus.
Kuulumattomasti putosi viimeinenkin hiekkajyvänen hänen elämänsä
tiimalasista, kuin santaan valahtaen...