Vielä samana iltana, sangen myöhään, Aholan isäntä haetti Teemun
tavarat Syrjälästä taloon.
— Ei niitä nyt taivasalle yöksi jätetä, sanoi, ja käski rengin lähteä
tavaroita noutamaan.
Ei ollut Aholan vanha isäntä uskoa korviaan, kun Teemu hänelle kertoi
häädöstä.
— Että se kehtaa ja ilkiää, hän sanoi, kun Teemu tarinan lopetti.
Ja kovasti tätä tekoa muuallakin ihmeteltiin.
Pakanalähetyksen ompeluseurassakin siitä pauhattiin.
Hiljaa akat asiasta ensin keskenään kuiskailivat.
— Olettekos kuulleet, miten Syrjälän Teemulle on käynyt? sanoivat. Pois
on asunnostaan ajettu ja suuri lauta on lyöty oven päälle.
— Niin on. Ja tuvan muuri on, tiemmä, myöskin särjetty, tiesi toinen.
— Niin on särjetty. Ja saunan kiuas yksin kivin maan tasalle
hajoitettu, lisäsi kolmas.
— Ei. Mutta mitä te sanoitte? Ettäkö tuvan muuri on särjetty ja saunan
kiuas hajoitettu?
— On. Aivan yksin kivin on revitty, ja ovi saranoiltaan heitetty.
— Voi, tässä maailmassa! siunailivat akat reiteensä lyöden. Vai että
muurit revitty ja kiukaat hajoitettu. Voi, herrajutina, sentään!
— Kyllä sillä Eevalla nyt varmaankin on paha olla?
— On.
— No, tietäähän sen.
— Kolmasti oli, kuulemma, pyörtynyt, kun poliisit tuvan tyhjensivät.
Niin oli kovasti koskenut.
— Jaa, jaa. Vähemmästäkin se luonto heltyy.
— Ei ole jaksanut, Eeva, edes ompeluseuraan tulla.
— Kipeä kuuluu olevan.
— Eikä täällä näy Risumäen emäntääkään.
— Mikähän sille on tullut?
— Se häpeää.
— Ihan varmasti se häpeää.
— No, eihän se emännän syy ollut.
— No, eipä silti. Mutta olisi hänen nyt sentään luullut jotakin asiaan
vaikuttavan.
— Luuletko, ettei ole koittanut? On. Mutta mitäs hän isännälle mahtaa.
Se vain juo ja pörrää. Kerrankos hän on sitä torunut.
Nyt akat siirtyivät lähemmäksi toisiaan ja henkeään pidätellen hiljaa
supisivat:
— Pian sieltä Ristimäestä taas kuuluu kummia.
— Ei. Mutta mitä sinä sanoit? Mitä kummia?
Ja aivan yhtenä korvana nyt akat olivat.
— Piika-Amaljan on tainnut käydä hullusti.
— Sis... sohi
— Häh!?
— En tiedä, mutta niin huhutaan.
— Soo... oh!
— Ilmankos se niin karttoikin ihmisiä toissapyhänä asemalla käydessään.
Sivuttain kulki ja kasvonsa peitti.
— No, tietäähän sen.
— Näkyykö se jo?
— Sanotaan näkyvän. Laihtunut on kasvoiltaan ja iho on käynyt
täplikkääksi.
— Niin on. Ja kovasti kuuluu hameen helma edestä lyhenneen. Ei ole
Amalja, omilla jäljillään. Ei ole. Ei.
— Hullusti on tainnut sitten käydä.
— Mutta kellekähän se...?
— ???
— Isännälle... Risumäen isännälle kuuluu olevan. Äidilleen on, tiemmä,
tunnustanut.
— No, siinä sitä ollaan!
— Mitäs emäntä nyt?
— Mitäs se. On maar iloinen, kun edes hetken on saanut levätä.
— No, on sillä emännälläkin siinä olemista, en minä muuta tule ja sano.
— On sillä.
— Kahdeksan lasta on itse saanut kantaa... Luulisi sen jo isännällekin
riittävän.
— Ei siinä ole helpolla oltu.
— Ei ole. Ei.
— No, ei.
— Ja vielä sellainen harmi ja risti hartioilla...
— No, sanos muuta. Ja kun se tämä Amalja olisi sillä edes ensimmäinen
yli aisan potkaistu.
— Eikös se ole?
— Vielä mitä! Vai ensimmäinen. Ainakin kolmas sanotaan jo olevan.
— Eihän?
— No, on. Kolmas on. Kyllä ne asiat tiedetään ja tunnetaan.
— Koskahan se tämä Amalja saa? kurottautuu taas joku kysymään.
— En tiedä. En ole ollut varpaita pitelemässä. Mutta eiköhän sieltä
keväällä ala itku kuulumaan.
— Mitähän isäntä nyt?
— Mitäs se. Ei se ole ennenkään mitään meinannut. Juo ja mässää kahta
kovemmin.
Keskustelu oli nyt kääntynyt alalle, jossa jokainen akka oli
asiantuntija, ja josta ei tahtonut loppua tulla.
Huonokuuloinen kiertokoulunopettajatar yritti alussa puheenaihetta
kääntää, mutta turhaan ponnisteltuaan viimein itsekin sen pyörteisiin
kuumeisena heittäytyi.
Vasta sitten, kun tavanmukainen kahvivirsi oli veisattu, saatiin tappi
tämän kaikkien mieltä kiinnostavan asian eteen, ja ruvettiin muista
»päivänkysymyksistä» keskustelemaan.
Ensin kuitenkin lausuttiin vielä muutama sana Syrjälän Teemun
häätöjutusta ja oikeudenkäynnistä, ja ihmeteltiin, miten kumman tavalla
se nyt niin kävi.
— Raha siinä, luulen ma, pelasi, sanoi Kulmalan Tihta.
— Niinkö?
— Niin. Raha ja väärät todistukset.
— Elä nyt! Mistä sinä sen tiedät?
— Sattumalta kuulin majailemassa ollessani.
— Keitä sinä kuulit?
— Neulaselta.
— Ei, mutta mitä sinä sanoit? Neulaseltako?
— Niin. Ihan mestarin omasta suusta.
— Elä nyt!
— Lähtee se, Teemu, siitä mökistään, että viukaa, hihkui mestari
maantiellä. Kyllä Risumäen isännällä raha piisaa, ja minä puhun kuin
käsketään.
— Sanoko se niin ja uhkaili?
— Sano se.
— Ja sinä kuulit?
— Tottahan minä sen kuulin. Ja sitten se vielä uhkaili ompeluseuraakin.
— Vai ompeluseuraakin?
— Uhkaili se.
— Mitäs se seuraa?
— No, tietäähän sen, Neulasen. Se puhuu ja uhkailee, mitä, kulloinkin
päähän mällähtää.
— Sinun olisi pitänyt olla käräjillä todistamassa.
— En minä. Mitäs minä siellä. Pelkään minä sellaisia paikkoja.
— Että totuus olisi tullut ilmi ja väärinvannojat joutuneet syytteeseen.
Juttuihinsa ja kahvinjuontiin kyllästyneinä, akat viimein hajaantuivat
kotiinsa.
Mutta pian rupesi kylällä kuulumaan, minkälaisilla keinoilla Teemu oli
saatu mökistään lähtemään...
Korvat kuumina kuunteli Risumäen isäntä niitä puheita ja hyppyytti
Neulasta talosta taloon muka valheita oikomassa.
Ja Neulanen oli elementissään.