Nyt ryhtyivät vanhukset muuttoaan, raskasta ja kipeältä tuntuvaa
muuttoaan vähitellen ajattelemaan.
Kevätkelien aikana he olivat kevein mielin tulleet Syrjälän matalaan
mökkiin, mökkiin, jota luulivat omakseen.
Raskain, alakuloisin ja turtunein mielin he syksyn synkimmillään
ollessa tästä mökistä nyt poislähtöä tekivät.
Kauniit unelmat leppoisasta levosta omassa, matalassa majassa pitkän ja
uuvuttavan päivätyön jälkeen, olivat nyt auttamattomasti pettäneet.
Saippuakupla oli särkynyt.
— Taivaan linnuilla on pesänsä, metsän pedoilla luolansa, mutta
Ihmisen Pojalla ei ollut sijaa, kuhun hän päänsä kallisti, huokaili
Eeva. Mihinkähän hekin olisivat tästä joutuneet, ellei Aholan isäntä
olisi ottanut heitä takaisin taloonsa. Tie vaivaistaloon olisi ollut
heidänkin edessään, kuten niin monen muun vähäpätöisen eläjän täällä
ajallisessa ahdistuksessa... Eivät edes lapset auttavaa kättään
runsaimmin ojenna. Heilläkin on oma, kova ja iloton elämä edessään,
monet vaivat ja vastoinkäymiset voitettavinaan. Milläpäs he enemmän
auttavat kuin voivat. Hukkahan tässä olisi jo aikapäiviä tullut eteen,
elleivät lapset olisi vähästäänkin murenta murentaneet. Paljon heiltä
ei liiennyt. Hyvältä tuntui pienikin apu, kun se ilomielin, vapaasta
tahdosta ja lapsenrakkaudella annettiin.
* * * * *
Odotetut syyskylmät saapuivat vihdoinkin.
Parina viimeisenä yönä oli maanpinta jo hiukan routaantunut, pienimmät
lätäköt kuivuneet. Läpinäkyvä, ohut jääriite kuin hieno, täplikäs
harso, oli äsken vielä niin likaiset lammikot peittänyt. Kuraiset kujat
ja ajotiet olivat käyneet roustanteelle. Järvien rantamatkin jo jäähän
juuttuivat.
Vielä vähän viileitä päiviä ja pakkasia, ja hyvä talvenpohja oli valmis.
Yhä puhkui pohjoinen kylmää. Kuulakka taivas peittyi pilveen-... Ja
sitten eräänä aamuna, kun ihmiset unestaan heräsivät, he huomasivat,
että valkoinen vaippa oli kaiken karun ja kolkon ylle viihtyisesti
levitetty.
Heti ensimmäisellä rekikelillä Syrjälän vanhukset aikoivat muuttaa
Aholaan.
Vähäiset tavaransa he olivat hiljalleen kokoon keränneet. Hitaasti he
poislähtöä valmistelivat.
He toivoivat salaisesti, että Risumäen isäntä vielä viimetingassa
muuttaisi mielensä, peruuttaisi päätöksensä, ja antaisi heidän,
kaikesta huolimatta, jäädä tähän rakkaaksi käyneeseen mökkiin, jonka
hyväksi he, muun työn lomassa, olivat monet pitkät ja vaivalloiset
vuodet uurastaneet.
Mutta se oli turha toivo.
Hermostuneena odotti Risumäen isäntä mökin tyhjentymistä. Ja kun se ei
hänen mielestään tarpeeksi pian tapahtunut, niin hän ryhtyi häätämään.
Ja helppoahan se olikin.
Oikeuden päätös oli voittanut lainvoiman. Mitäs muuta, kun ulos mökistä
ja äkkiä.
Ja niinpä sitten eräänä päivänä tulivat poliisit. Nostelivat vanhusten
vähäiset tavarat taivasalle. Mökin oven lukkoon lupsauttivat ja
naulasivat laudan oven päälle poikittain.
— Ei tämä meidän syymme ole, poliisit puolustuksekseen puhelivat.
Viranpuolesta täytyy tehdä tällaisiakin.
Sanaakaan sanomatta katselivat vanhukset poliisien puuhia. Eivät
he valittaneet, eivät kovaa kohtaloaan surkutelleet. Tyytyväisinä,
kirvelevin mielin ahdinkoonsa alistuivat ja syrjässä seisoivat. Muissa
mietteissä he näyttivät elävän. Missä lie mieli liikkunut, missä ajatus
ajelehtinut?...
Vasta poliisien poistuttua he elämän kovaan todellisuuteen havahtuivat.
Hävityksen kauhistus oli käynyt tämän matalan majan yli. Rajumyrsky
raastanut pienen pesän, sen rikki repinyt kuin tuulispää heinäsuovan...
Siinä oli valkoisella lumella, talven ensi lumella, hajalle heitettynä
vanhusten koko omaisuus kuin markkinatorilla kaupustelijan tavarat.
Markkinamelu vain oli ympärillä vaiennut, ja siinä he, kaksi vanhaa,
nyt viimeisiä rippeitään kyynelsilmin, pakahtunein mielin kokoilivat.
Ennenkuin he mökiltään viimeisen kerran illan hämärtyessä lähtivät,
niin kaikkia rakkaita paikkoja he vielä kauan ja äänettöminä katselivat.
Tupaan ensiksi yrittivät. Vasta ovella kylmään todellisuuteen
havahtuivat, kun suurilla rautanauloilla lyödyn laudan siinä poikkipäin
huomasivat. Polvilleen olivat lysähtää sillä hetkellä.
Niin se riipaisi rinnasta.
Toinnuttuaan he silmäilivät tovin toisiaan. Nyyhkyttäen käänsivät
päänsä ja salaa itkivät.
Vielä kerran Teemu katsoi ovea. Meni lähelle. Käänsi salpaa, joka
tuttavallisesti narahti, mutta ovi ei auennut. Sen edessä oli suurilla
nauloilla lyöty lauta. Toinen pihtipieli oli halennut. Niin kovasti
olivat poliisit sitä hakanneet. Hellävaroen Teemu siveli pihtipieltä,
joka oli seissyt siinä paikoillaan kolmattakymmentä vuotta ja nähnyt
tyynet ja myrskyt. Ja oli kestänyt. Mutta nyt heti ensi hetkinä särkyi
vieraan käsissä. Oikein sitä ajatellessa sydäntä kouristi ja mieltä
viilsi. Ennenkuin hän portailta astui alas, niin vielä kerran hän
tarttui salpaan kiinni kuin hyvän ystävän käteen, ja puristi sitä kauan
ja lämpimästi. Vanhan leuka vavahti kerran pari, ja jalka tuntui niin
sanomattoman raskaalta portailta etääntyessä.
Kuin tahtomattaan hän asteli ajatuksiinsa vaipuneena saunan luo.
Nokinen seinä sieltä ystävällisesti katsoi vastaan ja ovenripa kuin
kättä ojensi. Saunan suomia hyviä löylyjä muistellen ei Teemu huomannut
seinän ystävällistä katsetta eikä ojennettuun käteen tarttunut.
Puolittain tylsänä hän katsoi nokista saunaansa, joka hänen edestään
loittonemistaan loittoni. Jo teki mieli tarttua ovenripaan kiinni,
mutta ei enää ylettänyt ja voimat eivät riittäneet.
Sillävälin, kun Teemu saunan luona käveli, sillävälin Eeva aukaisi
navetan oven. Seisoi kynnyksellä hetkisen ja tuttuja seiniä äänettömänä
katseli. Aikoi siitä jo pois kääntyä, mutta ei malttanutkaan. Vielä
piti astua kynnyksen yli ja pilttuun syrjiä käsin koitella. Jos oli
ennen navetta rakkaalta tuntunut, niin rakkaammalta se nyt viimeistä
kertaa katsellessa tuntui. Yhtenään sai vapiseva käsi nousta ylös ja
silmäkulmaa koskettaa...
Aitan portailla vanhukset sattuivat yksiin. Tunteitaan salatakseen
kysyivät:
— Mitäs sinä vielä sieltä?
— Enpä niin mitään... Muuten vain katson.
Mutta kumpikin työntyi ovesta sisälle. Teemu kosketti kädellään ortta
ja Eeva hinkalon laitoja kolisteli. Se oli vanhusten hyvästijättö
rakkaalle aitalle, jonka sisältä menneinä vuosina suvi-illoin oli
kuulunut sipinä ja suhina, kun nuoret siellä laskeutuivat levolle...
Pihamaan penkille vanhukset vielä hetkeksi istuutuivat, katselivat
rakkaita paikkoja ja koettivat painaa ne ikipäiviksi mieleensä.
Hitaasti he viimein vilun pakottamina lähtivät myttyineen liikkeelle.
Portilla vielä hetkeksi pysähtyivät, katsoivat taakseen kauan ja
kaihoten...
Sitten he verkalleen ja äänettöminä lähtivät astelemaan ensi lumen
peittämää tietä Aholaa kohti.
Sydän oli surusta haleta.
Askel oli sanomattoman lyhyt, jalka raskas... Ei liene ristintie sen
vaikeampi kulkea.