Käräjien jälkeiset päivät olivat Syrjälän matalassa mökissä
tukahduttavan painostavia... Yöt kammottavia.
Synkkä alakuloisuus lepäsi koko tienoon yllä.
Tuskaisena valitteli tuuli metsissä, aukeilla mailla aivan hyytä henki.
Kohinalla sadekuuro toisensa jälkeen maahan iski, tuulen tuomana mökin
matalia ikkunoita armotta pieksi...
Tavallisina vuosina näihin aikoihin oli jo täysi talvi. Nyt tuntui
siltä kuin sitä ei tulisikaan.
Hiljaisina, vaiteliaina vanhukset majassaan liikkuivat, sanaa
sanomattomina töitään toimittelivat.
Viikon kestäneeltä tautivuoteelta oli Teemukin jo jalkeille jaksanut.
Keuhkokuumeeksi oli kunnan kiertävä sairaanhoitajatar sairautta aluksi
sanonut, tarkemmin tutkittuaan sitten sydänkrampiksi arvaillut.
Ja sieltä sydämen kohdalta se kovemmin jäytikin. Ei tuskallisen kovasti
kouristanut, vaan hiljalleen painoi, varsinkin silloin, kun kauan
toimetonna istui paikoillaan.
Ja nyt täytyi istua. Ei jaksanut vielä töihin tarttua. Kovin oli huonoa
tuvassa liikkuminenkin. Työhön tottuneelle vanhukselle kävi pitkäksi
vuoteessa oleminen. Liikkua piti, vaikka vaivoinkin.
Hitaasti kuluivat tunnit. Verkalleen päivät, syksyiset synkät päivät
iäisyyteen vierivät...
Alakuloinen, arka oli asujanten mieli. Poissa oli entinen toimeliaisuus
ja reippaus. Raskailta tuntuivat jalat, kankeilta kädet. Ja rintaa
jäyti. Kalvoi kuin nälkäinen lapsi äitinsä tyhjää nisää...
— Mitenkäs kävi? kysyi Eeva Teemulta, kun tämä taudistaan toipui. Oli
hän sen jo muilta kuullut, mutta mieheltään varmuutta tahtoi.
— Vaikea oli tähän kysymykseen vastata. Kerrassaan raskaalta tuntui
totuus tunnustaa. Mutta tehtyä ei saanut tekemättömäksi. Niin täytyi
sanoa kuin asia oli, vaikka se miten kovasti koski ja rintaa kouristi.
— Huonosti, huonosti kävi, huokasi Teemu. Kohta meillä ei ole kattoa
päämme päällä. Isäntä voitti... Minä hetkenä hyvänsä hän saattaa ajaa
meidät mökistä maantielle...
Valtavaan, tuskaiseen itkuun purskahti Eeva tämän kuultuaan.
Suonenvedontapaisesti hänen hartiansa nytkähtelivät ja suuret, kuumat
vesihelmet valuivat silmistä esiliinaan, jolla hän kyyneleitään
kuivasi...
— Niinkö onnettomasti kävi? Johan minä sitä aavistinkin. Etkä sinä vain
kysynyt lakimiehiltä neuvoa, vaikka kehoitin. Voi, meitä poloisia!
Mihin me nyt tästä menemme?
— Niin se kävi. Mitäpä siinä olisivat neuvot auttaneet. Hukkaan
olisivat ainoat pennit menneet. Isännällä oli ja on rahaa enemmän. Ja
Neulanen ja Hanssu puhuivat kuin käskettiin. Vastoin parempaa tietoaan
valehtelivat ja väärin vannoivat.
— Niinkö tekivät? Mitä sinä sanoit? Ettäkö ihan väärin vannoivat?
— Niin tekivät. Silmää räpäyttämättä Neulanen vannoi ja valehteli.
Hanssu ei ollut vielä niin paatunut. Aluksi hän hämmästyi, sanat ihan
kurkkuun tarttuivat. Mutta kun vallesmanni vähän auttoi, niin viimein
rohkaisi Hanssukin itsensä ja puhui kuin puhutettiin.
— Ettäkö itse vallesmannikin oli tässä asiassa isännän puolella?
— Oli.. Kuinkas muuten. Näyttää se sillekin raha kelpaavan, raha
niinkuin pirtukin...
— Voi, maailmaa pahennusten tähden, ja voi niitä, joittenka kautta
pahennukset tulevat, sanotaan kuolemattomassa sanassa! Kyllä se
Jumala vielä kostaa tämän työn niin isännälle kuin vallesmannillekin.
Antaapa vielä osan Neulaselle ja Hanssullekin. Hiuskarvaakaan ei Hänen
tietämättään ihmisen päästä putoa... Ja mitä ihminen kylvää, sen hän
saa myös niittää...
— Kunpa kostaisi, kunpa kostaisi! Minä en siihen ainakaan kykene. Eikä
minulla ole haluakaan.
— Kosto on Herran kädessä. Hän yksin antaa jokaiselle ansion mukaan. Ei
sinun tarvitsekaan kostaa. Kuule, ei tarvitse. Kyllä Herra sen aikanaan
tekee. Suuret sotajoukotkin hän kykenee kurittamaan ja maahan lyömään.
Ei paina paljon Hänen käsissään isännät, ei vallesmannit. Niin ovat
kuin akanat tuulessa...
* * * * *
Nöyrinä ja kuuliaisina vanhukset alistuivat kovaan kohtaloonsa.
Elämää oli edelleenkin ajateltava, niin synkältä ja toivottomalta kuin
se näyttikin.
Heti parattuaan Teemu tallusteli Aholaan. Sieltä oli ennenkin hädän
hetkellä avun löytänyt, sinne nytkin turvautui.
Aholassa tiedettiin, miten käräjillä oli käynyt. Aholan isäntä oli
lautamies, ja nyt hän juurtajaksaen selitti Teemulle asian.
Neulasen ja Hanssun valallisesta todistuksesta tällainen tuomio johtui.
Hän oli kyllä tuomarille koettanut selittää, että nyt ei taida mennä
niinkuin pitäisi. Todistajat taisivat puhua vastoin parempaa tietoaan.
Mutta ei ollut tuomari huomautuksesta mitään välittänyt. Laki on
laki, oli sanonut. Hänen täytyy tuomita lain kirjaimen mukaan, vaikka
tietäisikin, ettei asia aivan niin ole. Kahden todistajan lausunto on
otettava huomioon ja se pitää, varsinkin silloin, kun todistajia ei
ole yritettykään jäävätä. Niin oli sanonut. Vanha tuomari ei olisi
niin tehnyt. Kyllä se olisi tarkemmin tutkinut ja tuuminut. Kumma, kun
tämä nuorimies uskalsi asian heti lukkoon lyödä. Paha, ettei vanha
tuomari ollut itse oikeutta jakamassa. Poikaset ovat aina tottumattomia
silloin, kun miehisen miehen mieltä kysytään. Toiset lautakunnan
jäsenet yhtyivät tuomariin. Mäkelän Mattikin. Minä vain olin eri
mieltä, mutta se ei auttanut. Sääsken ääni ei kauaksi kuulunut. Ja
nimismiehen sotkeminen ja asiaan sekaantuminen oli kanssa paha juttu.
Yhtenään se siinä tuomarin korvaan supisi ja häklätti. Kun olisit
ymmärtänyt edes lykkäystä pyytää tai kun olisit älynnyt ilmoittaa
tyytymättömyyttä päätökseen, niin asia ei olisi ollut vielä tykkänään
menetetty niinkuin se, ikävä kyllä, nyt on. Kyllähän minä olisin sinua
neuvonut, jos tiesin, ettei sinulla ollut avustajaa. Mutta en tiennyt
ennenkuin vasta oikeuden edessä. Ja silloin en antamani tuomarinvalan
perusteella saanut sinua neuvoa enkä ohjata. Päätöstä tehdessä koetin,
kuten jo sanoin, puolestasi puhua, mutta se ei auttanut. Loppu oli
surullinen, sen myönnän.
Näin Aholan isäntä, vanha lautamies, vakavana Teemulle puheli.
Äänettömänä kuunteli Teemu Aholan isännän sanoja.
Kyynelkarpalot kohosivat hänen silmäkulmiinsa ja leuka liikutuksesta
vavahti. Jumalan kiitos, hän itsekseen huokasi, että tässä maailmassa
löytyy vielä oikeitakin ihmisiä, kuten tuo Aholan isäntä. Kovasti ovat
viimeiset ajat ihmisyyttä ja oikeamielisyyttä alas painaneet, mutta
vielä on siemen hyvääkin jälellä.
Pienemmät pensaat on paha muassaan vienyt, mutta suuret, juurevat puut
yhä paikoillaan totuutta julistaen seisovat.
Kotvan kuluttua Teemu sitten ääneen isännälle virkkoi, varsinaisen
asiansa ilmoitti:
— Kolmattakymmentä ajastaikaa siitä on kulunut, kun tästä talosta
lähdin. Omaan mökkiini luulin muuttaneeni, omaa maata kuokkineeni, ja
oman katon alla luulin saavani kuolla kupsahtaa sittenkun päivätyöni
on päättynyt ja elo leikattavaksi tuleentunut... Mutta se oli erehdys.
Katkera pettymys. Petoksella minulta on kaikki mennyt: parinkymmenen
vuoden raskas raadanta ja vanhojen päivien varaksi tehty pieni pesä.
Tyhjempänä olen tässä nyt kuin täältä lähtiessäni. Silloin minulla
oli vielä kuin koko elämä edessä. Nyt se on taakse, saavuttamattomaan
etäisyyteen vierinyt...
Taas putosi heleä helmi vanhuksen kurttuiselle poskelle, siitä
lattialle valahti.
Hetken häiriintymättömän hiljaisuuden jälkeen Teemu taas isäntään
katsoen verkalleen virkkoi:
— Vieläköhän olisi Aholassa kahdelle vanhalle tilaa ja suojaa? Paljon
sitä ei tarvittaisi. Olen menettänyt niin uskoni muihin ihmisiin, että
toisten puoleen en uskalla enää kääntyä. Pahasti pettivät nuorempanakin
miestä, pahemmin vielä, kukaties, vanhaa ja vapisevaa pehmittäisivät.
— Kyllä sitä on ja täytyy olla, vastasi Aholan isäntä. Tule sinä vain
meille takaisin. Porstuanperäkamari tyhjennetään taas sinua varten
kuten kerran ennenkin. Saat asua siinä niin kauan kuin tahdot, ja
vuokra on sama kuin ennenkin: kolmemarkkaa kuukaudessa. Tai jos se on
liikaa, niin tingitään.
— Minä tulen niin mielelläni, Teemu hyvillään vastasi. Ei ole liikoja
vaadittu. Pilkkahinta nykyaikaan. Hyvästi nyt vain, ja kiitoksia!
Ja isännän estelyistä huolimatta hän lähti kiireesti köppäsemään
Syrjälää kohti. Kertomaan vaimolleen sitä suurta ilosanomaa, jonka hän
Aholassa nyt kuuli. Jalat tuntuivat keveimmiltä, mieli iloisemmalta. Ja
rinnanaltakaan ei tällä hetkellä taas ollenkaan jäytänyt.
— Siunattu olkoon Aholan isäntä, huokasi Eeva Teemun viestin kuultuaan.
Herra hänelle hänen hyvyytensä palkitkoon...