Lainmiekkaa heiluttaa tällä kertaa joku nuori hovioikeudenauskultantti.
Hitaasti ja epäröiden päätökset tekee ja sanelee nuori, kokematon
tuomari.
Jo huudetaan oikeuden eteen maanviljelijä Vilppi Risumäki ja
mäkitupalainen Teemu Syrjälä.
Vallesmanni Karl Adolf Pihlgrén ilmoittautuu isännän avustajaksi.
Oikeuden puheenjohtaja lukee yks'toikkoisella äänellä kanteen ja kysyy:
— Onko kantajalla vielä mitään lisättävää?
Vallesmanni pyytää kohteliaasti kumartaen puheenvuoron.
Mitään erikoista lisättävää ei hänellä ole. Sitä seikkaa hän tahtoo
kuitenkin erikoisesti painostaa, että koska vastaaja ilmeisesti
vastoin parempaa tietoa ja aikoinaan tehtyä sopimusta tahtoo asiassa
kierräillä, että oikeus, koska minkäänlaista kirjallista sopimusta ei
ole olemassa, ottaisi huomioon etupäässä juuri todistajien lausunnot,
todistajien, joiksi kantaja pyytää ilmoittaa räätälimestari Optatus
Neulasen ja työmies Hannes Raitalan.
Teemua aivan päästä pyörryttää. Mitä? Kuuliko hän oikein? Todistajiksi
Neulasen ja Raitalan Hanssun... Ei. Onko hän aivan sekaisin?...
Eiväthän nämä tiedä asiaan tuon taivaallista.
Mutta nuoren tuomarin ääni kuuluu pöydän takaa:
— Myöntääkö vastaaja kanteen oikeaksi?
— Ei.
— Onko vastaajalla mitään muistuttamista sitä vastaan?
— On paljonkin, vastaa Teemu.
— No, mitä?
— Kanne on aivan aiheeton.
Ja Teemu selitti juurta jaksaen, miten hän oli mökin rakentanut,
minkälainen heillä oli isännän kanssa sopimus, ja miten hän, koska
sopimus ei ole sitä edellyttänyt, ei ole suostunut maksamaan sitä
vuokraa, mitä isäntä nyt vaatii.
— Ja mitä metsänhaaskaukseen tulee, niin siihen minä en ole syyllinen.
Polttopuiksi olen lahoja pökkelöitä kerännyt, ja siihen minulla
sopimuksen mukaan on ollut oikeus.
— Pyytäisin, että vastaajalta kysyttäisiin: Kuka petäjiä on kaatanut
ja kolonut? Kieltääkö vastaaja senkin, keskeyttää nimismies. Onko
siihenkin lupa ja sopimus ollut?
Ja tuomari kysyy.
— Ei ole ollut sopimusta, ainoastaan suullinen lupa, myöntää Teemu.
Nälissäni olen niitä kalunnut. Mutta siitä on jo niin kauan... Eikä
isäntä niistä jälkeenpäin maksua ottanut, vaikka sitä tarjosin.
Maksan mielelläni vieläkin, jos kelpaa. Sen teen ja täytän aina, mitä
oikeudella ja kohtuudella vaaditaan.
Nimismies supisee jotakin tuomarin korvaan.
— Jaahah... jaahah... vastaa tämä. Vai hiukan höperö ja hermostunut. Ja
jatkaa.
— Kutsutaanpa todistajat sisään. Ja kun todistajat saapuvat:
‒ Onko vastaajalla mitään muistuttamista todistajia vastaan?
— Ei. Mitäpäs minulla. Ihmettelen vain, että mitä ne tähän asiaan
tietävät.
Todistajat tekevät valan ja sitten heitä kuulustellaan. Neulasta ensin.
— Mitä todistaja tietää tähän asiaan, kysyy tuomari.
— Paljonkin, vastaa Neulanen.
— Tietääkö todistaja, onko Syrjälän ja Risumäen välillä ollut
kirjallinen vuokrasopimus, ja jos on ollut, niin minkälainen se on
ollut?
— Ei ole ollut kirjallista, valehtelee Neulanen silmää räpäyttämättä.
Suullinen supliikki vain Ei mitään vaktoja eikä vulmakteja. Hyvän
hyvyyttään se isäntä on tämän Syrjäläisen antanut mökissä näinkin kauan
asua. Ei sitä kaikki tekisi... Akuraatisti veron vaatisivat, ihan
komtantisti tahtoisivat.
— Mitäs vastaaja tähän?
— Summassa se tämä Neulanen puhuu. Ei hän ole ollut sopimusta tekemässä
eikä siitä mitään tiedä.
— Vai en ole ollut! Sepä pirhana! Paninhan minä siihen nimeni alle,
aivan lojaalisti vulmaktin oikeaksi todistin.
— Sinäkö?
— Juu, juu. Aivan seekeristi.
— Mutta sehän nyt on kumma! Eihän sinua näkynyt mailla ei halmeilla
siihen aikaan. Renki-Jussi ja Heinälän Matti siinä todistajina olivat
etkä sinä. Mutta he ovat kuolleet.
Tuomari koputtaa ja sanoo:
— Pysytään asiassa.
— Asiaa tämä onkin, vastaa Teemu ääni väristen.
Nimismies supattaa taas tuomarille.
— Jaahah... jaahah... myöntää tämä.
— Todistaja siis tietää, että sopimus on ollut sellainen, kun kanteessa
sanotaan.
— Aivan rikasta rikkuun.
— Mutta äsken sinä sanoit, ettei mitään sopimusta ole ollutkaan,
huomauttaa Teemu Neulaselle.
Neulanen hätkähtää, mutta pian hän siitä selviää:
— Niin. Minä tarkoitin, että nyt ei ole enää uutta sopimusta ollut.
Sitä minä aanasin. Älä sinä sotke ja sekoita.
Tuomari kirjoittaa hetkisen ja kysyy sitten:
— Mitä todistaja tietää metsänhaaskauksesta?
— Voi, veikkonen, paljonkin!
— No, mitä? Kertokaa!
— Vuotta en enää akuraatisti muista, mutta sen muistan, että pirusti
oli petäjiä Petkelkorvessa kaadettu... Aivan senttimenttaalisesti
hakattu ja kolottu.
— Kuka niitä oli kaatanut?
— Heh, no, tämä Syrjäläinen.
— Myöntääkö vastaaja?
— Olen sen aina myöntänyt.
— Todistaja saa poistua, käskee tuomari ja kirjoittaa.
Teemu tuijottaa paikoillaan. Kummat ajatukset hänen aivoissaan
askaroivat. Mitenkähän tässä käy? Väkevämmän oikeudella tässä nyt
väännetään... En pysty nyt väitteitäni todistamaan... Raha on tehnyt
taas tehtävänsä...
Tuomari kehoittaa:
— Käskekää toinen todistaja sisään.
Silmät selällään tollottaa Hanssu ensin tuomaria, sitten vallesmannia
ja Risumäen isäntää, viimeksi Teemuakin vilkaisee.
— Mitä todistaja tietää tähän asiaan?
— Jaa, mi... minäkö?
— Niin, niin. Mitä tiedätte?
— Em... mi... mi... mi...
Nimismies rykäisee varsin kuuluvasti.
Hanssu säpsähtää. Hän huomaa, että hänelle se tuo vallesherra yskii...
yskiipä hyvinkin. Niinhän se sanoi, että rykäsee, jos vikaan menee...
Jokohan se nyt jo sitten meni vituraan... Mites se taas käskikään
sanomaan? Kas, kun en muista, vaikka äskön vielä ulkoa osasin... Ja kun
vallesmanni katsoo häntä tiukasti silmiin ja rykii, niin aivan ymmälle
siinä Hanssu menee:
— Em... mi... mi... hän yrittää, tu... tu... tuota. Ky... kyllä...
mi... minä... tu... tuota...
Tuomari raapaisee kärsimättömänä korvallistaan.
Mutta nimismies virkkaa:
— Herra puheenjohtaja. Pyytäisin, että todistajalle luettaisiin
edellisen todistajan lausunto ja kysyttäisiin, yhtyykö hän siihen.
— Ni... niin, änkyttää Hanssu ja huokaisee helpoituksesta.
Ja nuori, kokematon tuomari tekee työtä käskettyä. Ja kun hän sitten
kysyy:
— Yhtyykö todistaja tähän lausuntoon? vastaa Hanssu silmät pyöreinä:
— Ti... tietysti y... yhytään.
Ja pari pientä kysymystä Hanssulle tehtyään, tuomari viittaa hänelle
kädellään:
— Saatte mennä!
— E... entäs ne ja... jalkavaivat? mutisee Hanssu mennessään.
Tuomari kirjoittaa taas, ja kirjoitettuaan hän kysyy Teemulta:
— Onko vastaajalla vielä jotain sanottavaa? Teemu havahtuu kuin unesta.
Hän on masentunut, murtunut mies. Nyt hän jo huomaa, miten hänelle
tulee käymään... Maantielle... Pois vanhain päiväin varaksi tehdystä
mökistä... Kylläpä ovat katalia... Ja hiljaisella äänellä, melkein
kuulumattomasti hän vastaa:
— Ei mitään.
Ja kun asianosaiset hetken kuluttua kutsutaan uudelleen sisään,
päätöstä kuulemaan, ei Teemu tahdo jaksaa pystyssä pysyä. Jännitys on
lauennut, vanhan voimat ovat pettäneet ja hän on täydellisesti uupunut,
murtunut mies.
Oikeuden päätös on lyhyt ja selvä. Mutta lyhyydestään huolimatta paljon
puhuva.
Teemu tuomitaan luovuttamaan Syrjälän mäkitupa-alue rakennuksineen,
kaikkineen, sen omistajan, maanviljelijä Vilppi Risumäen vapaasti
hallittavaksi, muuttamaan mökistä pois, maksamaan rästiin jääneen
vuokran korkoineen ja korvaamaan Risumäen isännän oikeudenkäyntikulut
niin ja niin suurella summalla.
— Voih...! huokaisee Teemu tuomion kuultuaan ja vaipuu voimattomana
lattialle.
Hänet talutetaan siitä pois.
Hetken kuluttua hän toipui sen verran, että muutamien hyvien ihmisten
avustamana pääsi asemalle, junaan ja viimein kotiinsa... siihen
pieneen, matalaan, rakkaaseen mökkiin, josta hänet vääryydellä ja
väkipakolla pois ajetaan...
Mutta vallesmanni, Risumäen isäntä ja räätälimestari Neulanen istuivat
sinä iltana sangen myöhään nimismiehen kamarissa. He nauttivat elämästä
ja Risumäen isännän pirtupullon tuttavallisesta pulinasta...