Käräjäpäivä oli nyt käsissä.
Pyhävaatteisiin pukeutuneena vapiseva vanhus lähti käräjille. Yksin
meni. Ei todistajia tavoitellut eikä niitä puolestaan puhumaan
pyydellyt. Niin luotti asiansa oikeuteen, ettei edes asiamiestä ottanut
itselleen.
— Oikea asia puhuu itse puolestaan, sanoi Teemu vaimolleen, kun tämä
kehoitti todistajia hankkimaan ja lakimiehiltä kysymään neuvoa.
— Kyllä ne sinut siellä pussiin panevat. Osaavat ne selvänkin asian
hyväkseen sotkea ja sekoittaa. Ota vain asiamies ja kysy viisaimmilta
neuvoa.
— Enkä ota. Minä luotan lakiin ja oikeuteen. Ei sitä leipää köyhänkään
suusta niin vain riistetä eikä kattoa pään päältä revitä. Näytteet ja
todistukset vaaditaan isännältäkin. Ja mistäs hän ne ottaa. Ei mistään.
Ja yksinäni menen minäkin.
Ja niin hän lähti.
* * * * *
Oikeuden istunto alkoi vasta kello 10 aamulla, mutta jo paljoa
aikaisemmin oli lainturvan ja oikeudenetsijöitä käräjäpaikalle
kokoontunut.
Juurevien maalaismiesten keskellä hääri hoikkakinttuisia salkkuherroja
hienot sikaarit hampaissa. Mitä lienevät olleet asianajajia ja
herrassöötinkejä. Kovin olivat kohteliaita, kun talonpoikaista miestä
puhuttelivat. Höylisti apuaan tarjosivat. Oikein kilvan kyselivät,
eikö kukaan lainopillista neuvojaa tarvitse. Tarkkaan tiedustelivat,
minkälainen asia kullakin oli, ja sen kuultuaan kantapäillään
keikistelivät ja sanoivat:
— Tjaah... Jos antaisitte asian ajettavakseni, niin voisitte voittaa.
Muuten siitä ei tule mitään, tai jos tulee, niin korkeintaan nahkaksi
menee.
Teemultakin eräs tiedusti, mitä varten on tultu käräjille.
— Mitäpä se vieraalle kuuluu... Tulimpahan vain... vastasi hän
vältellen.
Olkapäitään kohauttaen poistui salkkuherra ja teki seuraavalle saman
kysymyksen. Siitä täisikin saada asiakkaan, koskapa menivät kamariin,
kovasti papereita kallistelivat ja keskenään supattivat...
Mutta kas.
Tuolta astuu tomerana käräjäpaikalle jo itse vallesmannikin, kuuluisa
Karl Adolf Pihlgrén. Salkku on hänelläkin kainalossa. Mitähän se sillä?
Ja vallesmannin jäljessä tulevat Risumäen isäntä ja Raitalan Hanssu.
— Mitähän se tuo Hanssukin käräjillä? ajattelee Teemu. Jokohan ovat
viimeinkin viinankeitosta tavanneet ja käräjille käskeneet? Eipä se
olisi liian aikaista. Mutta mitäs ne tuolta vallesmannin asunnolta päin
tulevat? Olisikohan isäntä Hanssun puolesta vallesmannille puhunut
ja asian sotkenut? Ei suinkaan se sentään ole sellaiseen ruvennut...
Kaikkia ma kans ajattelenkin.
Teemu ei tiedä, että isäntä on käyttänyt Hanssua vallesmannin luona
sitä varten, että vallesmanni panisi tälle sanat suuhun. Neuvoisi ja
selittäisi, miten Hanssun on oikeuden edessä puhuttava.
Mistä Teemu, yksinkertainen, rehellinen mies sen arvaisi ja aavistaisi.
Pönäkkänä astuu suuri vallesherra. Nöyränä köyhä kansa hänelle tietä
antaa. Jotkut julkeimmat sivumennen silmää iskevät, aivan kuin
tahtoisivat sanoa:
— Siinä menee tämän paikkakunnan laki ja oikeus... Pirtupinnarien
ystävä ja vääryydellä ratsastaja.
Mutta mahtimiehet hänelle tuttavallisesti naurahtaen nyökkäävät:
— Terve, terve!
Ja Karl Adolf Pihlgrén hymyilee heille vastaan ja huultaan lupsauttaa,
että verestävät ikenet ja madonsyömät hampaat näkyvät:
— Ka, terve, terve!
Risumäen isäntä vilkuilee hätäisenä väkijoukkoon. Mitä hän tähyilee?
Hän etsii räätälimestari Neulasta, jonka puheitten mukaan piti jo
varhain aamulla saapua vallesmannin luo viimeistä voitelua saamaan.
Missäs mestari viipyy?
Kyllä hän tulee jahka joutuu. Laillisen esteen takia on vain vähän
myöhästynyt.
Eilen oli sisuksista niin pirusti purrut ja vääntänyt, että siihen
paikkaan luuli kitkahtavansa. Rohtojakin oli ryypännyt, mutta mikään ei
tuntunut auttavan.
Akalle tuli hätä käteen. Sängyn vieressä itki ja ulisi:
— Voi, voi, voi!... Jos sinä nyt kuolet, niin minkäs minä sitten jään?
— Jää tänne! oli mestari mahaansa pidellen kiukussaan kivahtanut.
— Voi, hyvä isä sentään, ulisi akka kahta kauheammin. Voi, voi, miten
on vielä jumalaton, vaikka viimeiset hetket ovat käsissä. Sano toki
joku hyvä, imelä sana, ennenkuin tästä elämästä erkanet.
— Siirappi! sihisi mestari hammasta purren.
Mutta siitäkös se akka yhä yltyi. Pappia hakemaan ihan väkisin yritti.
Hameen helmasta mestari hänet viime tingassa ovella kiinni sai,
lattialle selälleen nykäsi:
— Perkele! Vai vielä pappia! Tullaan tässä lojaalisti toimeen ilmankin.
Yötä myöten oli tauti sitten vähitellen helpottanut. Aamulla ylösnousun
aikaan vielä vähän nipisti, mutta mojevan ryypyn saatuaan maha asettui
alalleen, kuuntelemaan, perskutavie, akuraatisti rupesi.
Nyt räätälimestari Neulanen on pienessä pöhnässä. Hyvä vatsalääke
on tämän saanut aikaan. Siksi hän taudin tapaamista tutuilleen näin
reippaasti kertoi.
* * * * *