Ja sitten se tuli kova kolaus, putosi kuin meteoori taivaalta, haaste
Syrjälän Teemulle.
Mäkelän vanha ja vakava lautamies sen kävi sanelemassa.
— On käsketty, hän sanoi, minua haastamaan sinut syyskäräjiin
toisena istuntopäivänä vastaamaan veronmaksun laiminlyönnistä ja
metsänhaaskauksesta. Kantaja on Risumäen isäntä.
Tämän sanottuaan hän harvakseen lisäsi:
— Ei tämä minun syyni ole. Lautamiehenä täytyy ikäviäkin asioita
toimitella. Koeta nyt pitää puolesi, rehellinen mies.
Se oli kova isku Teemulle, vanhalle, raihnaiselle raatajalle.
Aivan se sanoma aluksi henkeä salpasi, rintaa jäyti ja painoi mielen
alakuloiseksi.
Käräjiin?! Oikeuteen?! Vastaamaan veronmaksun laiminlyönnistä ja
metsänhaaskauksesta.
Voi, hyvä Jumala, mitä tämä merkitsee?
Enkö ole veroani sopimuksen mukaan maksanut? Kontrahti tehtiin
kahdeksikymmeneksi vuodeksi ja sellaisella sopimuksella, että sitä
saadaan jatkaa vielä yhtä pitkäksi ajaksi.
Olihan hän aikanaan uutta sopimusta pyytänyt, mutta isäntä oli siitä
verukkeilla kieltäytynyt. »Asu vain, kuten tähänkin asti», oli sanonut.
Mutta sitten oli yhtäkkiä mielensä muuttanut ja tahtoi suurempaa veroa.
Ei suinkaan hänen ollut pakko sitä maksaa? Ei olisi jaksanutkaan. Ja
olihan mökissä hänenkin omaansa. Olihan hän sen itse kuivan kankaan
syrjään rakentanut. Hirret vain oli talosta saanut. Ei kaikkia
niitäkään. Omilla varoillaan oli lisää hankkinut... Navetat, saunat,
ladot oli itse vähitellen vuosien kuluessa tehnyt. Ei niissä ollut
pienintäkään osuutta isännällä... Pellot kuokkinut ja ympäristön
somistanut...
Nytkö ne kaikki häneltä väkipakolla riistetään? Vanhojen päivien
varaksi rakennettu katto pään päältä revitään... En ymmärrä tätä peliä.
Ja mitäs se metsänhaaskaus merkitsee?
Polttopuut olen maahan kaatuneista pökkelöistä sopimuksen mukaan
ottanut. En ole muuten metsää haaskannut. Vai tarkoittaisiko isäntä
sitä, kun menneinä sotavuosina suurimman hädänhetkellä petäjiä
koloin... pettua pureksin?
Eihän se toki niin julma ole, että siitä syyttää. Hädässä siihen
ryhdyin... Luvan sain... Nälän pakottamana puunkuoria kalusin...
Sekavina risteilivät ajatukset Teemun päässä. Vaikka hän miten
muisteli, niin mitään asiallista syytä hän ei isännän omituiselle,
tunnottomalle menettelylle löytänyt.
Ehkäpä se tahtoo häntä nöyryyttää, hän ajatteli. Auttaisikohan, jos
armoille antaantuisi?
Heikkoina hetkinään hän olisi ollut valmis vaikka polvillaan isännältä
armoa pyytämään, rukoilemaan, että tämä peruuttaisi päätöksensä.
Kohtahan heistä, vanhuksista aika jättää. Pian saisi isäntä kunniallisin
keinoinkin mökin haltuunsa...
Mutta asiaa tarkemmin ajateltuaan hän ei voinut armoille alentua.
Kenties se olisi ollut hyödytöntäkin. Ei ollut isäntä ennenkään sääliä
tuntenut. Kylmästi, sydämettömästi oli saaliinhimosta niin monasti
raakuuteen asti mennyt, petosta ja vääryyttä hyväkseen käyttäen
köyhiltä leipäpalan käsistä riistänyt...
Saman se epäilemättä tekisi hänellekin, kun muutenkin syyttömästi
ahdistaa... Ei. Ellei oikeus ja totuus tässä maailmassa enää mitään
merkitse, niin paras on taittua kuin taipua.
Vaikka hän lopuksi näin voimakkaasti kykenikin ajattelemaan, niin
sittekään hän ei mielestään pystynyt enää tarpeeksi kovaa otetta
tapahtumain kulusta saamaan. Paljon on tämä maailma entisestään
muuttunut. Väkipakolla se koettaa tarkoituksensa toteuttaa. Ei siinä
vanhan, vapisevan vastaanpitäminen mitään merkitse. Säälittä se heikot
tallaa alleen ja eteenpäin rynnistää...
Mutta laki ja oikeus!
Eikö se ole sama, yhtä pyhä ja kallis tänään kuin eilenkin, niin
huomenna kuin tulevina tuntemattomina aikoinakin... Eikö se suojaa niin
köyhää kuin rikastakin? Eikö se suurempiakin vääryydentekijöitä yhtä
kovasti koettele kuin pienempiäkin puristaa?
Niinhän sen pitäisi.
Ja jos se sen tekee, niin kärsitään ja kestetään...
Mutta pienestä toivonkipinästä huolimatta tuntui elämä Syrjälän
matalassa mökissä entistä painostavammalta, tulevaisuus kolkolta,
kammottavalta.
Äänettöminä vanhukset mökissään iltaisin istuivat, syviin ajatuksiin
vaipuneina tylsinä eteensä tuijottivat.
Ei ollut elämä leikkiä tähänkään asti ollut, mutta entistä synkempänä
se nyt eteen tuli. Ei edes kaikki pelastava kuolema saapunut tästä
piinaavasta painostuksesta loppua tekemään. Missä sekin viivytteli?
Tahtoiko sekin kiusalla ilkkua?
Pitkiltä tuntuivat hämärät, sateiset syksyiset päivät. Yöt vielä
pitemmiltä, pelottavilta...
Tunnit vierivät verkalleen iäisyyteen.
Pieni, pimeä, matala, rakas tupa vain yksin kuuli vanhusten raskaat,
syvät huokaukset, jotka päivien tummaan hämärään ja yön hiipivään
hiljaisuuteen hitaasti haihtuivat...