Eikä aikonut pelata eikä pysyä nytkään.
Heti vuokralautakunnan kokouksen jälkeisinä päivinä hän riensi kirkolle
nimismiehen puheille pirtupullo povessa ja katalat aikeet mielessä.
Nimismies oli vasta vähän aikaa paikkakunnalla asunut. Vajaan vuoden
Kinnarniemen pitäjässä esivaltaa edustanut, mutta jo monen miehen
kanssa ystäväksi ja tutuksi tullut.
Veikeä kuului vertaistensa parissa olevan. Mukava muulloinkin, kun
salaa pirtupulloa puistit... Rahalle ahne...
Pitäjällä puhuttiin, että hän oli aikaisemmin paremmassakin virassa
ollut, jopa kuvernöörien kanssa keikistellyt. Mutta nöyränä
ryssänvallan kannattajana ja santarmien kätyrinä oli uuden ajan
alkaessa saanut lääninhallituksesta lähteä. Ensin oli virasta kokonaan
pois potkaistu, mutta notkeaselkäisenä kiipijäluonteena oli jonkun
toistaiseksi tuntemattoman onnellisen sattuman kautta päässyt aluksi
apulaisnimismieheksi jonnekin ja sieltä kiertäen kaartaen nykyiseen
virkaansa.
Ja ellei ulkokuori pahasti pettänyt, niin perin kiusottavan kuvan herra
nimismies Karl Ado Pihlgrénistä kunniallinen kansalainen sai: Mies
keskikokoa, hintelä, jalat suhteettoman pitkät yläruumiiseen verraten,
jota luonnon vikaa hän koetti pussihousuilla poistaa ja säärikääreillä
lieventää. Hartiat hieman kumarat, kyömy juutalaisnenä, jossa prillien
jättämät jäljet, silmät verestävät, katse luihu, maatatähyilevä,
posket kalpeahkot, sisään painuneet, huulet suhteettoman paksut,
ylähuuli melkein liian pitkä, alahuulen päällä lerpattava löntti. Kädet
tavallisen kokoiset, mutta aina kosteat, ilettävän niljakat, ääni
käheä, joko liiallisen juonnin tai muun syyn takia hiukan honiseva.
Tällainen on Kinnarniemen piirin suuri ja mahtava vallesherra.
Käytökseltään töykeä työväkeä ja alhaista kansaa kohtaan. Kumarteleva
ja keikistelevä niin sanotuille paremmille ihmisille. Sydämmellinen
toveri ja kunnon kamu niille, jotka juottivat ja pirtupulloilla
muistivat.
Viinatehtaita vilisi näihin aikoihin pitäjässä siellä täällä.
Korpikuusen kyyneleitä keitettiin vähin vielä kaikkialla. Tämä
voimakastuoksuinen kotiteollisuudenhaara rehoitti nyt rehevimmillään.
Mutta menekki oli niin suuri, ettei kotitekoinen yksinään kyennyt
kysyntää tyydyttämään. Eduskunta rustasi kaikenlaisia lakeja, joilla se
koetti kuin kiusalla ja kateudesta köyhiltä kurjimuksilta hyvätuloisen
ansiomahdollisuuden riistää... Poliisit porhalsivat pitkin ja
poikin, hävyttöminä hääräsivät... viinat ja mäskit maahan kaatoivat,
keittovehkeet särkivät... käräjiin manasivat miehen, joka omakseen tai
perheensä, suuren penskalauman hengen pitimeksi muutti viljan viinaksi
korpien kätköissä. Lakiherrat sitten suuret sakot sutkauttivat,
pykälien mukaan pynttäsivät, linnaankin pistivät sen, jonka itse työssä
ja teossa tapasivat. Ne taas, jotka viljan möivät, kymmenykset ja
suurimman saaliin korjasivat, ne kulkivat kunniallisesti kuin ennenkin.
Kukapa heitä olisi lainkouran kivitettäväksi kuljettanut. Osasivat ne
rikkaat rimpuilla, rahalla reistailla. Ei heitä koskaan tiilenpäitä
lukemaan talutettu...
Mutta köyhää kansaa kuritettiin...
Eipä ihme, vaikka tällaisissa oloissa kotimainen korpiteollisuus pian
taantui ja tyrehtyi. Suurimpana syynä taka-askeleeseen taisi kuitenkin
olla pirtupinnarien ilmestyminen. Ei kannattanut enää yökausia
kannon nenässä kököttää eikä huonoilla vehkeillä viinaa keittää, kun
tehtaitten tekemää tuimaa ainetta maahan tulvana tuotiin...
Koettivat ne poliisit ja ruununmiehet alussa pirtupinnarienkin perässä
pihistää. Mutta se oli tuloksetonta työtä. Pian siihen väsyi. Yhden jos
sait kiinni, toisia tuli tusina tilalle. Pakosta siinä parhaimpienkin
poliisien into laimeni, kun vielä sakkorahat menivät sivu suun
nimismiehille.
Sakkorahojen saannin toivossa, ei asianharrastuksesta, muutamat
nimismiehet yhä uudelleen poliiseja ponnistuksiin pakoittivat. Hiki
hatussa hyppyyttivät näitä pienipalkkaisia käskyläisiään paikasta
toiseen.
Mutta Karl Adolf Pihlgrén ei ollut sellainen. Tältä sai toki poliisi
olla rauhassa. Hän ei heitä viinankeittäjien eikä pirtupinnarien
perässä juoksuttanut eikä lainrikkojia käräjille käskettänyt. Hänellä
oli omat pelinsä, joilla hän pinnareita puristi. Hän maksatti heillä
kahdenkesken viinaveron itselleen. Vain äärimmäisessä tapauksessa, kun
muu ei enää auttanut, oikeuteen haastatti ja päälle kantoi. Laitonta
hommaahan se kyllä oli, sen hän tiesi. Mutta paljon pelataan tässä
maailmassa laittomasti muutenkin, oveluudella otetaan, mitä ikinä irti
saadaan. Pientähän se on, mitä yksi nimismies voi puijata ja pimittää,
hän ajatteli. Sitäpaitsi hän huomasi tällaisen menettelyn tuloksia
tuottavammaksi kuin tasajaon ruunun kanssa. Pitemmän tikun hän näin
veti.
* * * * *
Nyt oli suuri vallesherra kovassa kohmelossa. Oli edellisen illan ja
yön hilpein mielin heilunut, kavereittensa kanssa kallistellut...
Tervetullut vieras oli Risumäen isäntä. Mukavasti siinä juttu luisti
heti, kun pirtupullon korkki aukaistiin.
Ryypätessä Risumäen isäntä sitten selitti asiansa. Jalansyten hän oli
nyt tullut veli vallesmannilta pyytämään apua. Sellainen ja sellainen
on asia. Muuan mökkiläinen oli ruvennut hänen kanssaan reistailemaan.
Aikoo väkisin ja vääryydellä hänen omistamassaan mökissä asua, ei
veroaan maksaa eikä taksvärkkiä tehdä...
— Että eiköhän veli vallesmanni minua vähän tässä jutussa auttaisi ja
neuvoisi, miten saisin oikeuteni turvatuksi?
Vallesmanni mietti hetken, ja silloin se selvisi:
— Haasta käräjiin. Häätötuomio hanki. Siitä se hellittää.
— Todellakin, piruvie! Jopa varmasti tokeneekin. Sen minä teenkin.
Mutta kuule, etköhän sinä ottaisi ohjia käsiisi tässä asiassa ja oikein
lain mukaan hutkauttaisi? Kyllä minä vaivasi palkitsen. Perhanan
reilusti maksankin.
Ja sitten isäntä taas kertoi vääntäen ja vääristellen asian toiseen ja
vielä kolmanteenkin kertaan.
— Onko todistajia? kysyy vallesmanni.
— Kyllä niitä saadaan, vastaa isäntä silmää vilkuttaen. Hän on varma
siitä, että räätäli Neulanen puhuu kuin puhutetaan ja Raitalan Hanssu
mitä käsketään. Ja kahdella todistajalla se asia jo lutviutuukin.
— No, kyllä minä otan asian ajaakseni, virkkaa vallesmanni.
— Ja kyllä minä taas maksan, painostaa isäntä pontevasti.
— Sovitaanhan niistä aina, vastaa vallesmanni.
— No, eipä sillä eikä millään. Mutta hei, veli, huittalatrumssis!
Ja hyvinä ystävinä; kättä kaulalle lyöden kaverit iltamyöhällä erosivat.
* * * * *
Seuraavana päivänä Risumäen isäntä haetti räätälimestari Neulasen
luokseen. Selitti hänelle kiertäen kaartaen tarkoituksensa ja pyysi
häntä käräjillä puhumaan puolestaan... tietenkin maksua vastaan... niin
kuin hyvä on ja asia vaatii.
Ja räätälimestari Opatus Neulanen myöntyi. Tiesihän sen, vanhan
väärienvalojen tekijän.
— Kyllä minä tämän ropleemin ratkaisen. Pahempiakin pulmia olen
selvitellyt.
— Kyllähän sinä, hykerteli hyvillään isäntä. Minä tarkoitan, että jos
sinä oikeudessa todistat niin, että Teemu lähtee mökistä, niin kyllä
minä siitä sinulle maksan... Enkä takaa, vaikka sinulle mökin sitten
sopuhinnalla vuokraan.
Neulanen naurahti hyvämielisesti ja virkkoi:
— Kyllä minä momentit ymmärrän. Pahempiakin paktumia olen passiiviseksi
tehnyt.
— Asia taitaa tulla esille jo näissä syyskäräjissä, jatkoi isäntä.
— Tulkoon vain. Ajallaan se on paise puhkaistava, rotesti pantava.
Ja niin oli asia taas sitä myöten selvä. Helposti Neulasen sai
mukaansa. Yhtä höylisti kuin ennenkin. Yksi varma todistaja oli jo
tiedossa. Ja Hanssusta tulee toinen... Ja muita ei tarvitakaan,
perskutavie! Sen asian päälle kannatti jo ryypyt ottaa, pohjia myöten
kallistaa.
Hanssun voittaminen puolelleen oli jo edeltäpäin varma. Ellei
sovinnolla suostuisi, voisi uhkauksilla, höperön, pakoittaa.
— Pa... paljonkos i... isäntä tu... tuota pu... pulittaa siitä? oli
Hanssun ensimmäinen kysymys.
— Jauhosäkin saat ja parikin, jos hyvästi puhut, lupasi isäntä.
— No, y... yritetään pu... puhua, vakuutti Hanssu. Mu... mutta sa...
saisinko mi... minä vä... vähän vö... vörskottia, y... yhen sä... säkin
e... etukäteen? Va... vanhat va... varat ovat lo... loppuneet, eikä
ty... tyhjä pa... paukaha mahassakaan.
— Kyllä saat, jos puhut kuin käsketään, etkä ristinsielulle, et
kenellekään syrjäiselle sanaakaan tästä hiisku. Tai jos hiiskut, niin
piru sinut perii...
Hanssu vannoi ja lupasi.
Tiesihän sen, puolihassun miehen. Sehän puhui kuin puhutettiin. Teki
mitä teetettiin...
Siitä saakka oli Hanssu hiukan höperö ollut, kun Koivulassa tekivät
hänelle kammoksuttavan kujeen, ruumisarkkuun panivat.
Koivulan vanha, veikeä vaari oli kuollut. Hän oli jo kauan aikaa
sairastellut ja sitten keväällä tämän matoisen maailman jätti.
Vaari oli koko ikänsä ollut omapäinen konstikas. Ja nytkin: kuolla
kupsautti juuri pahimman hölseen ja kelirikon aikana. Olipa, junkkari,
vielä viimeisiä vedellessään emännän mielen pahoittanut sanomalla, kun
emäntä päivitteli, että jos vaari nyt kuolee, niin miten ruumis näin
huonolla kelillä saadaan kirkolle:
— Lähtö täältä vain tulee, oli keli mikä hyvänsä.
Ja melkein niihin sanoihin oli henkensä heittänyt.
Koivulan tuvassa veistettiin, sahattiin, höylättiin ja naulattiin.
Vaarivainajalle siellä ruumisarkkua tehtiin, suurta ja tukevaa kuten
vaari itsekin. Päivässä se vaarin arkku valmistui, illalla maalattiin
ja huomenna siinä jo vaarin ruumis matkaisi kohti Kinnarniemen pitäjän
uutta hautausmaata.
Seuraavana päivänä, vähää ennen kun vaaria alettiin lautojen väliin
asetella, istuivat Koivulan tuvassa arkun tekijät Kesti-Jussi ja
Velho-Vili sekä talon aikamiespojat. Istuivat ja katselivat vaarin
viimeistä maallista majaa. Arkuntekijät olivat pienessä pirinässä.
Paikkakunnan tapoihin kuului, että arkuntekijöille annettiin aina
vainajaa arkkuun pantaessa ja jo sitä ennenkin hyvät ryypyt,
niinsanotut rohkaisuryypyt. Hilpeästi siinä juttu jo luisti.
Tupaan tuli nyt Hanssukin, joka niihin aikoihin oli Koivulassa renkinä.
Arkaillen hän lähestyi mustaa arkkua, jota tuvassaolijat tarkastelivat,
mittailivat ja nostelivat.
Se oli suuri miehekseen, vaarivainaja, sanoi Kesti-Jussi vaarin
pituutta muistellen.
— Olihan sillä kokoa hyvän joukon toista miehen mittaa, myönsi
Velho-Vili. Kokoa ja rumaa näköä. Mutta vaikka oli hirmu miehekseen,
niin kuolla vain täytyi vaarinkin. Ei auttanut rimpuileminen eikä
pullikoiminen. Samassa hän iski silmää Hanssun huomaamatta toisille ja
jatkoi:
— Koetetaas, niiltä tavallinen mies tuommoisessa tuvassa näyttää, ja
hyppäsi arkkuun.
— Kylläpä on, pahuuksella, kokoa, hän arkusta noustuaan päätteli. Kylmä
siinä näin pienen miehen tulisi, raa'asti lisäsi.
Jo innostuivat toisetkin asiaan ja vuoron perään arkussa pistääntyivät,
paitsi Hanssu. Hän pelkäsi ja kammoksui arkkua niin, että loittani
kauas sen luota.
— No, nyt on Hanssun vuoro, sanoi Kesti-Jussi.
— En minä siihen mene, epäsi Hanssu.
— Kyllä se yksi mies saadaan, vaikka väkisin, sanoi Velho-Vili,
hairasi Hanssua niskasta ja painoi hänet arkkuun ja nosti vielä kannen
päälle. Istui itse kannelle ja siunasi Hanssun viimeiseen lepoon,
kehoittaen häntä nousemaan ylös silloin kuin toisetkin nousevat, tai
vaikka vähä ennenkin. Loppujen lopuksi hän laulaa lurautti kamalalla
kurkkuäänellään:
»Me kuin eläin maan päällä,
Olemme kuoleman salvoss',
Keitä muulta apua saam'
tässä surkiass' alhoss'.»
Sitten kun Velho-Vili pääsi virtensä loppuun, avattiin arkun kansi ja
säikähdettiin kovasti. Hanssu oli kuin kuollut. Aivan mustanpuhuva
kasvoiltaan ja henki ei tuntunut kulkevan mistään.
Miehissä siinä Hanssua hetken käännettiin ja viimein hänessä havaittiin
elonmerkkejä...
Tämän tapauksen jälkeen Hanssu heti sairastui, eikä parannuttuaan enää
entiselleen tullut. Höperönä häntä pidettiin.
Kelpasihan sitä Risumäen rikkaan isännän hassua miestä puhuttaa ja
uhkailla. Hänellä viinaa keitättää ja vääriä valoja teettää...