Kylälle levisi pian tieto vuokralautakunnan käynnistä Syrjälässä. Siitä
puhuttiin kuin paremmastakin tapahtumasta.
Kuten tavallista, jakautuivat mielipiteet kahtia. Toiset pitivät
Risumäen isännän puolta, toiset Syrjälän Teemun.
Kylän talolliset, paitsi Aholan isäntä, ja harvat säätyläiset, olivat
Risumäen isännän kannalla. Ajattelevammat heistäkin olivat puolittain
puolueettomia, mitäpähän vain maata omistavaan luokkaan lukeutuvina
talollisten tapaan ajattelivat.
Mökkiläiset ja yleensä kaikki pieneläjät pitivät Teemun puolta,
vaikkei hän heidän leiriinsä varsinaisesti kuulunut. Teemu ei ollut
niitä uuden ajan seura- ja kokousmiehiä eikä maailmanparantajia, jotka
punaiseen lippuun itsensä sokeaksi tuijottavat. Työtä tässä maailmassa
on tehty ennen ja on tehtävä vastakin, jos elää meinataan, oli Teemu
aina vakavasti päätellyt, kun hänen päähänsä uusia aatteita aiottiin
istuttaa ja punaista vaatetta hänen silmäinsä edessä heilutettiin.
Mutta vaikka Teemu pysyttelikin erillään yleisistä työväenriennoista,
eivät tämän liikkeen paikalliset johtomiehet, kiivaimmatkaan heistä,
häntä karsain katselleet. Ainut, joka Teemua vainosi, oli räätäli
Neulanen. Mutta hän ei ollutkaan paikkakunnan työväenliikkeen
varsinaisia johtajia enää sen jälkeen, kun hän eräässä kesäjuhlassa
järjestysmiehenä ollessaan oli itsekin joutunut toisten hoidettavaksi.
Muutenkin oli yleinen luottamus räätälimestari Neulaseen vähän niin
ja näin. Isäntien kanssa ryypätessään hän moitti aina tovereitaan,
kun tarvittiin, ja hengenheimolaistensa parissa parjasi isäntiä,
manttaalipösöjä ja porvareita sen kuin kerkisi.
— Ne ovat niitä Neulasen tosia, sanottiin aina kaikista epäiltävistä
asioista. Mutta niistäkös Neulanen välitti. Joka paikassa hän aina
esiintyi päältä päsmärinä.
Nytkin kyliä kierrellessään hän koetti selittää äskeistä
vuokralautakunnan kokousta oman mielensä mukaan.
— Kyllä se nyt lähtee Syrjälän Teemu mökistään, että viukaa. Ei ole
juristipykälien mukaan tehtyä kontrahtia, ja suullinen supliikki ei
pidä mitään lain edessä. Eikä sen tarvitse pitää. Vulmahti vaaditaan...
Kieräilee se, Teemu... ja akka rompottaa... peijakas!
— Mutta jospa se kontrahti sattuu olemaan, oli epäilty.
— Eikäpä ole. Valehtelee. Isäntä on sanonut, että ei ole... kuulkaa...
on sanonut, ollutkaan mitään sopimusta. Ja tuomarit eivät ilman vaktoja
usko... herrassöötingit eivät ensinkään. Kuulkaa. Paktumi siinä olla
pitää ennenkuin paukauttavat.
— Mutta eipä vuokralautakuntakaan ole vielä asiasta lopullista päätöstä
antanut.
— Vai ei ole, perskutavie! Mutta minäpä sanon, että on antanut. Olinhan
minä itse päättämässä ja päätöstä ylöspanemassa... Kuulkaa. Kyllä minä
tiedän. Pois vain pöksästä... niin on päätetty... tai paperit kännään
kuin konttorin hyllyltä...
Ja räätäli Neulanen valehteli edelleen, että korvat heiluivat. Pani
opettajan suuhun sanoja, joita tämä ei koskaan ollut lausunut... teetti
vuokralautakunnalla päätöksiä, joissa ei ollut pontta ei perää.
— Mitäpä päättömän puheista, sanoivat ne, jotka eivät uskoneet. Mutta
ne, jotka uskoivat, epäilivät:
— Jospa Risumäen isäntä on hyvinkin oikeassa. Ja vaikka asiat eivät
rikulleen olisikaan aivan kuin isäntä sanoo, jota emme mitenkään voi
epäillä, niin kyllä isäntä rahalla ne kantilleen keikauttaa. On se
nähty ennenkin.
Mitenkäs kävi Kulmalan Heikin?
Suurilla lupauksilla Risumäen isäntä houkutteli Heikin muuttamaan
mökistään talon saunakamariin, lähemmäksi, muka jalkavaivoja
säästääkseen. Otti mökkiin uudet asukkaat joilta sai joitakin markkoja
enemmän. Lupasi, että Heikki saa muuttaa mökkiin takaisin, kun tulee
vanhaksi ja työhön kykenemättömäksi. Heikki uskoi lupauksiin ja muutti
mökistä, johon hänelläkin oli pieni osuus, Risumäen saunakamariin,
siinä hyvässä uskossa, että pitäähän se, isäntä, puheensa.
Kului vuosia.
Raskaasta raadannasta Heikki ennen aikojaan vanheni. Hartiat painuivat
alas kuin luhistunut kuopan katto, kasvot rypistyivät, kourat
kangistuivat ja hivuttavan taudin vaikutuksesta huulet valkeaan tahnaan
peittyivät.
Ei ollut Heikillä varoja lääkärin apuun turvautua, ei rohtoja ostaa.
Kymmenien vuosien kuluessa hän ei ollut saanut säästetyksi edes sen
vertaa, että olisi voinut vaivoilleen lievitystä hakea. Se vähäinen
palkka, minkä Risumäen isäntä hänelle jokapäiväisestä työstä maksoi,
oli mennyt aina viimeistä penniä myöten suuren perheen elatukseen.
Kurjuutta kesti kauan.
Vaimo nääntyi. Lapset nälässä ja vilussa värisivät. Ryysyt päältä
tippuivat.
Mies kamppaili kuoleman kanssa.
Apua ei tuntunut tulevan mistään.
Viimein saapui pelastava, lohdullinen kuolema katkaisten kovia
kärsineen kulkijan raihnaisen elämän.
Itkusilmin mietti sureva vaimo miehensä ruumiin ääressä, miten sen
saisi hautaan. Arkun oli lasten säästöillä saanut ostetuksi. Mutta
ei siinä kyllin. Ruumis oli saatava kirkkomaahan, siunattuun multaan
maatumaan. Kirkolle oli pitkä matka. Hevosta tarvittaisiin. Mistä sen
saisi? Uskaltaisiko isännältä pyytää? Jos suuttuu vielä... maantielle
ajaa...
Viimein kärsivä, nääntynyt vaimo rohkaisi itsensä ja pyysi.
Ei kehdannut isäntä kieltää. Pelkäsi kait pitäjäläisten puheita...
tai olisiko paatunut luonto sillä kertaa muuten hellinnyt. Hän lupasi
hevosen. Ja käsiään hykerrellen hän tällä jalomielisellä teollaan
vaimensi omantuntonsa tuntemat tuskat.
Suuri ei ollut kulkue, joka Kulmalan Heikin hautaussaattueen muodosti.
Pienet olivat pidotkin kuolleen kotona. Ei siellä puheita pidetty, ei
vainajan eläessään tekemiä töitä kiitellen ylistetty.
— Muistattekos, mitä silloin pitäjällä puhuttiin?
Kylläpä oli kitsas, Risumäen isäntä, kun ei kunniakkaampaa hautausta
toimittanut miehelle, joka neljäkymmentä vuotta oli moitteettomasti
samassa talossa palvellut.
Ja mitä tapahtui Kulmalan Heikin kuoleman jälkeen?
Muuttaa sai leski lapsineen Risumäen saunakamarista.
Omaan mökkiinsäkö?
Ei, vaan vaivaistaloon.
Isäntä oli lupauksensa pettäen mökin muille myynyt.
— Vieläkös tämä tarina muistetaan?
Ei ole rikas Risumäki aina ennenkään rehellistä peliä pelannut eikä
sanassaan pysynyt.