Mitäs turhia! Kyllähän miesten puhe muutenkin pitää paikkansa.
Sovittiin siinä sitten niin kuin isäntä tahtoi. Teemun uudistetuista
pyynnöistä tehtiin kuitenkin jonkinlainen kirjallinen sopimus
kahdeksikymmeneksi vuodeksi, oikeudella jatkaa sitä sitten vielä
samoilla ehdoilla yhtä pitkäksi ajaksi. Renki ja päivämies, panivat
puumerkkinsä isännän kirjoittaman sopimuksen alle. Paperi jäi isännän
haltuun. Missäpä minä sitä säilyttäisin, oli Teemu sanonut.
Paluumatkalla Teemu kyllä isännän suopeutta ihmetteli, mutta oli
kuitenkin niin iloissaan mökin paikan saadessaan, ettei siihen sen
enempää huomiotaan kiinnittänyt... Kyllä hän muisti, miten Risumäen
isäntä oli Heinälän leskeltä mökin viennyt. Mutta heilläpä ei ollut
kirjallista sopimusta. Ainoastaan suullinen kauppa. Sitten Heinälä
kuoli ja todistajat kuolivat... Vuoden kuluttua isäntä ajoi lesken pois
mökistä ja vuokrasi sen räätäli Neulaselle...
Mutta ehkei se minulle niin tee, Teemu ajatteli. Ja onhan meillä
sitäpaitsi kirjallinen sopimus... Kyllä se pitää, vaikka suupuheet
pettävätkin...
* * * * *
Nyt oli mökki niin valmis, että siihen voitiin muuttaa.
Eteinen siitä vielä puuttui, ja tupaan johtavat portaat olivat
puolitekoiset. Mutta mitäpäs niistä. Ne olivat puutteita, joita omaa
mökkiä vuosikausia kaivanneet eivät huomanneet. Tai jos huomasivatkin,
eivät niistä välittäneet. Ehtihän ne tehdä...
Oikein hevosella ne Teemun tavarat tuotiin, vaikkei niistä täyttä
kuormaakaan karttunut.
Aholan isäntä oli sanonut, kun Teemu häneltä hevosta epäröiden pyysi:
— Ota vaikka kaksi, jos haluat. Maksu ei tule kysymykseen.
Se olikin reilu mies, oikea miesten mies, Aholan Matti isäntä.
Monta vuotta Teemu oli perheineen Aholan porstuanperäkamarissa asunut.
Ja hyvä oli ollut asuakin. Vuokra oli halpa, ja talonväki laatuihmisiä
isännästä ruveten. Hyvin siinä oli toimeen tultu. Varsin mukavasti
olisi voitu vieläkin asua... mutta kun se oman mökin kaipuu oli
suuri... niin minkäs teki. Muuttaa täytyi hyvästäkin talosta.
Olisihan sen Aholan maaltakin mökinpaikan saanut, mutta lähemmäksi
rintakyliä mieli veti...
Ja niin täytyi mukavista ihmisistä luopua.
Hyvästellessä tuli isäntä vielä portille ja jälkeen huusi:
— Jos vastakin hevosta tarvitset, ennenkuin oman ostat, niin kyllä
meiltä saat, kun vain käyt hakemassa. Ja samaan hengenvetoon lisäsi:
— Poiketkaa talossa muulloinkin kuin ohi kulkiessanne.
Niin oli sanonut Aholan isäntä. Eivät ne kaikki alempiaan niin
kehotteleisi. Kiitteleisivät itsekseen, kun eroon pääsisivät. Kyllä ne
tiedetään ja tunnetaan tämän puolen isoiset. Ei niiden hyvyydestä köyhä
kostu... Eihän Risumäen isäntäkään tuntenut entisen torpparinsa poikaa,
vaikka poika oli monet päivätyöt nuorempana taloon tehnyt, ennenkuin
vasta sitten, kun poika lyseon koulusta pappina palasi.
* * * * *
Hyvä oli omassa mökissä asua. Oikein se tuntui mukavalta.
Ja kaunistakin täällä jo oli.
Tupa tosin oli pieni. Hädintuskin Teemun vähäiset huonekalut siihen
sopivat. Kun sängyt, pöytä ja tuolit oli asetettu paikoilleen, niin
eipä lattialle liikoja tiloja jäänyt. Sen verran vain, että liikkumaan
pääsi.
Mutta kaikki oli niin siistiä ja puhdasta; Miten soma se tuo
nurkkakaappikin tuolla peränurkassa on. Voi hyvänen aika! Aivanhan se
on kuin Risumäen uusi piironki... melkein kuin opettajan kaupungista
tuoma astiakaappi... Kelpaa sitä siihen astiansa ja tavaransa
järjestää...
Ja entäs hellan luona oleva hylly! Sehän on kuin itse apteekin
hylly, täynnä keittoastiaa niin, ettei kahvipannulle tilaa riitä.
Siinä on pata, siinä kasaria kaksi ja... Niin, oikeastaan siinä ei
muuta ollutkaan. Onnellisissa silmissä näytti kaikki niin suurelta,
loistavalta.
Ja tuvan seinät! Voi komeutta suurta! Puhtautta ne loistivat kuin
pappilan tupa. Lattia hohti kuin hiekalla hangattu kehlon pohja. Ja
tiilenvärinen muuri paistoi kuin kirkon seinä kirkkaimpana kesäpäivänä.
Kelpasi sitä sellaisen loiston ja komeuden keskellä elää ja hengittää.
Kauan siinä ensimmäisenä iltana Syrjälän asukkaat uutta mökkiään
äänettöminä ihailivat. Katselivat joka paikkaa pienessä tuvassaan
ja painoivat kaiken näkemänsä mieleensä, imivät sieluunsa niin
voimakkaasti, ettei kuva sieltä koskaan kaikkoaisi...
Kun tupa saatiin kaikin puolin kuntoon, eteinen valmiiksi ja portaat
paikoilleen, ryhdyttiin joukolla pihamaata ja lähintä ympäristöä
kaunistamaan.
Teemu itse tarttui tulisesti kuokanvarteen, öillä päiviä jatkoi...
Ja pian pieni peltotilkku Kiviahon karuun syrjään syntyi, ja vuosi
vuodelta kuokos laajeni...
Eeva lasten kanssa pihamaata puhdisti, kantoja kiskoi ja liikoja puita
poisti. Antti poika hääri oikeana puutarhurina. Hän oli kansakoulussa
oppinut vähin yhtä ja toista. Ja kaiken taitonsa ja kauneusaistinsa hän
herkällä lapsen mielellä käytti oman mökin ympäristön somistamiseksi.
Pian pieni lehtimaja pihanurkkaan ilmestyi ja kaunis kuusiaita
rakkaimman paikan maan päällä jo syksyyn mennessä maantiestä eroitti.
Syrjäläläiset viettivät näinä aikoina elämänsä kauniimpia hetkiä.
Pian pihakoivuihin ensimmäiset linnut ilmestyivät... Käen kukunta ja
rastaan raksutus etempää korviin kantautui...
Jos kaikki päivät kauniita olivat, niin illat vielä ihanampia. Etenkin
lauantai-illat... Saunan suloinen tuoksu tuulen mukana jo kaukaa
sieraimiin tuli, ja saunassa uusien vastojen ihana kosketus ihon pintaa
hellästi hyväili, viikon vaivat ja vastoinkäymiset ruumiista pois
karkoitti ja mielestä loihti. Ja kun saunasta tultua sai verkalleen
kivelle istahtaa, ja lämmin kesätuuli ruskettunutta, mutta nyt
punoittavaa ja höyryävää raatajan ruumista hyväili, niin voiko ihminen
milloinkaan suurempaa nautintoa tuntea ja parempaa työn vaivojen
palkitsemista toivoa...
Ja entäs ne suloiset sunnuntaiaamut!
Milloin et kirkkoon kiiruhtanut, sait nukkua tavallista myöhempään...
Ja herättyäsi avoimesta ikkunasta pihapuissa visertävien lintujen
laulua kuunnella...
Se oli jotakin niin kaunista ja pyhää, että herkimmällä hetkellä
kyynel, ilon kyynel, silmäkulmaan herahti...
Ja nyt. Nytkö heidän pitäisi tästä rakkaaksi käyneestä majasta muuttaa?
Sanoa ikuiset jäähyväiset vanhojen päivien varaksi ajatellulle tuvalle,
savuttuneelle saunalle, Haavoittuneelle navetalle, pienille pelloille,
pihamaalle... Kaikelle sille, jolle he olivat vuosien vaivat uhranneet,
raataneet varhaisesta aamusta myöhäiseen iltaan, että selkä on
köyristynyt, käsi kovaksi ja känsäiseksi käynyt.
Tämäkö on Jumalan tahto?
Eikö löydy maassa oikeutta? Rikkaatko täällä vain määräävät ja rahan
voimalla lain ja oikeuden päälaelleen kääntävät? Eikö köyhällä ole
mitään sanomista? Eikö köyhän puhetta kuulla silloin kuin rikkaat
rehkivät ja totuutta vääräksi vääntävät?
Minkä kuolemansynnin he ovat tehneet, että heiltä vanhojen päivien
pieni pesä aiotaan särkeä, katto pään päältä riistää ja oman
rakentamansa mökin ovi iäksi sulkea?