Räätälimestari Neulasen Risumäessä käynti tuli pian Syrjälän Teemun
tietoon. Saipa hän osittain kuulla ne puheetkin, joita isäntä ja
Neulanen olivat keskenään vatvoneet.
Humalaisten hiljaisuus on sellaista, että heidän sanansa kuullaan
paremmin sivullisten korvilla kuin heidän omillaan.
Niinpä Risumäen isännän ja räätälimestari Neulasen keskustelun kuuli
tupaan vellipataa hämmentävä piika Amalja luultavasti paremmin kuin
keskustelijoista kumpikaan. Ja hän ei malttanut pitää kuulemaansa omana
salaisuutenaan.
Sunnuntai-iltana asemalla käydessään hän poikkesi Syrjälään kuten niin
usein ennenkin.
Monet kupit kahvia hän oli Syrjälän Eevan nokikylkipannusta juonut, ja
se sama asia häntä nytkin veti Syrjälään poikkeamaan.
Ja siinä kahvia juodessa ja Eevan kanssa rupatellessa hän tuli kuin
sivumennen maininneeksi Neulasen käynnin Risumäessä ja ne puheet, jotka
oli kuullut kamarista tupaan.
Ensin hän aikoi koko asiasta vaieta, mutta muistaessaan monet Risumäen
isännän hänelle antamat pettäneet lupaukset, hän aivan kuin pieni
kosto mielessä tuli asian paljastaneeksi. Olisi isäntäkin pitänyt
häntä toisia parempana, kuten oli luvannut, niin ei hänkään olisi
tarpeettomia löpissyt. Mutta eipä pitänyt. Viimeisessä iltamassakin oli
kaikkia halaillut, jotka vain lähelle tulivat ja limunaatilla tyttöjä
juotellut. Ja sitten yötä myöten oli Kiusalan kylän kautta kotiin
koippuroinut... Sen huonomaineisen Sulka-Huldan perässä pihistänyt...
Kittiäkös hän on tässä velvollinen tosiasioista suutaan tukkeamaan.
Ja niin se sitten tuli Risumäen isännän katala hanke ennenaikaisesti
Syrjälän Teemun tietoon.
Mahdottomalta tuntui aluksi uskoa Amaljan puheitten paikkansa
pitävyyttä. Olisiko isäntä todella niin pikkumainen, että siitä Hanssun
viinatehtaan hävittämisestä tällaista kostoa suunnitteleisi? Mitään
asiallista syytä ei pitäisi olla. Ja siitäkin on jo niin pitkä aika
kulunut... pian kokonainen vuosi.
Aluksi Teemu Amaljan puheille hymyili, mutta sitten hän kävi jo
vakavaksi, kun Amalja lupasi panna päänsä pantiksi, ellei asia olisi
rikusta rikkuun niinkuin hän sen kertoi.
Mutta mahdottomalta se tuntui sittenkin.
Olihan Teemu itse mökin kivisen ahon laitaan rakentanut, pellot
raivannut ja suotakin jo hiukan ojittanut.
Halla oli alkuvuosina suurimman sadon korjannut. Monasti oli
ottanut niin tarkkaan, ettei ollut juuri suuhun pantavaa jäänyt.
Toissavuonnakin ihan kaikki vienyt...
Pettuun oli silloin aina pitänyt turvautua. Rahaa ei riittänyt niin
paljon, että olisi puhtaassa rukiisessa pysytty. Ja velkaa ei tehty.
Sitä syrjäläläiset aivan pelkäsivät. Ennemmin nälkää näkivät.
Monena iltana he olivatkin vuosien kuluessa eineettä levolle käyneet ja
aamulla murkinatta töilleen rientäneet.
Vallankin alkuaikoina. Silloin, kun mökki oli valmiiksi saatu, ja pieni
peltotilkku, vastaraivattu, voimaton, niukan sadon antoi, sadon, josta
vielä hallakin vei osansa.
Silloin se piti tiukalla. Ihan hengenpäälle otti... Oikein suolia
kouristi. Vieläkin puistattaa, kun muistaa. Ihme, että henki pysyi.
Vaikka Teemu olikin mökkinsä rakennushirret saanut Ristimäestä
sellaisella kaupalla, että maksaa sitten kun jaksaa, oli tuvan
tekeminen, asuttavaan kuntoon laittaminen, navetan ja muiden
välttämättömien suojien rakentaminen vienyt hänen vähäiset säästönsä
niin tarkkaan, ettei niistä leivän lisään paljoakaan riittänyt.
* * * * *
Kyllähän moni oli sanonut, kun Teemun mökin laittamisesta puhe
tuli, ettei hänen olisi pitänyt Risumäen isännän kanssa kauppoihin
lähteä. Kirjalliset, todistajien varmentamat kaupatkaan eivät hänen
kanssaan ole kaikistellen pitäneet. Rahalla se on ne rikki riidellyt
ja todistajat lahjonut... Kyllä ne tiedetään ja tunnetaan Risumäen
nykyisen isännän kolttoset. Pitäköön Teemukin vain varansa.
Mutta Teemu ei näistä puheista piitannut. Hän luotti Risumäen isännän
sanaan kuin pukki suuriin sarviinsa.
Talkoolla vedätti mökin hirret paikoilleen. Sen vanhan ladon Risumäen
raitin suusta. Eikähän siitä monta kuormaa tullutkaan, pienestä
pöksästä. Lahojakin olivat hirret. Toiset aivan käsiin murenivat.
Muualta täytyi hankkia lisää.
— Kaikenlaista sontaa se Ristimäki kehtaa myydäkin, puhelivat
talkoomiehet. Pellolle ajettavaa törkyä. Ja hyvän maksun ottaa. Ei ole
omaatuntoa ukolla. Eikä häpyä.
Teemun Eeva keitti talkoomiehille hyvät kahvit Ruusperin lesken
mökissä. Oikein korpun kanssa ajajille tarjosi.
Ja hyvin tulivat hirret perille.
Lähitaloista olikin hevonen ja mies auttamassa. Risumäestä ei.
Risumäkeläiset eivät joutaneet... Teemun talkooseen. Johan nyt.
Sitä kyllä vähän ihmeteltiin. Porttilan Kalle sanoi:
— Mitähän iso Risumäki on meinannut, kun ei ole renkiään talkooseen
pannut. Köyhätkin tässä koettavat vointinsa mukaan auttaa. Suurrikkaan
ei kannata. Voi saamari sitä saituutta!
— Koskas sinä ennen olet Risumäen isäntää viinattomissa talkoissa
nähnyt? kivahti Aholan Manu.
— Enhän minä isäntää ole kaivannutkaan. Renkikin olisi riittänyt.
— Ei se pane renkiäänkään muualle kuin sellaisiin paikkoihin, joihin
sitä käydään viinapotun kanssa pyytämässä. Sellainen se on Risumäen
isäntä. Etkös sinä, Kalle, sitä vielä tiedä?
— Kyllähän minä sen. Mutta sitähän minä vain ihmettelen, ettei se edes
Teemun talkooseen... Se kun on tämä Teemu taloon vähän kuin sukuakin.
— No, voi sun saamari! rähähti Aholan Manu nauramaan. Vanha mies, etkä
vielä sitä tiedä, että huono sukulainen on suttakin pahempi... Ja onkos
Teemu sen perässä viinapottu povessa juossut? Häh?
— No, eipä ei... Eihän se Teemu sellaista.
— Ei. Ei se kulje viinapottu povessa eikä ketun häntä kainalossa, kuten
monet muut tekevät. Tähän tapaan se tarina jatkui.
Eeva kaatoi pöydän luona kahvia kuppeihin.
— Tulkaapas ottamaan lisää, hän kehoitti.
— Mitäs suotta, miehet estelivät. Kyllä se jo piisaa... Eihän sitä nyt
niin juoda, että revetään.
— Ottakaa pois vain, höpötti Eeva. Ja pankaa sokeria sekaan ja
kastakaa. Ne ovat hyviä korppuja... Ja puhtaita ovat... Nyykreenistä
ostettuja.
Ja talkoomiehet joivat, vaikka tavan vuoksi vähän estelivätkin,
kolmannen ja vielä neljännenkin kupillisen. Eevan kahvi oli hyvää. Ihan
sitä lystikseen kinnasi.
Kiitellen siitä sitten erottiin.
Ja niin tulivat mökin hirret paikoilleen.
Seuraavana päivänä Aholan Manu ajoi vielä melkein kiitoskaupalla
tarpeelliset nurkka- ja muurinpohjakivet, ja niin pääsi Teemu mökkiään
rakentamaan.
Intomielin hän kävikin työhön käsiksi.
Maanlaatu mökin paikalla oli kovaa hiekkaa. Ei tarvinnut edes
perustusta kaivaa. Mitäpähän vain ohuen routakerroksen mursi ja
nurkkakivet väänsi paikoilleen.
Rakennustöissä Teemulla oli hyvänä apuna kolmitoistavuotias poikansa,
Antti. Eihän Antista salvoksella paljon apua ollut, mutta raskaimpia
hirsiä väännellessä ja nostellessa se tuntui. Ja muuna auttajana hän
merkitsi paljon. Sukkela ja huomaavainen kun oli.
Varhaisesta aamusta myöhäiseen iltaan Teemu rakennuksella hääri. Kuin
sivumennen keskipäivällä hiukan einehti, entistä lujemmin taas työhön
tarttuakseen.
Hirsikerros hirsikerrokselta kohosi rakennus. Sattuihan niitä aina
väliin pieniä vastoinkäymisiäkin, mutta suuremmilta haavereilta toki
säilyi. Eeva oli Antin kanssa jo kesällä sammaleet nyhtänyt. Mökin
paikka oli silloin jo katsottu. Kelpasi niitä kuivia sammaleita nyt
varauksen väliin ja salvokseen pistellä. Paljon niitä menikin...
Nurkkiin etenkin. Ne olivat hyvin hatarat. Kyllähän Teemu ajatteli
aluksi uudet nurkat hakata, mutta kun tupa olisi näin lähes puolella
metrillä pienentynyt, niin luopui tuumasta. Pieni siitä tuli näinkin.
Ei sitä sopinut enää lyhentää eikä kaventaa. Ja pikemmin sai katon
päänsä päälle, kun entisiin salvoksiin hirret asetteli. Mitäpähän
lahonneempien tilalle uusia veisteli ja vähemmän lahoja muuten
paikkaili.
Mukavalta se oman mökin rakentaminen tuntuikin. Ihan lystikseen sitä
teki. Ja vaikka illalla olisi miten kovasti väsyttänyt, niin istahtaa
ei vain voinut. Piti milloin mitäkin paikkaa kohentaa ja kääntää...
Vasta sitten, kun hämärä tuli ja voimat väsyivät, täytyi työstä
lakata... vastenmielisesti. Kun sitten pimeän pakoittamana hetkisen,
ennen pois lähtöä, salvoksella istahti, niin voi, miten mukavasti se
tuolla rinnassa kiersi, kun ajatteli, että pian pääsee oman katon
alle asumaan. Oikein suupieli nauruun venähti ja kyynel, ilon kyynel,
poskelle valahti... Ja vasta sitten, kun oli hetkisen levännyt tunsi
mies väsymyksen raskaan painon. Päivän ponnistuksista olivat jalat
aivan jäykistyneet ja selkä kangistunut. Eipä tahtonut jaksaa kunnolla
asuntoon kävellä...
Mutta aamulla taas, hyvin nukutun yön jälkeen, oli väsymys kuin pois
puhallettu. Rakennuspuuhat virkistivät mielen ja antoivat voimia
vaikeimmatkin vastukset ilomielin voittamaan...
Aamukahvitta Teemu olisi monta kertaa uutisrakennukselleen lähtenyt,
ellei Eeva olisi ihan takinliepeistä pitänyt ja sanonut:
— Ehtiihän sinne nyt vähemmälläkin.
— Ei tule muuten valmista, oli Teemu nauraen hymähtänyt. Täytyy pitää
pientä kiirettä.
Ja niin oli taas hyräillen lähtenyt.
* * * * *
Huhtikuu läheni jo loppuaan.
Vapuksi Teemu oli aikonut mökkinsä valmiiksi saada, mutta vaikka hän
miten raatoi, niin ei ehtinyt. Muuten se jo oli melkein valmis, mutta
muuri ja lattia puuttuivat. Ikkunatkin jo olivat seinillä ja ovi
paikoillaan. Itse Teemu oli lasinpuitteet ja ovenkin tehnyt. Saranat ja
lukon vain oli ostanut. Ja niinpä hän saattoikin uteliaille leikillään
sanoa, sitten kun tupa jo oli valmis ja lapset lattialla leikkivät,
että kaikki ne tässä mökissä ovat omatekoisia, paitsi akka. —
Nyt siinä tuvassa vasta mukava oli iltahämärässä istahtaa ja ajatella:
Tuohon peräikkunan alle pannaan pöytä. Se on tosin vanha ja huono,
ettei oikein kehtaisi uuteen tupaan tuoda. Mutta kun sen korjaa ja
maalaa, niin eiköpä tuo menne siksi kunnes ehdin uuden, paremman
tehdä... Tuohon ikkunattomalle sivuseinämälle pannaan sänky, aivan
peräseinään pää kiinni. Ja mitenkäs se on. Eikös siihen sovi vielä
toinenkin sänky. Jahkapa mittaan... Sopii, kyllä sopii. Sängyt ovat
sitten siinä. Nurkkaan täytyy tehdä Eevalle kaappi, jossa se saa
astioitaan säilytellä... Ja tuonne uuninnurkkaan toinen, ruokia
varten... Tai mitä nyt Eevakin sanonee... Joo.
Tällaisissa ajatuksissa Teemu työnsä päätettyään tuvassaan usein
iltaisin istui niin myöhään, että Eeva väliin pelkäsi häntä jonkun
onnettomuuden kohdanneen.
Kun Eeva sitten Teemulta tämän viipymistä uteli, vastasi hän:
— Viivyinpähän vain... Katselin siellä mökillä ja suunnitteita...
— No, mitä sinä siellä katselit? Näkeehän tuon vähemmälläkin.
— Muuten vain...
Ja keskustelu katkesi siihen.
Eeva ja Teemu olivat luonteeltaan aivan erilaiset. Edellinen jäykkä,
suoraluontoinen töksäle, jälkimmäinen sovittelevampi, maltillisempi ja
mietiskelyyn taipuvainen.
Eeva saattoi väliin tyhjästä kiukustua ja turhasta pauhata kuin
porokello. Silloin häntä ei huvikseen kuunnellut. Puhetta tuli kuin
turkin hiasta. Ei siinä sanoja punnittu eikä niiden vaikutusta udeltu.
Huudettiin vain huudon vuoksi, että suupielet vaahtosi... Eeva oli
muuten tekevä, terhakka ja osaava ihminen. Kyllä häneltä työ sujui.
Eipä löytynyt juuri naista, joka hänelle kyntti, ja huonot miehetkin
olivat helisemässä. Ensimmäisenä hän leikkuupelloilla hääri ja
heinäniityillä liikkui. Ja kyllä siinä silloin laiskemmatkin paraansa
panivat, kun Eeva reuhtoi mukana... Eivät kehdanneet vätystellä. Olisi
pian pilkaksi pistänyt... Nauranut ja naurattanut.
Toisenlainen oli Teemu. Hän ei liikoja puhunut eikä turhia tolissut.
Sanoipahan kuitenkin silloin tällöin joukkoon jonkun leikillisen
sanan, joka väliin kirvelikin, kehen se sattui. Mutta työmies hän oli
vertaa vailla. Ei juuri sellaista työtä löytynyt, josta hän ei olisi
suoriutunut. Sanottiinkin, kun vaikea työ eteen tuli, että olisipa
tässä nyt Syrjälän Teemu, kyllä hän tekisi.
Kylällä luultiin, että se oli Eeva, joka Teemun huushollissa isännyyttä
piti. Mutta se oli harhaluulo. Kyllä Teemu sentään perheen päämies
oli. Teemun suuttuessa ei Eevan auttanut muuta kuin vaieta. Se
tapahtui tosin harvoin, että Teemu Eevan suun tukki. Mutta milloin
se sattui, oli mukinat heti lopetettava. Ennen nuorempana, vielä
ryyppyyn menevänä, pienessä pirinässä ollessaan ei Teemu sietänyt
Eevan rompotusta ollenkaan. Oli silloin suorasukaisempi. Ihan kirota
täräytti, löi nyrkkiä pöytään, että astiat helisi:
— Suu kiinni, akka!
Mutta se tapahtui aniharvoin. Vuosikausiin ei enää ollenkaan. Teemusta
oli tullut aivan raitis mies. Ei kannata ryypätä, oli sanonut. Hukkaan
siinä raha menee. Sama kuin järveen heittäisi...
Jo vuosikausia Teemu oli oman mökin laittamista ajatellut. Ei ollut
siitä kuitenkaan kenellekään mitään virkkanut. Oli tuuminut, että
kukapa mulle maata sen verran luovuttaisi, että mökin sijan.
Viimein tämä oman mökin kaipuu oli käynyt niin voimakkaaksi, että sitä
ei voinut enää mitenkään vastustaa... Melkein väkisten täytyi lähteä
siitä Risumäen isännälle puhumaan, kun se mieluisin mökin paikka oli
juuri Risumäen maalta löytynyt.
Höylisti oli Risumäen isäntä Teemun arkaan pyyntöön suostunut.
Ihmeteltävän myötämielisesti.
— Mitäs muuta. Tee vain mökki itsellesi, oli sanonut. Osta tuo lato
tuosta raitinsuusta. Siinä on vielä hyvät hirret.
— Mitähän se maksaa? oli Teemu kysynyt.
— Kyllä siitä hinnasta aina sovitaan. Maksa sitten kun jaksat, oli
isäntä sanonut.
— Paljonkohan siitä maasta pitäisi maksaa, ja minkäverran minä sitä
saisin?
— Ota niin paljon kuin haluat. Kyllähän sitä kangasmaan syrjää siinä
riittää.
— Enpä minä sitä liikoja... Milläpäs minä sen maksaisin... Mutta
saisinkohan minä sitä pari kolme tynnyrinalaa?
— Riittääkö se?
— Eiköpä tuo riittäne.
Se on hyvä paikka, se Kiviahon syrjä.
Mutta ettet sanoisi minua nylkyriksi, niin pannaan siitä vaikka pari
sataa tai sataviisikymmentä vuodessa ja leikkuuaikana kolme työpäivää
teiltä jokaiselta.
Teemun mielestä siinä oli hintaa jo liikaakin, mutta kun isäntä
ei suostunut alentamaan, niin hän myöntyi ennenkuin rakkaasta
mieliteostaan luopui.
— Koskas se sitten mitataan ja erotetaan? oli Teemu kysynyt.
Mitäpä mittaamisia ja erottamisia siinä on. Kyllähän sinä tiedät, mitä
sulle kuuluu ja sillä hyvä.