luonnos. Tässä oli vartalo oikeassa plastillisessa asennossa,
poimutellussa puvussa, innoitusta henkivin kasvonpiirtein. Veistokuvana
se teki edullisen vaikutuksen, mutta voi! siinä ei voitu tuntea yhtään
todellisen Frans Schubertin piirrettä. Niistä, jotka olivat tunteneet
hänet ja pitäneet hänestä, vaikka hän olikin ruma, oli tämä kuva vieras
ilmiö.
Kolmaskaan luonnos, jonka oli tehnyt Kundmann Roomasta, ei ollut
tyydyttävä.
Mitä siis oli tehtävä? Ehdotettiin, ettei tehtäisikään kuvapatsasta,
vaan tyydyttäisiin rintakuvaan; sen ympärille sovitettaisiin
korkokuvakoristeita, jotka vetäisivät katselijan huomion puoleensa,
niin ettei hän liiaksi kiintyisi tylppänenään ja rumaan suuhun.
Ehdotettiin myös, että rahat käytettäisiin Schubertin muistorahastoksi.
Siten olisi Aleksanterin miekalla katkaistu gordilainen solmu.
Tässä on nyt esillä ristiriita, jossa toisella puolen on
todellisuusvaatimus, toisella kauneusvaatimus lievimmässä muodossaan,
siinä nimittäin, että mainion miehen muistoa tulee säästää siltä
nurjuudelta, jota hän itse elämässään kärsi, ollessaan sidottuna
sellaiseen ulkoasuun, joka on ristiriidassa sielukkaan, nerokkaan ja
ylevän sisällyksen kanssa ja tekee tämän hieman naurettavaksi, ja
että kaupunkia tulee säästää näkemästä pronssiin valettua rumuutta
pilaamassa jotakin sen julkisista paikoista. Wiedemann koetti
tässä naturalismilla tyydyttää todellisuuden vaatimusta. Yrittikö
Pilz idealisuudella toista? Jälkimäiseen kysymykseen täytyy minun
käsittääkseni vastata kieltävästi.
Mitähän olisi kaikista taidesuunnista ihanteellisin, muinaishelleeninen
plastiikka, tehnyt, jos yhtä vaikea pulma olisi ollut sen
ratkaistavana? Luulen, että siihen kysymykseen voi vastata, koska
helleenien taiteella on monta kertaa ollut sellainen tehtävä
suoritettavana.
Eräs Kreikan ja ihmiskunnan jaloimmista ja henkisesti vaikuttavimmista
miehistä, Sokrates, oli ruma, ja hänen kasvonpiirteensä muistuttivat
satyyria. Hänen oppilaansa tosin väittivät hänen kanssaan vähän aikaa
seurusteltuaan huomaavansa hänet kauniiksi, varmasti sen takia, että
hänen keskustelunsa oli syvämielistä, henkevää, sukkelaa ja paraalla
attikalaisella suolalla kärjistettyä; heidän mielestään hän oli myös
suuri luonne, sydämeltään puhdas ihminen, viisauden opettaja sanoissa
ja toimissa, mikä kaikki kuvastui hänen kasvojensa ilmeessä.
Jos Sokrateelle olisi pystytetty muistopatsas, olisiko taiteilijalla
silloin ollut oikeus esittää hänet satyyrikasvoiseksi mieheksi? Luulen,
että helleenit, niin idealisteja kuin he taiteessaan olivatkin,
olisivat varmasti vastanneet myönteisesti, koska he käsittivät
ihannoimisen ja valehtelemisen erotuksen. He olisivat kyllä vaatineet,
että Ateenan yleisö olisi tuntenut Sokrateen kuvan siksi Sokrateeksi,
jonka oli nähty ajatuksiin vaipuneena seisovan Ateenan kaduilla;
siksi Sokrateeksi, joka sotilaana ryntäsi vihollisten riveihin ja
pelasti oppilaansa Alkibiadeen kuolemasta, ja joka niin uljaasti ja
liikuttavasti puhui kansan tuomioistuimen edessä ja sitten vankilassa
tyhjensi myrkkymaljan sovinnollisella mielellä, sielunrauhan
järkähtämättä.
Meillä on Sokrateesta kuvapatsaita, jotka epäilemättä ovat peräisin
antiikin ajoilta ja vahvistavat todeksi, mitä juuri sanoin. Mutta
olisivatkohan ateenalaiset ylistäneet kuvapatsasta, joka olisi
esittänyt Sokrateesta vain hänen ruman ulkomuotonsa, viittaamattakaan
hänen sielunsa aateluuteen ja kauneuteen, niin ettei hänen
piirteissään olisi vähääkään kangastellut se hyvyys ja nerokkuus,
jonka vaikutuksesta hänen oppilaansa katselivat näitä kasvoja
rakastaen ja ihaillen? Varmasti ei. Sitenhän olisi rikottu toista
todellisuusvaatimusta vastaan, sillä sielunilme on kasvoilla yhtä totta
kuin niiden aineelliset muodot, vieläpä arvokkaampi ja viehättävämpi
todellisuus kuin ne. Taiteilijalta, jonka olisi ollut tehtävä Sokrateen
kuva, olisivat ateenalaiset siis vaatineet, että hänen olisi kyettävä
luomaan satyyrikasvot, joilla olisi ihmiskunnan tietäjän ja esikuvan
sielunilme. Jollei taiteilija olisi saanut ratkaistuksi tätä ongelmaa,
olisivat he sanoneet, että hänen teoksensa oli epäonnistunut; mutta he
olisivat hylänneet kuvan, jolla ei ollut filosofin tuttuja piirteitä,
vaikka se olikin esittävinään häntä, hylänneet jokaisen imartelevan
jäljennöksen tästä miehestä, joka ei tarvinnut imartelua esiintyäkseen
henkisesti kauniina.
Kuvapatsaissahan aina on jonkinlaista jumaloimista, ja sen
todellisena tarkoituksena on esittää muistettava henkilö juuri niiden
ominaisuuksien valaistuksessa, jotka tekevät hänet muistettavaksi.
Naturalistiset patsaat, jotka antavat sieluttomia kopioita tomumajasta,
tuomatta esille, mitä muistettavaa henkilössä on, ovat sen vuoksi
surkeita todisteita taiteellisesta voimattomuudesta. Mutta niitä on
kuitenkin pidettävä parempina kuin valheellisia kuvia, koska nämä
antavat sielunilmeen kuvastua piirteillä, jotka eivät kuuluneet
tarkoitetulle henkilölle. Onhan katselijassa itsessään jotakin,
mikä saattaa naturalistiseen kuvaan sisällyttää siitä sellaisenaan
puuttuvan, ja se on mielleyhtymien voima.
Jos katsoja tuntee kuvatun henkilön luonteen ja elämäntyön, niin ne
mielteet, jotka tähän tuntemiseen perustuvat, vaikuttavat myös osaltaan
katselemisessa ja pyrkivät kasvonpiirteihin ja asentoon panemaan sitä
henkistä, jota taiteilija ei ole kyennyt ilmaisemaan. Muotokuvallinen
näköisyys, vaikkapa se olisikin raaka, karkea ja yksipuolinen,
herättää aina jonkun verran mielenkiintoa. Aluksi se voi loukata,
jopa suututtaakin. Mutta seuraavassa tuokiossa alkaa katselijassa
mielleyhtymien toiminta pyrkien ratkaisemaan tämän pulman, sovittamaan
kuvatun henkilön ulkoasua yhteen hänen sisäisen olemuksensa kanssa.
Sitävastoin kääntää pian selkänsä valehtelevalle kuvalle, joka ei ole
sitä mitä se on olevinaan, ja johon ei historiallinen harrastus eikä
mielleyhtymien toiminta voi kiintyä.
Luulen näillä sanoilla tehneeni naturalismille oikeutta, mikäli se
ansaitsee. Se nojaa taiteen olemuksen väärään käsittämiseen, mutta se
on kuitenkin arvokkaampaa kuin sekä se väärä idealismi, jota tulee
nimittää skematismiksi, että toinen väärä idealismi, joka pyrkii
kaunistamaan ulkopiirteitä väärentämällä niitä, mutta ei antamalla
niille parasta, kauneinta ja henkisintä ilmaisua, milloin kaunista
henkisyyttä kuitenkin on tarkattavana ja esitettävänä. Naturalismia on
pidettävä näitä kahta suuntaa parempana, mutta sillä on rajansa, joiden
ulkopuolella se on ehdottomasti hyljättävä.
Äsken kuoli belgialainen lähetyssaarnaaja, isä Damien, ihmisrakkautensa
marttyyrinä pyrkiessään olemaan Kristuksen seuraaja. Hän oli valinnut
olinpaikakseen pienen merensaaren, jonne pitaalitautisia oli
karkoitettu. Hän tuli näiden kurjien, elävältä mädäntyvien luo heitä
lohduttamaan. Tauti tarttui häneenkin, ja hänen oli vaellettava samaa
kamalaa tietä kuin heidänkin poistuessaan katoavaisuudesta.
Jos isä Damienille pystytettäisiin muistopatsas, niin luulen, että
naturalisteja kuitenkin epäilyttäisi esittää hänen piirteitään sen
kamalan taudin raatelemina, johon hän sortui, vaikka sellainen
esitys olisikin täydellisesti sopusoinnussa naturalismin periaatteen
kanssa. Kaikissa tapauksissa ei koko maan päällä olisi yleisöä, joka
olisi taipuvainen rahalla korvaamaan ja ilkeäisi katsella sellaista
ihmisyyden ja taiteen solvausta.
Palataksemme vielä Schubertia koskevaan pulmaan minun tulee lisätä,
että se ratkaistiin niin hyvin kuin voitiin. Hän sai kuvapatsaansa
Wienin kaupunginpuistoon, kun näet lopulta hyväksyttiin Kundmannin
tekemä luonnos. Lübke antaa taiteenhistoriassaan tästä kuvapatsaasta
sen arvolauseen, että se on "_fein empfunden_".
Vastustaessaan imelää ja imartelevaa makusuuntaa naturalismi on
liioitellen mennyt mahdottomuuksiin, joita ei uskoisi, jolleivät ne
olisi silmien edessä. On olemassa arvostelukyvyltään niin heikkoja
naturalistisia muotokuvamaalareita, että he luulevat joutuvansa
imartelemaan, jos erottavat oleellisen epäoleellisesta. Kasvoilla
saattaa hetken aikaa olla väsymyksen ja hermostumisen leima, vaikka
niiden omistaja tavallisesti on eloisa ja tervehermoinen ihminen. Jos
hän tällaisella hetkellä joutuu naturalistisen maalarin kuvattavaksi,
arvelee tämä todellisuuspyrkimyksen vaativan, että hänet esitetään
väsyneenä ja hermostuneena, koska sillä hetkellä asian laita niin
on. Jos hän on saanut rakkulan kasvoihinsa, maalaa naturalisti sen
yhtä mieluisasti kuin hänellä on tapana kuvata ritarimerkkejä, ja tuo
rakkula, joka ehkä muutaman päivän kuluttua on kasvoista kadonnut,
jääpi jäljennökseen, niin kauaksi kuin tämä säilyy. Se suunta taas,
jota täydellä syyllä sanotaan realistiseksi, osaa sitävastoin hyvin
erottaa satunnaisen oleellisesta ja tietää, ettei satunnainen ole
todellista, vaan oleellinen.
Pannessaan vastalauseen imelää ja imartelevaa makusuuntaa vastaan
naturalismi on myös alkanut pelätä kaunista. Jos naturalisti esittää
kauniit kasvot, voivat hänen uskonveljensä tietysti syyttää häntä
makeilemisesta. Naturalistisessa maalauksessa voidaan esim. nähdä
esitettävän leikkivää lapsiparvea. Niiden joukosta hakee kuitenkin
turhaan ainoitakaan edes hieman miellyttäviä kasvoja, kun taas
todellisuudessa ei tarvitse kauankaan viipyä lasten leikkipaikalla
tuntematta sitä iloa, jota lapsuusiän luontevan miellyttävät piirteet
ja liikkeet tuottavat. Ilmeiltään idioottien tai ukonnäköisten taikka
jotakin ihmisenmuotoista apinaa muistuttavien lapsiparvien maalaaminen
on naturalistinen erikoisharrastus, joka lyö luontoa ja niin paljon
huudettua todellisuusvaatimusta päin kasvoja ja valehtelee yhtä paljon
kuin päinvastainen; suunta tai enemmänkin ja häpeällisemmällä tavalla.
Realisti taas maalaa lapsuusmaailman ja ihmiset yleensä sellaisina kuin
hän ne huomaa. Jos hän esittää leikkivää lapsiparvea tai kansankokousta
kadulla, antaa hän kauniille ja rumalle kaikissa niiden asteissa sen
osan, joka niillä todellisuudessa hänen mielestään näyttää olevan.
Tämä onkin oikea menettely, ja realismi täyttää täten toisen taiteelle
asetettavista vaatimuksista, kun taas oikea idealismi, joka tarvitsee
realismia rinnallaan, täyttää toisen.
Otaksukaamme, että on esitettävä taistelu tai kahakka, esim. Suomen
viime sodasta. Naturalisti, jos hän on johdonmukainen, kieltäytyy tähän
tehtävään ryhtymästä -- eihän hän ole nähnyt, kuinka kaikki tapahtui,
ja n.s. todellisuusvaatimuksen perusteella hän hylkää historiaan tai
menneisyyteen kuuluvan maalaamisen.
Realisti lähtee Suomeen, jos hän ei ennestään asu siellä. Hän toimittaa
niin, että joutuu näkemään suomalaisia pataljoonia, hän jäljentää
näiden miehistä niin monet kasvot kuin tarvitsee, etenkin sellaisia,
joilla hänestä on erikoisesti suomalainen luonne, varmana siitä, ettei
_nykyinen_ suomalainen tyyppi saata paljoakaan erota suomalaisesta
tyypistä v:lta 1809, ja että jos senaikuiset vanhat soturit nousisivat
haudoistaan, tuntisivat he maalauksessa omat, toveriensa ja lapsiensa
oleelliset piirteet. Samoin hän menettelee esitettäviin venäläisiin
nähden. Hän jäljentää eläviä kasakoita ja muita Venäjän tsaarin
alamaisia. Hän hankkii museoista, vaatevarastoista, senaikuisista
piirroksista ja kuvauksista mitä tarkimmat tiedot silloin käytetyistä
ruotsalaisista, suomalaisista ja venäläisistä univormuista ja aseista.
Hän maalaa taisteluihin osaaottaneiden upseerien kuvia, jos vain heistä
on olemassa muotokuvia. Hän lukee kaikki käsillä olevat kertomukset
taistelun kulusta, laatii luonnoksia taistelutanteresta ja sen
ympäristöstä. Jos taistelun mainitaan sattuneen kirkkaana tai pimeänä
päivänä määrättynä vuodenaikana, antaa hän luonnolle taulussaan sen
tunnelman, jota silloinen vuodenaika ja sää vaativat. Hyvin tietäen,
ettei kaikkia vaatimuksia vieläkään ole täytetty, hän ponnistelee
antaakseen sotilaiden kasvoille ne sieluntunnelmatkin, joiden hän
otaksuu tai tietää soveltuvan sielullisiin ilmiöihin taistelun aikana.
Tämä on realistin menettelytapa ja täsmälleen samanlainen on oikean
idealistinkin, sillä oikea idealisti on, kun on esitettävä nykyään
esillä olevaa todellista tai mahdollisuuden mukaan kuvattava todellista
entistä, ensi sijassa realisti, toisessa idealisti. Mutta mahdollista
ja todenmukaista on, että idealisti käsittelee taivasta, valoja,
varjoja ja värejä hiukan toisin kuin realisti, että hän sisällyttää
niihin jotakin itse sodan luonteesta: että hän antaa maisemalle
tunnelman, jossa piilee jotakin kohtalokastapa draamallista. Edelleen
on luultavaa, ettei hän tyydy ainoastaan jäljentämään suomalaisista ja
venäläisistä sotilaista tekemiään luonnoksia. Luonteensa laadun mukaan
hän koettaa löytää niissä tyypillistä, menetellä niinkuin Rafael,
maalatessaan Fornarinansa, joka ei ollut suoraan todellisuudesta otettu
nainen, vaan hänen tyypillisyyteen taipuvan tunteensa luoma mielikuva,
johon naisellinen kauneus on monesta eri henkilöstä yhdistettynä saanut
antaa aineksia. Jos asian laita on näin, antaa hän joillekin etualalla
ja pääryhmässä oleville suomalaisille sotureille tyypillisemmät
rotupiirteet kuin mitä kopioiduissa kasvoissa ehkä ilmenee, ja näihin
tyypillisiin piirteihin hän panee jotakin, mikä vastaa runoilijan
käsitystä siitä, minkä näköisiä he ovat olleet, tai vielä elossa
olevien vanhojen soturien aikaeron epäilemättä ihannoimia kuvitelmia
entisten tovereittensa ulkonäöstä ja esiintymisestä taistelun aikana.
Ihannoimisen olemus on näet siinä, että taiteilija luontoa tutkiessaan
ja jäljitellessään tuntee siinä esiintyvän lajikuvia, tyyppejä,
joita vain poikkeuksittain siinä tavataan laadultaan puhtaina, koska
ulkonaiset, useinkin epäsuotuisat olosuhteet, joihin yksityisten
elimistöjen täytyy mukautua, tuottavat enemmän tai vähemmän
surkastuneita tai epäkauniita muotoja.
Liioitelluksi, harhautuneeksi ja hylättäväksi käy ihannoiminen, jos
taiteilija tuntiessaan luonnossa tyypillisyyttä, antaa sen vaikuttaa
itseensä niin, että hän pyrkii karkoittamaan taideteoksestaan kaikki,
mikä viittaa siihen, että elämän alusta saakka on ollut taisteltava
epäsuotuisia olosuhteita vastaan, että on käyty ja käydään vieläkin
olemassaolosta taistelua, joka on jättänyt arpia melkein kaikkialle
luontoon. Sellainen ihannoiminen on liioiteltua ja hylättävää, jos
taideteos on kuvaavinaan todellisuutta ympärillämme.
Paikallaan ja usein aivan tenhoavaa vaikutukseltaan on sama
ihannoiminen, jollei se halua kuvata ulkonaista todellisuutta,
vaan uskonnollisten näkyjen ja mytologisen mielikuvituksen
luomia maailmoita. Mutta sillä on oikeutuksensa täysin
todellisuusperäiselläkin alalla, aivan yhtä suuri oikeutus kuin
tyypillisyydellä itse luonnossa, missä sitä, vaikkakin usein
kätkettynä, todella on olemassa. Maisema taikka ihmisiä esittävä
taulu on senvuoksi luonnonmukaisempi, jos ne antavat aavistaa
näitten mallikuvien läsnäolon, kuin jos ne eivät anna. Minun on
lisättävä, ettei ihannoimisen tarkoituksena ole ainoastaan antaa
aavistusta olentolajien tyypeistä; silloin se pian ajautuisi karille
yksitoikkoisuuden takia. Se koskee myös jokaisessa yksilössä piilevän
olennaisen, tyypillisen ja luonteenomaisen aavistamista ja pyrkimystä
ilmaisemaan tätä tyypillistä yksilöissä, jotka ovat enemmän tai
vähemmän vapautuneet häiritsevistä satunnaisuuksista.
Ihannoimisen vaarat ovat helposti huomattavissa. Helleenisen taiteen
jumala- ja sankarikuvat osoittavat, että ihannoimisen voi kehittää
mitä korkeimmalle yksilöllisen ja luonteenomaisen siitä vähääkään
kärsimättä. Se saattaa päinvastoin saada siitä lisää selvyyttä ja
määräperäisyyttä. Helleenisen kuvanveistotaiteen tarunomaiset henkilöt
ovat kaikki samaa lajityyppiä: inhimillistä, joka on vapautunut
olemassaolon taistelun arvista, vapautunut kaikista surkastuttavista
syistä, joita todellisuudessa on niin paljon. Mutta tämä yhteinen
lajityyppi ei aiheuta yksitoikkoisuutta. Jokainen näistä ihannekuvista
on erikoinen yksilöjä niin perin luonteva kaikissa yksityiskohdissa,
että tottuneen silmän on helppo erottaa toisistaan Eroksen ja
Bacchuksen torsot, samoin Junon torso sellaisesta, joka on kuulunut
Afroditelle, ja Afroditen torso Hebelle kuuluneesta. Yksilöllinen
karakterisoiminen voi esiintyä kiireestä kantapäähän.
Mutta vaikka helleenien siis onnistuukin välttää ihannoimisen vaarat,
niin että he hyötyivät sen ihanista eduista, näyttää taidehistoria
-- eikä vähimmän tänä ja edellisinä vuosisatoina -- että vaaroja on
olemassa päästenkin paljon vaikuttamaan. Tarvitaan luonnontutkimusta,
johon on koottu monien sukupolvien kokemukset, ja monet suopeasti
vaikuttavat historialliset, maantieteelliset ja eetilliset olosuhteet,
jotta ihannoiva suunta taiteessa saattaisi jatkua yhtä onnellisesti
kuin helleenien kesken. Nykyajan kansojen taiteilijoilla ihannoiminen
on aina rajoittunut hakemaan tai esittämään tyypillistä lajissa tai
eräissä ryhmissä, jollaisia ovat lapsi, nuorukainen, neito, mies,
nainen j.n.e.; mutta ei esittämään tyypillistä yksilössä, varsinaisesti
luonteenomaista hänessä.
Useimmat idealistiset maalarit tuntevatkin senvuoksi tuskin useampia
kuin _yhdet_ kasvot, tosin jokaista ikäkautta, jokaista säätyä,
jokaista kansaa varten hiukan muunnellut, ja heidän kuvaamansa
samanikäiset, -sukuiset ja -heimoiset henkilöt ovat olleet enemmän
yhdennäköisiä kuin saman perheen jäsenet. Fechner huomauttaa
sattuvasti, että kasvoista ja vartaloista on ihannoiville maalareille
tullut samaa kuin kirjaimista kirjureille: ne kuuluvat, niin
sanoaksemme, näiden maalarien käsialaan, ja heiltä saamme eräänlaista
kalligrafista ihmiskirjoitusta, joka näyttää hyvältä kuten kaikki
kaunokirjoitus, mutta on jokseenkin luonteetonta ja muistuttaa
kirjoituskaavaa.
Ihannoiminen, joka syrjäyttää luonteenomaisesti yksilöllisen, on
harhaantunutta, mutta on kuitenkin kauan ollut tavallista. Ja meidän
aikanamme onkin sille vihdoinkin singottu se ankara vastalause, joka
olikin tuleva.
Erittäin sietämättömäksi se käy jättäessään idealismin oikean kotimaan
alueet, kun se ei pysy uskonnon, jumalaistarun, runon, symboliikan
aloilla, vaan ryntää ankarimman todellisuuden tanterelle loihtiakseen
siellä valheellisesti esiin täydellisyyden olotilan, joka ei ole
kärsinyt mitään olemassaolon taistelussa; kun se talonpoikaishäitä
kuvatessaan ei tee morsianta vain kauniiksi, sillä sellainen
hän on oikeutettu olemaan ja usein onkin, vaan enkelimäiseksi,
sulhasen kerubiseksi nuorukaiseksi, maalaisukot patriarkoiksi,
jotka muistuttavat esi-isiä ja italialaisten renessanssimaalausten
apostoleita, maalaisnaiset madonnoiksi tai ennustajattariksi Michel
Angelon sibyllain tapaan, miehet sankareiksi ja lapset pieniksi
enkeleiksi, kaikki luonnollisesti kansallispuvuissa. Sellainen
laatukuva on samanarvoinen kuin imarteleva, röyhkeästi valehteleva
muotokuva. Naturalismi maalaa todellisuuden likaiseksi, raa'aksi ja
inhoittavaksi; realismi maalaa sen sellaiseksi kuin se on, mutta
vähentäen sen kauneuden, joka ei heti pistä silmään; harhautunut
idealismi esittää siinä valheellista kauneutta, josta kaikki
luonteenomainen puuttuu ja joka lopulta käy ikäväksi ja mauttomaksi.
Oikeaan suuntaan pyrkivä idealismi maalaa sen luonteenomaiseksi,
todelliseksi ja niin kauniiksi kuin se _saattaa_ olla, astumatta
todenmukaisuuden tai todellisuuden rajojen yli.
Maailma saa muodon silmiemme ja sieluntilamme mukaan. Ken katselee
todellisuutta ystävällisin ja kirkkain silmin, saattaa tavata kauneutta
melkeinpä kaikesta, jolla ei vain ole täydellistä huonontuneen leimaa,
ja idealismin asiana on todellisuuden piirissä tehostaa tuota joskus
melkein salattua, vaikkakin elävää kauneutta, tehden niin totuuden
hyödyksi eikä vahingoksi. Vaikkapa muoto, asento ei olisikaan kaunis,
saattaa sielunilmeessä kuitenkin olla kauneutta. Kun sekin puuttuu,
jää jäljelle valojen, varjojen ja värien hieno runous, joka voi
levittää kuin kaukaisen paratiisin loistoa tähän maalliseen kurjuuteen
ja viitata siitä pelastumisen toivoon. Todellisesti idealistinen
taiteilija on olemassaolon taistelussa kamppailevan ja vertavuotavan
kauneuden puolella. Hän näkee sen haavat ja arvet ja kuvaa kauneutta ja
puoltaa sen oikeutta.
XIV.
KUVAAVIEN TAITEIDEN ELINEHDOT.
Onko kuvaavalla taiteella tulevaisuutta? Vai onko sen historiallinen
tulevaisuus päättynyt, ja saaneeko joku jo pian tulevista vuosisadoista
nähdä sen kuolevan? Tätä ovat nykyaikana täysin vakavasti kysyneet
miehet, joilta varmasti ei puutu ajatuskykyä, ja jo se seikka, että
sellainen kysymys on voitu tehdä ja ottaa keskustelun alaiseksi,
voi olla arveluttava oire, vielä arveluttavampi kuin jos siihen
vastattaisiin myöntävästi, sillä kysymystä olisi tuskin tehty, jollei
taiteessa, sellaisena kuin se nyt on, olisi huomattu heikkoudentilaa;
mutta vastauksen saattaa vain tulevaisuus antaa.
On n.s. positiivisia ajattelijoita, joiden mielestä taide kuuluu jo
pian loppuvaan kehityskauteen ihmiskunnan historiassa, ja että se,
kuten kaikki muukin aikansa elänyt, joutuu häviöön.
Vilpittömästi puhuen, sanovat nämä ymmärtäväiset miehet, on taide
kuitenkin vain leikkiä ja kaikki sen luomat teokset ovat vain maun ja
mielikuvituksen leluja. Lapset ja nuoriso leikkivät. Heillä leikki
ei ole vain huvitusta, vaan tarvetta, joka vaatii tyydytystä. Mutta
kypsä, vakava ihmiskunta tuntee kasvaneensa eroon leikistä, kuten
täyskasvuinen, vakava ihminenkin. Taide elää nyt vain siksi, ettei
se ole tehnyt mitään sellaista, joka vaatisi sen hengiltä ottamista.
Se saa elää, kunnes se kuolee itsestään; mutta sitä tarvetta, joka
synnytti sen maailmaan ja hoivasi sen elämää, ei kohta enää ole
olemassa ja siksi sen hautaan onkin vain muutama askel. Meidän aikamme
ei ole taiteelle sovelias. Se on luonnontieteen aikaa, ja tämä opettaa
meitä katselemaan luontoa aivan toisin silmin kuin taiteilija ja lapsi.
Meidän aikamme ihmisestä luonto on syitten ja seurausten kudos, ja
mitä laajimmalle tämä käsitys leviää ja mitä syvemmälle se tunkeutuu
tietoisuuteemme, sitä vähemmän päästämme mieleemme sitä sielunsävyä,
jonka vallitessa luonnosta saattaa löytää jotakin myötätuntoista
ja viehättävää. Jälkeläisemme löytävät siis tietysti yhä vähemmän
myötätuntoista tai viehättävää taiteen yrityksissä luontoa jäljitellä.
Meidän aikamme on suurteollisuuden aikakautta, joka ei pidä luontoa
rakastajattarena, vaan palvelijana. Tämän voimia se käyttää hyödykseen,
niin paljon kuin mahdollistaja turvaksi olemassaolon taistelussa. Koski
voi näyttää taiteilijasta kauniilta. Oikeasta teollisuusmiehestä se
on surkea näky, jollei kaikkia hevosvoimia, mitä sen putousvoimassa
saattaa laskea olevan, ole otettu koneiden käyttöön. Päivänpaiste,
joka valaisee alastomia kalliomaita, missä siitä ei ole mitään
hyötyä, on voimain tuhlausta, johon tuleva aika hankkinee korjauksen
auringonvoimaa käyttävillä moottoreilla.