käyvät yhä harvinaisemmiksi sellaisena aikana, jota luonnontiede ja
teollisuus hallitsevat. Tunnettu englantilainen filosofi Herbert
Spencer vertaa luonnontiedettä ujoon Tuhkimoon, jonka kauan
täytyi istua uuninnurkassa, sillaikaa kun hänen ylpeät sisarensa,
taide, metafysiikka ja teologia, levittelivät korujaan kaikkien
nähtäviksi. Mutta nyt on tullut Tuhkimon vuoro, hänet on tunnustettu
arvokkaimmaksi, ja kohta hän pitelee kaikkivaltiaan kuningattaren
valtikkaa. Myöskin Renan ennustaa taiteen kuolemaa. Hän sanoo, että
tulee aika, jolloin suurta taiteilijaa pidetään melkein hyödyttömänä,
menneen aikakauden kummittelijana. Luonnontutkijan merkitys sensijaan
yhä paisuu.
Taide edellyttää kauneuden ihailemista. Se edellyttää myös suurta
kansanluokkaa ja kaikkein mieluimmin suurta kansaa, joka rakastaa
kauneutta ja pitää sitä elämän höysteenä. Helleenit olivat sellainen
kansa. He panivat vähintään yhtä suurta arvoa nuorisonsa kauneuteen
kuin sen tietorikkauteen. He keksivät niin sanoaksemme tieteellisen
kasvatuksen, jonka tarkoituksena oli muovaella nuorten ruumiit
kauniiksi taideteoksiksi, niin että joka lihas olisi sopivassa määrässä
kehitetty, ja joka liike olisi viehättävä. Heidän voimistelusaleissaan
kehittyi kokonainen kansa, jonka eri jäsenet kelpasivat malleiksi
Feidiaalle ja Praxiteleelle. Mikäpä olisi ollut luonnollisempaa
kuin että kuvanveisto kukoistaisi heidän keskuudessaan, etenkin kun
kaikki tuo kauneus ilmestyi kaikkien nähtäväksi ja näkyi kevyen,
plastillisesti sovitetun puvunkin läpi? Mutta kuinka on nyt asian laita?
Vain pieni osa nuorisoa saa pakollisen voimistelun avulla hiukan
järjestelmällistä ruumiinliikuntoa, ja sekin on vain heikosti
vaikuttavaa vastamyrkkyä pahojen tapojen pilaamaa paikoillaan istumista
vastaan, joka tekee nuorukaisten ruumiit raunioiksi ja aiheuttaa sen,
että nuorukaisjoukon katseleminen on melkein tuskallinen näky. Se
nuoriso, joka täyttää Ranskan koulujen täyshoitolat, on erään tunnetun
ranskalaisen isänmaanystävän mukaan hartiatonta, rintakehätöntä,
lihaksetonta nuorisoa, jonka nähdessään aavistaa ranskalaisen rodun
tuhoutumisen ja Ranskan katoamisen kansakuntien joukosta. Sellaista
nuorisoa katsellessaan kuvanveistäjän täytyy laskea taltta kädestään,
ja mitä maalaustaiteeseen tulee, saattaa vain epätavallisesta,
huonontuneesta nauttiva naturalismi kiinnittää sellaisia kuvia
kankaalle.
Renan ennustaa, että inhimillinen kauneus vähitellen katoaa. Hänen
mielipiteitään kannattavat eivät tällöin niin paljon pidä silmällä n.s.
korkeampia luokkia, joiden kasvuikää edustaa oppikoulujen suureksi
osaksi rappeutunut nuoriso, vaan ennen kaikkea työläisluokkaa, joka
rodun pystyssä pysymiseen nähden on tärkein, ja sen piirissä tuota yhä
paisuvaa teollisuustyöväkeä, miehiä ja naisia, joiden elinehdot ovat
sellaiset, että he pakostakin synnyttävät heikentyneitä, risatautisia
ja ruumiillisesti rappeutuneita jälkeläisiä.
Kun liiallinen koneellinen työ tuhoaa n.s. alempien luokkien voiman
ja terveyden, niiden kun on sen avulla pidettävä yllä ilotonta,
toivotonta elämää, tuhoaa korkeammat luokat taas älyllinen kasvatus,
joka ei välitä ruumiista, rasittaa liiaksi hermostoa, veltostuttaa
lihaksia ja luonnottomasti laajentaa aivoja. Jo Diderot on ennustanut,
minkänäköisiksi tulevaisuuden älyllisesti kehittyneet ihmiset tulevat:
ne muistuttavat yhä enemmän kahden tikun varassa seisovaa kurpitsaa.
Äskettäin kuollut ranskalainen filosofi ja esteetikko Guyan on ottanut
käsiteltäväksi Renanin ja Tainenkin ilmaisemat arvelut. Hän ei kiellä,
että jos nykyiset olot yhä jatkuvat, jos yksipuolinen älyllinen
kasvatus saa imeä elinvoiman sivistyneiden luokkien nuorisosta
ja teollisuus uuvuttaa työläisluokan, niin vaipuu ihmisruumiin
plastillinen kauneus yhä alemmaksi ja lopulta kokonaan katoaa, mutta
hän toivoo, että kasvojen henkinen ilme tulee korvaukseksi.
Tämä ei todella ole kovinkaan lohdullista ja pessimistit huomauttavat
sitäpaitsi, että tuo hienostuneen henkisyyden ilme, jota Guyan
toivoo, ei ole odotettavissa, vaan pikemmin sen vastakohta. Tuolla
hienostumisella tulisi olla lähteensä esteettisissä, siveellisissä
ja uskonnollisissa tunnelmissa, mutta jos ihmisen plastillinen
kauneus yhä enemmän katoaa, jos tulevaisuuden siveysoppi, kuten
näyttää, on hyötymoraalia, puoleksi verhotun tai alastoman
itsekkyyden evankeliumia; jos usko vähenee, kuten materialistisena ja
positivistisena aikana onkin oletettava, jos se kansojen veljestyminen,
jota vielä 1800-luvun keskivaiheilla odotettiin, näyttäytyy unelmaksi
ja sensijaan syntyy kansainvälinen tulli- ja aseellinen sota, jos
suhteet eri kansanluokkien välillä kehittyvät, kuten näyttää,
niiden väliseksi taisteluksi elämästä ja kuolemasta, niin sellainen
tulevaisuus ei ole omiaan antamaan meille Guyaun tarjoamaa korvausta
hienostuneen henkisyyden ilmeenä, vaan se pikemmin liittää paisuvaan,
plastillisessa suhteessa esiintyvään rumuuteen kasvonpiirteitten raa'an
ja eläimellisen ilmeen.
Yhä pienemmäksi käy ulkonaisen luonnonkin meille tarjoama
taidenautinto. Metsät kaadetaan tai harvennetaan; sielläkin, missä
niitä hoidetaan, ne kadottavat alkuperäisen luonteensa ja muistuttavat
sensijaan, että ne ovat pääomaa omistajiensa käsissä. Yhä kasvavien
kaupunkien viemärijohdot ja yhä kasvavat tehtaat myrkyttävät vesistöjä;
se raikkauden ja puhtauden tunne, joka muinoin mielleyhtymien tietä
liittyi sisäjärven vedenpinnan tai purojen ja jokien kiemurtelevien
hopeavöiden näkemiseen, lakkaa, ja niitä kuvitellaan pikemmin
juokseviksi likakokoelmiksi, joista olisi hengenvaarallista juoda.
Suurena kokonaisuutena ei ulkonaista luontoa sittenkään voi tällä
tavalla turmella -- aina on olemassa seutuja, joiden raikkaus ja
runous säilyy. Mutta juuri niitä seutuja, joihin asutus keskittyy ja
joista niiden useimmat asukkaat eivät koskaan muuta pois, rumentaa ja
myrkyttää teollisuus yhä enemmän, joutuen siten turmelemaan ihmisten
kauneudenaistia.
Turhaa on odottaa parannusta sen luokkataistelun tulokselta, jonka
alku jo näkyy uhkaavina puuskina ja joka luultavasti täyttää tulevan
vuosisadan tärisyttävillä tapauksilla. Sovintoa niiden välillä ei
saata odottaa. Se olisi kyllä mahdollinen, jos viisaus ja kohtuus
pääsisi voitolle, mutta jo nyt on täysin selvää, ettei viisaudella
ja kohtuudella ole sananvaltaa, kun käydään taistelua leivästä. Ja
senvuoksi on suurella yhteiskunnallisella pulmalla vain kaksi ratkaisua.
Muinaisajan orjuus otetaan jälleen käytäntöön jos työläisluokka sortuu
taistelussa. Yhteiskuntaan kuuluu silloin joukko kapitalisteja,
vakinainen armeija, jolle kapitaali maksaa palkan, pitääkseen orjia
kurissa, sekä suuri lauma orjia, jotka yhä enemmän muuttuvat eläviksi
koneiksi, älyn nukkuessa ja tunteiden tylstyessä, ollen ruumiillisesti
soveltuvia siihen työhön, jota heidän on tehtävä, ja yhä enemmän
menettäen inhimillistä leimaansa.
Taikka työläisluokka voittaa, ja silloin on todenmukaisesti
odotettavissa sosialistisia tasavaltoja, jotka ovat mahdollisimman
keskitettyjä; niissä on mieslukuinen, pienimpiinkin yksityisseikkoihin
sekaantuva hallinto, joka tuhoo kaiken henkilökohtaisen vapauden ja
säännöstelee joka yksilön jokapäiväisen työn, niin että hänestä tulee
hammas suuren valtiokoneen rattaaseen eikä mitään muuta.
Orjuutta tulee tästäkin, orjuutta yhden ainoan valtiopääoman
palveluksessa eikä enää monien liittoutuneiden yksityispääomien
alaisena, ja kummassakin tapauksessa kauneuselämä tuhoutuu ja taide
siis menettää juurensa. Yksityiskapitalismin ollessa vallassa se
saattaa epäilemättä elää, mutta tavallaan vain näennäistä elämää
eli alennuksen tilassa. Kapitalistithan voivat ylläpitää joitakin
taiteilijoita kotiensa koristamiseksi. Mutta jos niin käy, tulee
siitä varmaankin kaikkein ala-arvoisinta taidetta. Taiteesta tulee
ylellisyyden palvelija, ja itse ylellisyyttä hallitsee henkinen raakuus
ja aistillisuus. Maailman nyt elossa olevat suurimmat kapitalistit
eivät yleensä ole taiteen tuntijoita eivätkä uhraa taiteelle melkein
mitään. Pelkkä aineellinen ylellisyys riittää heille. Ja tällaiseksi
kehittyy asiaintila yhä enemmän tulevaisuudessa, mikäli sitä nyt
historiallisessa näköpiirissä voi havaita.
Toiseltakin puolen industrialismi uhkaa taiteen olemassaoloa.
Tehdastyö syrjäyttää käsityötä yhä suuremmassa määrässä. Yksilöllinen
mieltymys siroon ja lajissaan omintakeiseen teokseen on jo nyt
haihtumassa. Helleenisenä ja roomalaisena muinaisaikana oli melkein
jokaisella pienimmälläkin taidekäsityön tuotteella alkuperäisyyden
leima. Työntekijälle itselleen tuotti iloa uusien aiheitten ja
aihemuunnosten keksiminen, jokaisen esineen hiukan toisenlaiseksi
tekeminen kuin toinen samaa tarkoitusta palveleva. Niin oli asian
laita myös keskiajalla ja renessanssin aikana. Nyt tehdään melkein
kaikki tarvekalumme kaavan mukaan tehtaissa, ja satoja tuhansia
tehdastuotteita valmistetaan saman mallin mukaan, joten niillä on
elottoman ja koneellisen leima.
Mainittuaan ne vaarat, joilla teollisuus uhkaa luonnon- ja taidekauniin
olemassaoloa, pessimismi kääntyy tarkastamaan niitä vaaroja, joiden
oletetaan uhkaavan tieteen puolelta. Niinpä lausuu eräs etevä
kirjailija:
"Runoilijan ja taiteilijan kuvitteluvoima näyttää tarvitsevan
jonkinlaista taikauskoa, jos käytämme tätä sanaa vanhassa merkityksessä
_superstitio_, -- jonkin salaperäisen, yliaistillisen tunne, joka
vaikuttaa sen, ettei heitä tyydytä vain tapahtumain selittäminen
kylmän järjen mukaan. Heidän kuvitteluvoimansa näyttää tarvitsevan
puolihämärää, joka sallii sen tehdä esineistä mitä se haluaa.
Hämärän ja kuutamon kuvaamaton viehätysvoima johtuu siitä, että ne
näyttävät esineet vain puoleksi tai epäselvin ääriviivoin, joita
mielikuvitus itse saa täydentää. Jos asettaa kaikki täällä maailmassa
tieteen kylmään valaistukseen, niin runoilijan unelmat haihtuvat,
kauneuden luulottelu katoaa. Tieteen valaistuksessa on jotakin
tunteetonta. Elävästä sopusoinnusta tiede tekee abstraktisia kaavoja,
jotka ilmaisevat jonkin esineen tai liikkeen alkeiden suhteita.
Kuvitteluvoiman täytyy ummistaa silmänsä näiltä abstraktsioneilta,
voidakseen nähdä kauneusuniaan. Tiede hävittää ihmeellisen, ajaa
luonnonhenget pois luonnosta ja tekee tästä tiedottomien ja armottomien
voimien kudoksen. Tottumus laskemiseen ja harkitsemiseen on sinänsä
omiaan heikentämään taiteellisesti luovaa vaistoa. Taiteesta, tästä
ensimäisten, mielikuvituksesta rikkaiden aikakausien vaistomaisesta
tuotteesta, tulee lopuksi vain laskelma, harkinta, eikä se enää ole
välittömästi vaikuttava vaisto. Monet alkuperäiset vaistot ovat jo
kadonneet; taidevaisto katoaa myös, ja menettelytavat ja laskelmat
anastavat sen valtaistuimen, jota luova nero ennen piti hallussaan."
Etenkin Renan on huomauttanut luonnontieteellisen ja taiteellisen
maailmankatsomuksen vastakkaisuutta ja lausunut sen ajatuksen, että
edellinen vahingoittaa ja tuhoaa jälkimäisen.
Omasta puolestani yhdyn niihin arveluihin, joiden mukaan
industrialismin suhteessa kauneuselämään ja taiteeseen on vaaroja.
En kuitenkaan siinä merkityksessä, että pelkäisin industrialismin
ainaiseksi myrkyttävän kauneuselämän lähteet ja tekevän taiteen
olemassaolon mahdottomaksi, vaan ainoastaan siinä mielessä, että
taidetta odottaa suuri ja kohtalokas historiallinen vaihe, jolloin
se otaksuttavasti saa kärsiä, mutta josta se taas nousee säilynein
elinvoimin, ehkäpä korkeampiin kohtaloihin kuin se tähän saakka on
saanut osakseen historian puolelta.
Mitä taas tulee tieteen puolelta taidetta uhkaaviin vaaroihin, pidän
niitä vain tyhjinä luulotteluina. Helleenisen ajan ja myöhemmin
renessanssin suuret taiteilijat eivät alallaan olleet ainoastaan
haaveilijoita, vaan myöskin tiedemiehiä, siten nimittäin, että he
harkitsivat toimintaansa, koettivat keksiä sen perusteita, kokeilivat
ja laativat teorioja. Taiteensa tekniikassa he olivat oppineempia
kuin nykyajan taiteilijat. Leonardo da Vincistä ja Michel Angelosta
on aivan oikein sanottu, että he olivat suurenmoisia tieteellisiä
neroja. Ovatko heidän laskelmansa ja mietiskelemisensä estäneet heitä
tulemasta taiteilijoiksi, joita heidän aikalaisensa ja jälkimaailma
ihailevat? Shakespeare oli erittelevä, harkitseva sielutieteilijä; onko
se vähentänyt sitä taiteellista näkemystä, jolla hän tunkeutui eri
ihmisluonteisiin, sitä varmuutta ja eloisuutta, jolla hän niitä kuvasi?
Schiller tutki filosofista estetiikkaa, ja hänellä on siinä sija
filosofian historiassa. Hän oli runoilija ja sinä hän pysyikin.
Goethe oli ajattelija ja luonnontutkija, hänen jättiläismäisten
taiteilijalahjojensa siitä vähääkään kärsimättä. Luulenpa niiden
päinvastoin siitä saaneen etua. Sully Prudhomme on filosofiasta
ja luonnontieteistä saanut innoitusta ihaniin runoihin, joissa
mielikuvitus liikkuu täysin vapaasti.
Saattaa olla totta, että on olemassa heikkoja mielikuvituksia, jotka
sammuvat, kun niiden omistajien on tutkittava täsmällisiä tieteitä
tai matematiikkaa ja filosofiaa. Mutta tällaiset mielikuvitukset
tuottaisivat heikkoudessaan taiteelle perin vähän hyötyä, ja
jokapäiväinen kova elämä suurine ja pienine huolineen saattaisi
sammuttaa ne yhtä helposti. Suuret ja väkevät mielikuvitukset saavat
ravintoa kaikesta: filosofia laajentaa niiden näköpiiriä ja suo niiden
katsella taivaanrantoja mittaamattomassa kaukaisuudessa; luonnontieteen
suuret keksinnöt, sellaiset kuin Kopernikuksen selitys maan asemasta
aurinkokunnassa tai Mayerin keksintö voimien säilymisestä, tulevat
niille uuden esteettisen maailmankäsityksen periaatteiksi.
Taide selittää maailmaa omalla, tiede taas omalla tavallaan, mutta ne
ovat niin kaukana toistensa kumoamisesta, että ne pikemmin vaikuttavat
täydentävästi kuten vastakkaiset värit spektrivärien kehässä; kun on
kauan katsellut toista, virkistyy näkö saadessaan levätä toisella. Yhtä
vähän kuin runoilija tai taiteilija toiminnassaan kärsii tieteellisestä
tulkinnasta, yhtä vähän kärsii tiedemies esteettisestä.
Eräs aikakautemme suurimmista luonnontutkijoista, fysiologi
Claude Bernard, on huomauttanut, että ne suuret keksinnöt, joita
luonnontieteitten alalla tehdään, yleensä ovat peräisin tutkijan
mielikuvituksesta. Se johtaa häntä arvaamaan johonkin määrättyyn
suuntaan ja tekemään kokeita saadakseen arvaamisensa vahvistetuksi tai
kumotuksi. Tietä raivaava luonnontutkija on myös tavallaan runoilija
tai taiteilija.
Darwinin teoria elollisten muotojen kehityksestä on alaksi hänen
vertailevan mielikuvituksensa jättiläisluoma. Mielikuvitukseton
luonnontutkija ei olisi koskaan voinut, vaikka hänellä olisikin
ollut kaikki Darwinin tiedot, luoda tätä käänteentekevää teoriaa.
Suuret otaksumat ovat tieteen runoja ja taideteoksia. Tietä uurtavien
luonnontutkijain joukossa on ehkä enemmän runoilijoita kuin
runonsepustajien kesken ja useampia todellisia taiteilijoita kuin
tauluja maalaavien parvessa.
En muuten voi käsittää, miksi valon taittumisen lakien tunteminen
vähentäisi nautintoa kaunista auringonlaskua katsellessa, tai
miksi valo-oppiin ja fysiologiaan perehtyminen heikentäisi
kauniiden sielukkaiden silmien vaikutusta, tai miksi tieto ihmisen
luurangon laadusta tai lihasten anatomiasta hävittäisi inhimillisen
jäsenrakenteen plastillisen sulon. Renessanssin taiteilijat tutkivat
hartaasti anatomiaa, mikäli sitä tarvitsivat taiteellisessa
työssään. Se tieto, jonka he täten hankkivat, kannusti edelleen
heidän innostustaan työhönsä, teroitti heidän silmäänsä näkemään
lihasliikkeitten sopusointua ja kauneutta ja teki heidät kykeneviksi
luomaan ruumiillisen täydellisyyden ihanteita.
Meillä voi olla teoreettisia tietoja valoaaltojen värähdyssuhteista,
spektrivärien anatomiasta tai fysiologiasta, jos saan niin sanoa,
ja kuitenkin voimme yhtä hyvin kuin näistä tietämätönkin nauttia
katsellessamme Corregion tai Paolo Veronesen taulujen väriloistoa.
Kun mielikuvitus tarvitsee jotakin tuntematonta ja salaperäistä,
piilee siinä sen maailman kaipuu, jossa voisi tehdä löytöretkiä,
ja tämän tarpeen tuntee luonnontutkijakin. Sen, joka uskoo, että
tietämättömyys on tarpeellinen runouden ja taiteen olemassaololle, ei
todellakaan tarvitse pelätä, että tiede ne lakkauttaisi. Mitä enemmän
laajenee se piiri, jota tiede voi valaista, sitä laajemmaksi käy
ympärys, raja tuntemattomuutta kohti, ja mitä enemmän saamme tietää,
sitä mitattomammalta näyttää se avaruus, joka vielä on verhottu
salaperäisyyteen. Kun sanotaan, että tiede on karkoittanut jumalat
ja henget luonnosta, ei se estä suurimpia tiedemiehiä aavistamasta
luonnossa henkeä; ja samalla kun tiede yhdistää jokaisen luonnonilmiön
kaikkiin toisiin menneisyydessä, avaa se omalle hengellemme rajattomia
näköpiirejä.
Ei yksistään ihmisestä, vaan jokaisesta ruohonkorrestakin tulee
tällöin mikrokosmos, pienoismaailma, joka omalla tavallaan heijastaa
kaikkeutta: jokaisesta kukasta tulee geologisten aikakausien läpi
kulkeneen protoplasmaattisen kehityksen lapsi, joka itsessään
omalla tavallaan sisältää niiden luomistoiminnan suuren elimellisen
valtakunnan piirissä, ja samalla siitä tulee auringon tytär ja
meidän sukulaisemme. Jokaisesta pienimmästäkin ilmiöstä tulee
keskipiste, josta lähtee säteitä kaikkiin suuntiin äärettömyyttä
kohti. Kauneudenkaipuummekin ja taidekauniin tarve saavat paikkansa
maailmankehityksessä sen oleellisena osana.
Tiede, taide ja runous ovat saman ihmisluonnon eri ilmiöitä, ja niin
kauan kuin tämä on olemassa nykyisen kaltaisena, ei yksikään niistä
voi iäksi tuhoutua. Jaloimmissa ja parhaissa tuotteissaan taide
ennakolta tavoittaa sitä lopullista päämäärää, jota toivo hahmoittelee
maailman kehitykselle; nimittäin ihmisyyden voittoa olemassaolon
taistelussa, sopusoinnun lopullista toteutumista niin laajalti, kuin
on mahdollista sellaisessa maailmassa, josta kärsimystä ja kuolemaa
ei voida karkoittaa. Tiede takoo aseita tämän uneksitun päämäärän
saavuttamiseksi. Tämä päämäärä ei ole vain unelma, sillä maailman
kehitys, mikäli sitä on tähän asti havaittu, viittaa sitä kohti.
Jollemme sitä kuitenkaan milloinkaan saavuta, lienee vika pohjaltaan
meissä itsessämme.