liikunnon tuottamasta ilosta. Me _selitämme_ pyöristetyn liikkeen
sielun tasapainon ja sopusoinnun ilmaukseksi. Kun näemme työtä tehtävän
iloisesti ja nopeasti, ilman ankaraa pakkoa siinä tarvittavissa
liikkeissä, niin aavistamme, että voisi ehkä olla sellainenkin maailma,
missä työ ja ilo ja kauneus ovat uskollisesti rinnatusten, eivätkä
koskaan hylkää toisiaan. Muuan vertauskuva, jossa varmasti piilee
henkinen totuus, saa meidät myös ymmärtämään, että työ ja ilo yhtyvät
jumalallisessa maailmansuunnitelmassa, että synti on rikkonut yhteyden
ja että sen voi jälleen saada aikaan, mikäli itsekkyys ja siitä johtuva
sairaalloinen huomispäivän pelko väistyvät rakkauden ja luottamuksessa
Jumalaan suoritetun työn tieltä.
Läheisessä yhteydessä voiman säästämisen periaatteen kanssa on se
perusajatus, johon fysiologia esteettisiä kysymyksiä tutkiessaan on
tullut, että meistä näyttää kauniilta se, missä yhtyy suurin määrä
vaikutelmia näkö- ja kuulohermoihimme ja vähin määrä häiriötä niissä
hermoliikkeissä, jotka eivät ole suoranaisessa yhteydessä elimellisiin
elämän toimintoihin. Edellisessä luennossa selostamani laki värien
täydennysvaikutuksesta sisältää siis erittäin vaikuttavia todistuksia
tämän fysiologisen estetiikan perusajatuksen puolesta.
Saattaa näyttää siltä, että tällä kauniin omituisella määritelmällä on
materialistinen leima, mutta niin ei asian laita todellisuudessa ole.
Aistimemme ja elimistömme kokonaisuudessaan on luonut sama loogillinen
ja esteettinen maailmanmahti, joka on synnyttänyt henkisen olemuksemme,
ajatus- ja tunne-elämämme.
Läheisessä yhteydessä voiman säästämisen periaatteen kanssa on myöskin
se läheinen sukulaisuus, joka vallitsee kauniin ja tarkoituksenmukaisen
välillä, sillä jos näyttää rumalta se, että päämäärä saavutetaan liian
suurilla ponnistuksilla ja voimankulutuksilla, niin se merkitsee sitä,
että epätarkoituksenmukainen, ilmestyessään sinänsä silmälle tai
korvalle eikä harkinnan tuloksena, pakostakin tuntuu meistä rumalta.
Minun ei tarvinne huomauttaa, että sinänsä tarkoituksenmukainen ja
ihmisille käytännöllisesti hyödyllinen ei ole aivan sama asia, ja
ettei meidän sovi sekoittaa sinänsä tarkoituksenmukaista siihen
tyhmänylpeään ja rajoitettuun käsitykseen, jonka mukaan se,
mikä luonnossa ei suorastaan kelpaa ravinnoksemme, juomaksemme,
vaatteiksemme, asunnoksemme tai työkaluiksemme j.n.e., sen vuoksi ei
vastaa tarkoitustaan. Aarniometsässä kasvava kukka, jota ihmissilmä
ei ole koskaan nähnyt ja joka ei mitenkään saata hyödyttää meitä
käytännöllisesti, on tarkoituksenmukainen, kun sen elimet mitä vähimmin
voimaa kuluttaen paraiten edistävät sen omaa elämää, kehitystä ja
hedelmöimistä, kun sen varsi ja lehdet ovat terveet, kun sen kupu on
sen värinen ja tarjoo sitä makeutta, joka on omiaan houkuttelemaan
puoleensa hedelmöittymistä edistäviä hyönteisiä.
Ranskalainen esteetikko ja taidehistorioitsija _Taine_ on täydellä syyllä
tehostanut kauniin ja itsessään tarkoituksenmukaisen läheistä yhteyttä.
Jos katselemme ihmistä ruumiilliselta kannalta, niin itsestään selvää
on, että hänen luonnollisen elimistönsä täydellisyys ja elimien terveys
ovat ominaisuuksia, joilla esteettisesti on suuri merkitys. Kauniiseen,
inhimilliseen jäsenrakenteeseen, sen ihanteeseen, eivät sovellu kieroon
kasvaneet epätarkoituksenmukaisesti muodostuneet elimet, silvotut
jäsenet ja patologiset ilmiöt. Mitä paremmin jäsenrakenne näyttää
olevan muodostunut symmetrian ja suhteellisuuden lakien mukaan, sitä
lähemmäksi se tulee sellaista, mitä pidämme tyypillisesti kauniina,
mutta jos joka jäsen ja joka lihas on voimistelulla, leikillä tai
monipuolisella työllä päässyt niin lähelle tarkoituksenmukaista, että
se mahdollisimman pienellä ponnistuksella saavuttaa toiminnalleen
pannun päämäärän, suorittaen tehtävänsä helposti ja miellyttävästi,
täydentää se ruumiin fyysillistä kauneutta.
Mutta Taine huomauttaa täydellä syyllä: "Tässä ei vielä ole kaikki.
Sielun läsnäolon -- tahdon, järjen, sydämen -- tulee aateloida
atleettiset kyvyt. Täydelliselle ruumiille antaa vasta jalo sielu
korkeimman kauneuden, -- sielu, joka ilmenee ruumiin liikkeissä ja
asennossa, pään muodossa, kasvonpiirteiden ilmeessä, ja joka ainakin
on vapaa ja terve, jollei olekaan korkea ja suuri. Mutta jos haluamme
esittää ihmisen jäsenrakennetta sen täydellisyydessä, tulee käyttää
hyväkseen sitä ajankohtaa ja sitä välitilaa, jolloin sielu ei vielä ole
alentanut ruumista toisarvoiseksi, kun ajatus vielä on toimiva, mutta
ei hirmuhallitsija, kun hengestä ei vielä ole tullut yksipuolinen,
kieroon kasvanut elin, ja kun inhimillisen toiminnan kaikkien lajien
välillä vielä vallitsee tasapaino."
Taine osoittaa ja vahvistaa todistuksilla historiasta sen totuuden,
että mikäli kirjallisuus ja taide eri aikoina ovat harrastaneet ja
esittäneet hyödyllisiä, tarkoituksenmukaisia ominaisuuksia, joita
inhimillisellä terveydellä pitää olla ruumiillisessa ja henkisessä
suhteessa, sikäli tuo aika on luonut taideteoksia, jotka ovat eläneet
kauemmin kuin taidemuotien vaihteleva valta ja saaneet yleisen, pysyvän
merkityksen. Todellakin on onnellista, että niin on asianlaita, ja
toivon, että tulee aika, jolloin kirjallisuus ja taide täyttävät tämän
tehtävän mitä pontevimmin, koska se nyt lienee tarpeellisempaa kuin
milloinkaan ennen.
Nykyinen suurteollisuuden aikakausi on Euroopan ihmispolven
terveydelle ja kauneudelle pelottava vihollinen. Suurteollisuus
käyttää kyllä hyväkseen voiman säästämisen periaatetta, kun on kysymys
konevoimasta ja hiilen kulutuksesta, mutta on käyttänyt periaatteen
vastakohtaa kysymyksen ollessa niistä ihmisjoukoista, joiden voimat
sillä on käytettävänään. Kahdentoista tunnin mitä yksitoikkoisin
työ tehtaissa, joissa on pilaantunut ilma, kahdentoista tunnin
yksitoikkoinen työ kehittymättömillä lapsillakin -- siitä täytyy olla
tuloksena sairaalloinen, ruumiillisesti heikko, henkisesti murtunut
ja esteettisesti kovaosainen sukupolvi. Tämä kamala, ihmisluontoon
kohdistettu pahoinpitely meni 1800-luvulla niin pitkälle, että
Englannin kaivosten ja tehtaitten omistajat voivat kerskailla, kuinka
siellä, samoin kuin maanviljelijä viisaita sääntöjä seuraten muuttaa
kotieläinten ruumiinmuotoa omien käytännöllisten tarkoitustensa
mukaiseksi, samoin vuorityö nyt oli luonut ihmiskääpiöitä, jotka
mainiosti sopivat ryömimään maanalaisissa hiilikäytävissä, ja kutomot
olivat saaneet ihmisiä, joiden raajat olivat muodostuneet kangaspuiden
käyttöön sopiviksi.
Jos tämä olisi saanut häiritsemättä jatkua ja levitä yli maanosamme,
olisi eurooppalainen osa ihmiskuntaa kadottanut yhä enemmän sekä
elinvoimiaan että myös inhimillistä, elimellistä ulkonäköään. Mutta
valtiolla ja kunnilla on onneksi etuja, jotka eivät käy yhteen
järjestelmällisten rikosten kanssa ihmisrotua vastaan. Kuntien edun
mukaista on, etteivät sairashuoneet ja kunnalliskodit tule liian
täyteen; valtioiden etu vaatii, että kansa on puolustuskuntoinen ja
että työläistenkin lapsia voidaan käyttää sotilaina. Tältä kannalta
ovat yleinen asevelvollisuus ja siihen liittyvät jokaisen nuoren
sukupolven terveyden ja ruumiillisen kelpoisuuden tarkastukset
mannermaalla vaikuttaneet ja edelleenkin vaikuttavat paljon hyvää.
Monet harrastukset, myös puhtaasti inhimilliset ja kristilliset, ovat
heränneet ja alkaneet toimia samaan suuntaan, mutta vaara on vieläkin
uhkaava ja vaatii lainsäädäntöä, ettei se veisi Euroopan kansoja
perikatoon.
Tanskalainen esteetikko _Wilkens_ huomauttaa syystä kyllä, että kun
aate-estetiikan edustajat, kuten Solger, Schelling, Hegel, otaksuvat
kauneuden olevan sen aatteellisessa sisällössä, mikä meistä näyttää
kauniilta, toisin sanoen kauneuden olevan aatteen ilmenemistä
aisteillemme, niin Taine sanoo vain yleistajuisemmin ja määrätymmin
samaa, väittäessään taiteen kukoistuksen ja rappion riippuneen ja
vieläkin riippuvan siitä, kuinka se on suhtautunut ihmiskunnalle
tärkeään ja hyödylliseen.
Jos tässä "aatteella" on käsitettävä jotakin olennaista, niin ei
voi olla puheena ainoastaan muodollisia määräyksiä, kuten yhteys
moninaisuudessa j.n.e., eikä myöskään sellaisia kuin symmetria,
kultainen leikkaus j.n.e., vaan aatteellisella täytyy olla suorastaan
oleellisia määräyksiä, jollaisia ovat esim. terveys, vapaus, onni.
Kun pidämme kauniina sitä, mikä on muodostettu symmetrian, kultaisen
leikkauksen tai muiden muotoperiaatteiden mukaan, johtuu se siitä, että
ne ovat ilmauksia inhimillisen sukutyypin toteuttamisesta terveissä,
voimakkaissa, onnellisissa yksilöissä. Fechnerkin tulee samaan
loppupäätökseen. Hän lopettaa esteettisen pääteoksensa ensimäisen osan
seuraavilla sanoilla,: "Paras taiteellinen maku on se, jonka avulla
ihmiskunnalle hankitaan paras tulos. Parasta ihmiskunnalle on se, mikä
edistää sen hyvinvointia nyt ja ijankaikkisesti."
Tarkastellessamme esteettisiä lakeja ja periaatteita joudumme kuin
vasten tahtoamme toiselle, läheiselle alalle: siveellisen ja hyvän
alalle. Kauniin suhteesta hyvään saanen tilaisuuden puhua laajemmalti
myöhemmin. Selvää on, että se, joka on esteetikko sydämeltään ja
sielultaan, ei voi seistä välinpitämättömänä sen tuhon nähdessään,
jota puhtaasti itsekkäät ja taloudelliset harrastukset ovat tuottaneet
Euroopan kansojen suurille joukoille. Niinpä on Englannin nykyään
tunnetuin ja nerokkain taidearvostelija RUSKIN asettunut työllä ja
varoillaan taistelurintamaan puolustaakseen niitä siveellisiä ja
kauneuden etuja, joita tuo käsitys ja sen häikäilemätön käytäntöön
sovelluttaminen uhkaavat tuhota.
Se, joka rakastaa kauneutta kaikessa muussa, tahtoo tietysti ennen
kaikkea nähdä sen ensimäiset ehdot, terveyden, ilon ja voiman, oman
kansansa keskuudessa. Hänen kannaltaan esiintyy syyte olevia oloja
vastaan siinä, että suuri osa yhteiskunnan jäsenistä tarjoo nähtäväksi
huonon hoidon, riutumisen, sairauden merkkejä, jos lapset, jotka
syntyvät hänen maansa majoissa, joutuvat todennäköisesti niin elämään,
että raakuuden ja kurjuuden keskellä menettävät ruumiillisesti ja
sielullisesti saamansa kauneusperinnön. Se leima, jonka kansan suurin
osa on saanut, on kansantyyppi. Yhteiskuntaruumiin jatkuva verenkierto
kostaa myös hyvinhoidetuille jäsenille sen, mitä huonosti hoidetut ovat
kärsineet.
Tähän tapaan käsittää todellinen kauneudenystävä asiain yhteyden ja
siksi hänen kauneudenkaipuunsa on valmis suosimaan niitä kristillisiä
ja ihmisystävällisiä yhteiskunta-oppeja, jotka vaativat henkistä
kauneutta kaikessa ja kaikille, oikeutta ja kohtuutta kaikkia kohtaan,
jokapäiväistä leipää kaikille, jotka tahtovat sitä ansaita, kaikille
osallisuutta siihen, mitä pyrkimys totuuteen ja kauneuteen on luonut,
sillä jos sellaiset opit pääsevät vaikuttamaan enemmän kuin nyt,
kasvaa niiden suojassa varmasti terveempi ja onnellisempi ja samalla
kauniimpikin ihmissuku.
XI.
KAUNIS LUONNOSSA JA TAITEESSA.
Aion tässä luennossa käsitellä kysymystä, joka on ollut monen
tutkimuksen ja ajatusten vaihdon esineenä, nimittäin kysymystä
luonnonkauniin ja taidekauniin suhteesta.
On varmaa, että taiteen olemassaolo riippuu muusta kuin sattumasta.
Kukaan ei epäile sitä, että kun taideteoksia luodaan ihmiskäsin
ja ihmissilmät nauttivat niistä, tällä ilmiöllä on perusteensa
ihmisluonteen omassa rakenteessa ja sen tarkoituksena tyydyttää
juuri tästä johtuvaa tarvetta. Kukaan ei epäile sitä, että jotakin
säännönmukaista, jotakin välttämätöntä, jotakin ihmisluonteesta
erottumatonta piilee mieltymyksessä rytmeihin, säveljaksoihin,
muotoihin ja väreihin, halussa kuvata ja asettaa silmien
nähtäviksi ne luonnon ilmiöt, jotka kiihkeimmin vetävät huomiota
puoleensa. Kansatiede, muinaistiede ja historia todistavat yhdessä
taidevaistonyleisinhimillisyyttä. Niinsanotusta peuraeläinten ajasta
kivikauden kuluessa, joka on lukemattomia vuosituhansia takanamme,
tähän päivään saakka ihmiskunta on, miespolvi miespolven jälkeen
keskeytymättä, mahdollisimman alhaisissa sivistysoloissa ja kaikkein
korkeimmissa tähän asti saavutetuissa, tuntenut tämän vaiston
vaikutusta ja samoin iloa saadessaan sitä tyydyttää. Oli aika, jolloin
luultiin, että taiteen syntyminen edellytti määrättyä, jokseenkin
korkeaa sivistysastetta. Tämä luulo on nyt täydellisesti kumottu. Olen
eräässä edellisessä luennossa maininnut muutamia sanoja niinsanotun
peuraeläinten ajanjakson alkeellisista taidetuotteista, sen aikakauden,
jolloin luultavasti hyvin laajat osat Eurooppaa vielä olivat läpi
vuoden lumen ja jään peitossa ja jolloin sen ilmastolliset olot,
eläin- ja kasvimaailma huomattavasti erosivat nykyisistä. Mutta jo
silloin oli käsiä, jotka epätäydellisillä välineillä, kovaa ainesta
käyttäen, tekivät merkillisen tarkkoja eläinpiirroksia. Uudemmat ja
vanhemmat matkustajat ovat ihmeekseen huomanneet, että n.s. villit
kansat, jotka muutoin ovat ihmiskunnan kaikkein alimmalla portaalla,
kuitenkin jossakin määrin harjoittavat taidetta ja ovat saavuttaneet
melkoisen taitavuuden. Tässä suhteessa en halua viitata eskimoihin,
grönlantilaisiin ja tshuktsheihin, napakansoihin, jotka tarkemmin
tutkittaessa ovat osoittautuneet hyvin älykkäiksi ja lahjakkaiksi
kansanheimoiksi. Olemme saaneet heiltä piirustuksia ja veistoksia,
jotka esittävät heitä itseään jokapäiväisessä elämässään kotieläimineen
ja metsästysretkillään ja joissa tavataan luonnonmukaisuutta ja
kuvattujen esineiden luonteenomaisten piirteiden esittämistä.
Jos napaseutujen kansojen luota siirrymme päiväntasaajan tienoille,
tapaamme neekeritaiteilijoita, jotka tavallisesti humoristisen
neekeriluonteensa mukaisesti tehostavat koomillisuutta: heidän
onnistuukin vaivatta piirustuksillaan houkutella ei ainoastaan
mustia, mielellään nauravia vertaisiaan, vaan myöskin eurooppalaisia
äänekkäästi ilmaisemaan hilpeytensä. Meillä on Loango-rannikolta
neekereitten tekemiä norsunluuveistoksia, norsujen torahampaita, joita
neekeritaiteiteilijat ovat peittäneet kiekuran tapaan jatkuvilla
kohokuvilla, missä näemme koho karnevaalin helposti tunnettavia,
vaikka irvikuvattuja olentoja: neekeripäälliköitä höyhenkruunu tai
silinterihattu päässä, eurooppalaisia upseereita ja matruuseja ynnä
eläintieteilijöitä, jotka lasit nenällä ja haavi kädessä pyydystävät
perhosia. Mutta eivätpä nämä afrikalaiset kuulukaan ihmissuvun
huonoimpiin.
Tällaisina on meidän sitävastoin pidettävä Australian alkuasukkaita
ja Etelä-Afrikan bushmanneja. Ja kuitenkin myös nämä etelämaalaiset
osaavat piirustaa melkoisen luonnonmukaisesti ja lahjakkaasti
kohtauksia jokapäiväisestä elämästään; vieläpä he usein värittävätkin
niitä piipunsavella, värimullalla ja puuhiilellä. Eräällä saarella
Australian luoteisrannikolla on tasoitetuilla vuorenseinillä mustia,
valkeita, punaisia ja keltaisia, joskus sinisiäkin maalauksia,
suunnaton luku kuvioita, jotka esittävät ihmisiä, lintuja, kaloja,
kovakuoriaisia j.n.e. Useat sukupolvet australialaisia kalastajia ovat
ne tehneet, kuluttaen vapaa-aikojaan sellaiseen leikkiin. Samoin on
bushmannienkin alueella kallioita, joiden kyljissä tavataan satoja
heidän kuvioitaan, joko maalattuja tai kiveen uurrettuja.
Tämä on esitetty todistukseksi taidevaiston yleisyydestä, sen
esiintymisestä kulttuurielämän syntymiselle epäsuotuisimmissakin,
melkein toivottomissa oloissa.
Olen aikaisemmin huomauttanut, että lasten varhain heräävä
piirusteluhalu myös todistaa taidevaiston olemassaoloa, sen
alkuperäistä riippumattomuutta älyllisestä kehityksestä, johon se vasta
sivistyskansojen keskuudessa lähemmin liittyy.
Jos joku kysyisi, mitä taide oikeastaan hyödyttää, kuuluu lähin,
sinänsä oikea, mutta ei tyydyttävä vastaus niin, että taide, tyydyttää
erästä ihmissielun vaistomaisista tarpeista. Ne meistä, joilla on
erikoisia taipumuksia tähän suuntaan, tuntevat iloa saadessaan
jäljitellä sellaista, mikä kiinnittää heidän mieltään, ja me muut
iloitsemme katsellessamme, mitä he ovat saaneet aikaan. Tästä ilosta
luonnonkansat ovat täysin tietoisia, ja ne pitävät taidettaan, miten
alkeellista se lieneekin, hyvin suuressa arvossa.
Erään ranskalaisen lähetyssaarnaajan, joka muutama vuosi sitten
oleskeli Pohjois-Kanadassa, kutsui muuan eskimopäällikkö kerran
kotiinsa. Hän suostui kutsuun, teki eskimon kanssa monen päivän
vaivalloisen matkan ja oleskeli pari vuorokautta tämän ummehtuneessa
ja ahtaassa huvimajassa. Eskimo oli pahoillaan, kun ei voinut
tarjota vieraalleen mitään, josta tämä voisi nauttia. Vieraskäynti
oli siis epäonnistunut. Mutta ennenkuin he erosivat, oli isäntä
kuitenkin keksinyt ja suorittanut jotakin, mikä hänen mielestään
vierasta huvittaisi ja mihin tämä varmaankin panisi arvoa. Se oli
piirustus, näyte hänen taiteestaan, niin sanoaksemme siemaus siitä
ilonlähteestä, joka on tarjona kovaosaisillekin kansoille eikä jäädy
napamaittenkaan elämää vihaavassa pakkasessa. Ranskalainen oli kyllin
älykäs ja hienotunteinen osatakseen panna arvoa lapsekkaan piirustuksen
merkitykseen tässä suhteessa.
Mutta jos nyt kysymykseen, mitä hyötyä taiteesta on, lähinnä on
vastattava, että se on ilontuoja, koska se tyydyttää ihmissielun
vaistomaista tarvetta, niin saattavat nekin, jotka tunnustavat tämän
vastauksen pätevyyden, huomauttaa, että tämän ilon täytyy vähentyä ja
vaistomaisen tarpeen käydä yhä vähemmän tuntuvaksi sitä mukaa kuin
kulttuuri kohoaa ja luonnonkauniin tajuaminen voimistuu. Aikamme
realistisine mielenlaatuineen taipumattomana ennakolliseen mietiskelyyn
huomaa muka yhä selvemmin, että taidevaisto on jäljittelyvaisto,
matkivan kuvaamisen halu, ja että jäljittelevää alkukuvaa ei tavata
tietoisuuden syvyydestä, vaan se näyttäytyy ympärillämme, -- että
alkukuva, toisin sanoen, on meitä ympäröivä luonto.
Ainakin kuvanveistosta, asetelmakuvista, muotokuvista ja
maisemamaalauksista, joilla on niin erinomaisen suuri merkitys
nykyaikaisten sivistyskansojen keskuudessa, voi varmasti väittää,
että ne eivät ole muuta kuin luonnon jäljennöksiä, meitä ympäröivän
todellisuuden matkimista, ja että niiden arvo riippuu matkimiskyvyn
varmuudesta ja korkeudesta.
Mutta luontohan esittää kaunista niin ihanana, ettei taide koskaan
voi sitä saavuttaa. Missä on se sivellin, joka osaa kuvata luonnon
valovaikutelmat, ilmaperspektiivit, autereet, kangastukset, valot ja
varjot sellaisina kuin ne äärettömän hienoine vivahduksineen ovat?
Missä ne väriaineet, jotka voisivat jäljitellä luonnon omia kimmeltäviä
värileikkejä? Kenen käsi voisi maalauksen paikallaan pysyville
piirteille antaa sen näennäisen liikunnon, joka on liitelevillä
pilvillä tai auringonsäteillä, kun nämä seuloutuvat läpi puunlatvain
värisevän lehvistön, taikka pellon viljalla, kun se tuulessa huojuu?
Ainakin äskenmainittuihin taidelajeihin nähden on päivänselvää,
ettei taidekaunis saata kilpailla luonnonkauniin kanssa, että
taidejäljittelyn tehtävä on epätoivoinen, että se on etukäteen tuomittu
kärsimään tappion. Kun silmä, kuten kulttuuri-ihmisen, on teroittunut
ja yhä teroittuu näkemään luonnon kauneutta, mitä iloa sillä lopuksi
saattaisikaan olla noista enemmän tai vähemmän epäonnistuneista, mutta
kuitenkin _aina_ epäonnistuneista yrityksistä matkia jäljittelemätöntä?
Näitä epäilyksiä ja vastaväitteitä on kuulunut etenkin meidän
päivinämme; niinpä on kirjallisuuden alalla esiintynyt se vaatimus,
että runon tulee heijastaa varsinaista kouraantuntuvaa todellisuutta
ympärillämme, olematta muuta kuin kuvastin, joka uskollisesti esittää
minkä esineen hyvänsä, ja tämä vaatimus on saavuttanut vastakaikua
taiteenkin alalla, kun väitetään, että se olemukseltaan on vain luonnon
jäljittelyä ja on sitä korkeammalla asteella, mitä paremmin sen
onnistuu matkia esikuvaansa ja pysyä siinä kiinni.
Missä määrin tässä vaatimuksessa lausuttu mielipide on oikea ja
sisältää täydellisen käsityksen taiteen luonteesta, siitä ilmaisen
pian oman kantani. Mutta otaksukaamme hetkeksi, että se on oikea, ja
tarkastakaamme, mitä näin edellyttäen voimme sanoa taidekauniin tai
itse taiteen puolustukseksi. Sillä taiteen olemassaoloa täytyy silloin
tosiaankin puolustaa. Ne, jotka selittävät sen tarkoituksen olevan
vain jäljittelyn, ahdistavat tosiasiassa, vaikka tavallisesti sitä
tietämättä tai tarkoittamatta, taiteen olemassaolemisen oikeutta.
Katselkaamme siis, voiko hyökkäystä torjua tämän edellytyksen kannalta.
Jos taiteen olemus ja tehtävä on luonnon jäljitteleminen, luonnon
kuvaaminen sinänsä eikä mitään muuta, ja jos edelleen on totta, mitä
ehdottoman matkimisolettamuksen ja naturalismin kannattajat väittävät,
ettei nimittäin taidekaunis saata olla muuta kuin luonnonkauniin
heikkoa jälkikuvausta eikä taidetosi muuta kuin luonnontoden heikkoa
heijastusta, niin on, mikäli minä saatan käsittää, yksi ainoa syy,
joka voi todistaa taidekauniin olemassaoloa ja taiteellista toimintaa,
sillä mitäpä muuta varten kannattaisi laatia heikkoja jäljennöksiä
jäljittelemättömästä ympärillämme leviävästä alkuperäisestä
kauneudesta? Esitän nyt tämän syyn.
Jo Herakleitos, muinainen kreikkalainen filosofi, lausui, että kaikki
virtaa, että maailma on kuin kohiseva virta, jossa kaikki muodot
ja kaikki yksityiset olennot syntyvät, kiitävät ohi ja katoavat,
antaakseen sijaa toisille yhtä katoaville ilmiöille. Kaikki, jopa
sekin, mikä meistä näyttää kestävimmältä, on katoavaista. Ei ole yhtään
niin lujasti rakennettua linnaa, ettei se lopuksi sortuisi raunioiksi,
eikä mitään niin valtavia raunioita, etteivät niiden kyklooppiset
kivijärkäleet rapautuisi ja lopulta hajoaisi tomuksi. Ei ole niin
vahvoja vuoria ja alppeja, ettei jokainen auringonsäde ja sadepisara
vaikuttaisi niiden muuttumiseen. Ja kuinka katoavainen onkaan ihmiselo
ja vielä katoavampia saamamme vaikutelmat, vaikka niiden joukossa onkin
sellaisia, joita pidättäisimme niin kauan kuin mahdollista?
Näemme edessämme kukoistavan ihmisolennon, joka näyttää meistä olevan
jopa Afroditen tai Heben, Apollon tai Eroksen luonnollinen, elävä
esikuva. Kenties tuo nainen tai mies on muutaman päivän kuluttua
kadonnut elävien parista; joka tapauksessa tämä kaunis ilmestys on
muutaman vuosikymmenen päästä kuihtunut, hautaan kallistuva. Meille
rakkaat kasvonpiirteet muuttuvat joka vuosi, ja voi tapahtua, että
äiti pitkän eron jälkeen tuskin tuntee poikaansa, jonka piirteet hän,
kun tämä hänen luotaan lähti, uskollisesti on säilyttänyt muistissaan.
Useimmat meistä rakastavat kotia, jossa olemme syntyneet, ja luonnon
ympäristöä, missä olemme kasvaneet ja lapsina leikkineet. Jonkun vuoden
kuluttua tämä koti voi olla maan tasalla ja sen ympäristö muuttunut
melkein tuntemattomaksi.
Luonto esiintyy silmissämme alituisesti vaihtelevana: aamu on kaunis
omalla, ilta omalla tavallaan. Meidät yllättää joskus valaistus, mikä
tekee luonnon ympärillämme ylimaailmallisen ihanaksi; jonkun minuutin
kuluttua pilvi peittää auringon, ja vaikutelma on kadonnut. Tahtoisimme
niin mielellämme pelastaa tuosta ohiliitävästä ilmiövirrasta ne, jotka
meille on tehnyt rakkaiksi niiden kauneus tai läheinen suhde meihin ja
omiin vaiheisiimme.