mukaan, usein sellaisia erehdyksiä, jotka johtuvat mainitun lain
tuntemattomuudesta. Jos aloittelija jäljentää taulun, joka esittää
laskevan auringon valaisemaa valoa, näkee hän talon valaistun
sivun keltaisessa hohteessa ja varjot sinisenvioletteina, ja koska
nämä alkuperäisen taulun täydennysvärit sellaisten värien yhteisen
lain mukaan vahvistavat toisiaan, joutuu aloittelija näkemään ja
jäljennöksessä kuvaamaan talon keltaisen värisävyn keltaisempana ja
varjot sinisempinä kuin mitä ne ovat alkuperäisessä taulussa. Jos tämä
jäljennös taas jäljennetään, käy liioittelu yhä pahemmaksi. Jännicke
kertoo kerran nähneensä tuontapaisen järjestyksessä seitsemännen
jäljennöksen ja huomanneensa sen värivaikutuksen aivan toisenlaiseksi
kuin alkuperäisessä.
Kaupoissa, joissa myydään erivärisiä kankaita, on täytevärien
säännöllä suuri merkitys, jota ostaja harvoin aavistaa, mutta jonka
toteuttamiseen myyjillä, jos he kiinnittävät siihen huomionsa,
on hyvä tilaisuus. Äskettäin yli sadan vuoden vanhana kuollut
Chevreul, jonka tutkimuksille värien taideteoria on erittäin suuressa
kiitollisuudenvelassa, on tehnyt hyvin mielenkiintoisia huomioita
tässäkin suhteessa.
Otaksukaamme, että myymälään tulee nainen ostamaan keltaista
hamekangasta ja sen lisäksi oranssinvärisiä tai helakanpunaisia
nauhoja tai muita tarpeita. Jos myyjä nyt näyttää hänelle useita
keltaisia kankaita, ja hän valitsee niitä kauan, suomatta sillä välin
silmilleen mitään lepoa, niin aiheuttaa keltaisen jatkuva näkeminen
silmän verkkokalvossa taipumuksen keltaisen täyteväriin violettiin.
Kun myyjä sitten heti levittää hänen eteensä nuo oranssinväriset tai
helakanpunaiset nauhat, joita hän on pyytänyt, niin tuo taipumus
violettiin siirtyy hänen silmissään näihin nauhoihin, niin että esim.
helakanpunainen näyttää violetin subjektiivisen väliintulon vuoksi
karmosiinipunaiselta eikä helakalta, jota hän pyysi ja jollaisia nauhat
todella ovatkin, kun niitä katsellessa silmä on tavallisessa kunnossa.
Jos myyjä levittää ostajan katseltaviksi perätysten neljätoista
lajia punaista kangasta neutraaliväriselle pöydälle, niin ostaja
varmaankin arvelee, että viimeksi tarjotut kuusi tai seitsemän mallia
eivät ole yhtä kauniita tai kirkkaita kuin ensimäiset, vaikka ne
väriltään olisivatkin aivan samanlaisia. Mitä kauemmin hän katselee
punaisia kankaita, sitä enemmän hänen silmänsä pyrkii näkemään
punaisen täyteväriä, vihreätä, joka yhä enemmän pääsee vaikuttamaan
ja antaa kankaille yhä harmahtavamman vivahduksen, koska täytevärit
toisiinsa sekoittuneina tuottavat harmaata. Tässä toimittaa silmä itse
sekoituksen. Se tapahtuu, niin sanoaksemme, itse verkkokalvossa ja
vahingoittaa ehdottomasti viimeksi katseltujen kankaiden väriloistoa.
Myyjä tekee siis viisaasti tarjotessaan välillä vihreitä kankaita
ja kiinnittäessään huomiota niihin, kun ostaja on kauan katsellut
punaisia. Seuraus tästä on se, että ostaja pitää jälkimäisten loistoa
yhä kauniimpana.
Täydennysilmiöt vaikuttavat myös varjojen laatuun. Otaksukaamme, että
on hämärä, mutta vielä niin valoisaa, että huoneen ikkunasta tuleva
päivänvalo voi siellä jonkun esineen torjumana aikaansaada tästä
varjon. Jos nyt sytytetään lamppu ja asetetaan niin, että sama esine
heittää varjon toiseenkin suuntaan, käy edellinen varjo lampunvalon
vuoksi keltaiseksi, mutta toinen varjo vivahtaa keltaisen täyteväriin
violettiin.
Täydennyslaki tulee esille myös teatterisaleissa sekä päivänvalon
että keinotekoisen valaistuksen aikana. Jollei sitä oteta huomioon,
voi laiminlyönnillä olla epäedullinen vaikutus ei ainoastaan salin,
vaan myös kokoontuneen yleisön ulkonäköön. Jos aitioiden taustana
oleva seinä maalataan ruusunpunaiseksi, niin aitioissa istuvien
kasvot saavat enemmän tai vähemmän vihreän vivahduksen. Jos se
maalataan oranssinväriseksi, saa ihonväri päivänvalossa sinertävän
ja kaasuvalossa vihertävän vivahduksen. Tummanpunainen pohja, missä
punainen on hyvin heikkoa, ei kuitenkaan kokemuksen mukaan vahingoita;
mutta luultavaa on, että se kalventaa ihon väriä, vaikka tavallisille
silmille huomaamattomassa määrässä. Tizian onkin maalannut monta
muotokuvaa tummanpunaiselle pohjalle.
Seinäpapereissakin voi käyttää samaa väriä, eikä tule epäsuotuista
vaikutusta ihon väriin. Kirkkaanpunainen teatterin esirippu
vaikuttaa sitävastoin ehdottomasti vahingollisesti. Se herättäisi
läsnäolevien silmissä taipumuksen vihreään, joka pysyisi heissä, heidän
katsellessaan yleisöä tahi näyttämöä.
Asuinhuoneiden seinäpaperit eivät koskaan saa olla yksinomaan
kirkkaanpunaisia tai violetteja. Kirkkaanpunaisessa valaistuksessa
saavat esineet, kuten mainittu, vihertävän sävyn ja violetissa
kellahtavan, koska keltainen on violetin täydennysväri. Oranssi on myös
epäsuotuisa seinäpaperien väri. Se väsyttää silmiä ja antaa esineille
sinertävän sävyn. Heleänvihreät seinäpaperit vaikuttavat edullisesti
valkoiseen, kalpeaan ihoon ja samoin kultauksiin. Kirkkaansinisellä
pohjalla vaikuttavat kultaukset kaikkein paraiten. Tavalliset harmaat
seinäpaperit vaikuttavat paraiten silloin, kun seinät ovat maalauksilla
koristetut. Yksityiset öljymaalaukset vaikuttavat paraiten silloin, kun
seinäpaperien pääväri on taulun päävärin täyteväri. Vaskipiirroksia ja
valokuvia ei pitäisi koskaan ripustaa öljymaalausten rinnalle, vaan
säilyttää niitä salkuissa tai albumeissa.
Laki täyteväreistä tulee esille puvuissakin. Tässä en kuitenkaan tahdo
niitä lähemmin käsitellä. Se, joka tahtoo perehtyä tähän tutkimukseen,
saa hyvää johtoa englantilaisen _Adamsin_ teoksesta "väriharmonian
vaikutuksesta naispukuihin" ja Jännicken teoksesta väriharmoniasta.
Muuten kulkevat muodit omia teitänsä välittämättä esteettisistä
laeista. Muotien lainsäätäjiltä ei vaadita tämänlaatuisia tietoja eikä
herkkää silmää. Muodit pyrkivät yhtä usein ärsyttämään silmää kuin sitä
tyydyttämään.
Taiteenkin maailmassa on muotiorjuutta. Niinpä esim. maalari voi
olla nykyaikainen tai ei nykyaikainen. Onneton se taiteilija, joka
on _ainoastaan_ nykyaikainen. Kun se muotisuunta, jota _ainoastaan_
nykyaikainen taiteilija edustaa, on joutunut pois muodista -- ja näin
käykin aivan varmasti ennemmin tai myöhemmin --, on hän ja hänen
maineensa mennyttä ainiaaksi.
Tulikoe, joka taideteoksen on kestettävä, ei satu sen
näytteillepanopäiväksi, jolloin se ensi kertaa on taiteentuntijan
tai yleisön arvosteltavana. Tulikoe ei tule myöskään silloin, kun
taideteoksen edustama suunta ei enää ole nykyaikainen, sillä silloin
ollaan taipuvaisia hylkäämään kaikki, mitä tuo suunta on tuottanut,
parempi yhtä hyvin kuin huonompikin. Tulikoe tulee silloin, kun uusi,
edellistä seurannut suunta, joka on ollut sen vastustajana, itsekin
joutuu pois muodista. Silloin tulee ensinmainitulle, aikoja sitten
syrjäytetylle suunnalle se kausi, jolloin se ei ole epämuodikas eikä
muodinmukainen; silloin alkaa arvostelu, joka katselee taideteosta
sekä historiallisesti että makusuuntien taistelusta hämmentymättömin
katsein; silloin on taideteoksen oikea tulikoe, josta se pääsee jälleen
ja ainaisesti nuorena, jos siinä itsessään on nuoruutta.
Puheen ollessa muodista värien maailmassa, muistan vielä, mikä
merkitys on ollut sanoilla "maalaiskomea" ja "maalaiskorea". Niitä
ei käytetty ainoastaan sellaisista rahvaamme käsitöissä esiintyvistä
väriyhtymistä, joissa luonnollinen, terve mieltymys täytevärien
vastakohtiin iloitsee kiihkeämpien vastakohtien liiankin pirteästi
ilmenevästä loistosta, vaan ne ulotettiin jaloimpiinkin värisointuihin,
kun näitä tuli esille maalaisnaisen kutomatuotteissa. Näillä sanoilla
tuomittiin kotiteollisuuden tuotteita, jotka sitten ovat päässeet
kunniaan esteettisessä suhteessa, samoin kuin värilakeja, jotka
olivat vaikuttaneet itämaalla, Kreikan ja Rooman loistoaikoina,
keskiajan ja renessanssin taiteessa. Tiedämme kyllä, mistä tämä
puhe "maalaiskomeasta" ja "maalaiskoreasta" on tullut. Se on kaikua
siltä ajalta, joka kärsi tai oli kärsivinään värikauhua, ja joka
on laiminlyönyt entisaikojen taiteelliset muistomerkit ja sivellyt
linnojemme ja kirkkojemme maalatut katot ja seinät kalkilla ja liimalla.
Ei kannata kuitenkaan valittaa sitä, että taiteen alalla on
muotityranniaa, sillä valitukset eivät sitä poista, ja korvauksen
saamme siitä, että tyrannin tavallisesti kukistaa toinen, joka ei
kulje edellisen jälkiä, vaan päinvastaiseen suuntaan. Ja kaiken tämän
ohessa on kuitenkin taiteen ja kauniin alalla vaikuttamassa pysyviä
lakeja, joita voidaan rikkoa, mutta ei poistaa, ja jotka ajoittain taas
pääsevät täysiin oikeuksiinsa.
Olen edellisessä luennossa koettanut esittää eräitä näistä laeista.
Sitä täydennyslakia, josta viimeksi puhuin, huomataan noudatetun
egyptiläisten ja assyrialaisten, samoin kuin kaikkien myöhempienkin
aikojen teoksissa. Ne väriyhtymät, jotka eivät miellytä meitä, eivät
yleensä miellyttäneet heitäkään; ne värisoinnut, jotka ilahuttavat
silmiämme, ovat ilahuttaneet heitäkin.
X
KAUNIS JA TARKOITUKSENMUKAISUUS.
Niin kauas kuin nyt olen ehtinyt luennoissani, olen koettanut osoittaa,
että jos, kuten sananlasku sanoo, mielestä ja mausta riippuu mikä on
kaunista, niin ei itse maku kuitenkaan riipu sattumasta, vaan seuraa
eräitä, osaksi ihmisestä itsestään ja hänen kehitysasteestaan, osaksi
myös itse luonnosta johtuvia lakeja ja periaatteita. Näitten lakien ja
periaatteiden joukosta olen huomauttanut symmetriaa ja suhteellisuutta
ja suhteellisuudesta taas kultaisen leikkauksen lakia sekä lopuksi
värien maailmassa vastakohtalakia, täydennyslakia, joka on kaikkien
täällä vallitsevien lakien pohjana.
Taidehistoria vahvistaa näiden lakien ja periaatteiden pätevyyden
kaikkiin aikoihin ja kansoihin nähden. Ei käy kieltäminen, että
estetiikka ja taideteoria ovat astuneet tunnustettavia tulevaisuudelle
lupaavia askelia, kun niiden on onnistunut ne keksiä, vaikka ne
kuuluisivatkin niin sanoaksemme alkeellisimman kauniin alalle ja ovat
vain pohja, jonka yllä ylemmät henkisemmän, vapaamman kauneuden ilmiöt
liikkuvat seuraten toisia ja korkeampia lakeja.
Mitä tulee taiteilijan suhtautumiseen alkeellisen kauneuden lakeihin,
voi hän kyllä olla niistä tietämätön, koska hän, jos hänellä on
luontainen taiteilijan kyky, seuraa niitä vaistomaisesti, kuten lapsi
kävelemään opetellessa noudattaa tasapainolakia ja puhumaan opittuaan
kieliopin lakeja. Jos taiteilija ne tuntee, ei niiden tärkinkään
tunteminen voi auttaa häntä luomaan arvokasta taideteosta, sillä siihen
tarvitaan lisäksi toisia ominaisuuksia, joista puhun myöhemmin.
Mutta samalla kun täytyy tätä huomauttaa, samalla kun koe epäonnistuisi
surkeasti, jos henkilö, jolla ei ole luovaa mielikuvitusta eikä herkkää
vastaanottokykyä, koettaisi vain esteettisten lakien tuntemuksen
perusteella sommitella taideteosta -- hän saisi silloin aikaan vain
sommitelman, mutta ei elävää kokonaisuutta -- täytyy toisaalta
huomauttaa, että hänellä on hyötyä niiden tuntemisesta, etenkin
uransa alussa, koska ne voivat auttaa häntä välttämään erehdyksiä,
joihin hän muuten voisi langeta, ja keksimään syitä vikoihin, joita
hän itse huomaa tehneensä. Muistutan tässä niistä esimerkeistä,
joita edellisessä luennoissani mainitsin. Harmaat kuviot keltaisella
pohjalla saavat violetin vivahduksen, koska violetti on keltaisen
täyteväri. Pyrkiessään kankaalle toistamaan ne värit, jotka luulee
näkevänsä jäljennettävässä alkuperäisessä teoksessa, aloittelija siis
on taipuvainen kopiossaan esittämään violetilla värivivahduksella ne
kuviot, jotka alkuperäisen keltaisella pohjalla ovat harmaita, ja siten
häneltä jää saavuttamatta se värivaikutus, jonka hän aikoi toistaa.
Alkeellisesti kauniin lakien tuntemuksella on senvuoksi oma arvonsa.
Ja sen laita on samoin kuin kaiken muunkin tiedon: sillä on oma
arvonsa itsessään. Saattaa olla hyvä toimia vaistomaisesti oikein,
luoda vaistomaisesti kiitettäviä teoksia, tietämättä kuinka tai
miksi. Mutta on inhimillisesti kauniimpaa, että taiteilija samalla
voi ymmärtäväisesti harkita, mitä on tehnyt. Renessanssin suuret
maalarit koettivat keksiä sen lait, mitä tekivät; Goethe ja Schiller
tutkistelivat sitä taidetta, jota harrastivat, runoutta, ja hakivat
sen lakeja. Shakespeare harkitsi draaman periaatteita. Vaikka heistä
ei sen takia tullutkaan parempia taiteilijoita, eivät he siitä
huonontuneetkaan. Mutta varmaa on, että he siten esiintyvät henkisesti
rikkaampina persoonallisuuksina.
Kuten sanottu: niiden harvojen kauneuslakien tuntemus, jotka on
kokemusperäisesti voitu määrätä, ja niiden monien, joihin tätä tietä
ei päästä käsiksi, ei koskaan voi olla muuta kuin taiteen aakkosia. Se
suhtautuu luovaan taiteeseen kuin kielioppi runouteen, kuin akustiikka
ja sointuoppi musiikkiin. Kielioppi ei tee kenestäkään runoilijaa;
akustiikka ja sointuoppi eivät tee kenestäkään säveltäjää, vaikka
runoilija onkin paremmin varustettu tuntiessaan kieliopin säännöt ja
säveltäjä paremmin, jos tuntee ne aritmeettiset säännöt, joiden mukaan
soitannollisen taideteoksen alkeita voidaan mitata.
Oikeassa sävelrunossa ei säveltäjä itse rakentele matemaattisesti
mitään, vaikka matematiikalla onkin merkityksensä sävelrunon kaikissa
aineksissa. Värillisessä mestariteoksessa maalari ei ole harkinnut
mitään matemaattisesti, vaikka jokaisella hänen käyttämällään
värillä on valovoima, jonka voi numeroilla ilmaista, ja vaikka tätä
enemmän tai vähemmän vastaavat valovärähdykset, joiden lukumäärän
sekunnissa fyysikko voi laskea. Mielikuvituksen luomat eivät ole
laskentotehtäviä, vaikka niiden samoin kuin koko luomakunnan
kaikkineen, mikä aisteillemme ilmaantuu, täytyy esiintyä määrällisenä
ja siis aineksiinsa nähden mitallisena. Rytmit, symmetriat, suhteet,
vastakohdat ovat niin sanoaksemme ne mitalliset ainekset, joita
mielikuvitus käyttää hyväkseen ja muodostelee sielullisten ja henkisten
lakien mukaan, olkoonpa puhe runosta tai säveleestä, temppelistä,
kuvapatsaasta tai maalauksesta.
Ne lait, joista tähän asti olen puhunut, koskevat objektiivisesti
kaunista sen paikkasuhteissa ja levossa. Mutta liikunnollakin
on kauneutensa, ja tämä kauneus on suurempiarvoinen kuin levon.
Vedenpinnan väreileminen tuulessa, auringon kimmeltävässä paisteessa,
meren aaltoilu, koski, suihkulähteen vesipatsas, pilvien leijaileva
vaellus, linnun lento, hevosen juoksu viehättävät katsetta. Jo siinä,
että katseltava esine muuttaa paikkaa, tai kun se, kuten suihkulähteen
vesipatsas, pysyy alallaan, mutta tämän rajoissa ilmaisee alituista
liikettä, piilee jotakin, mikä viehättää tunne-elämäämme, sillä tämä
kaipaa määrätyissä rajoissa vaihtelua ja muutosta, koska alati samat
vaikutelmat tylsyttävät tunnehermoja uhaten sielunelämää pysähdyksellä.
Tunne-elämälläkin on lakinsa. Tärkein näistä on niin sanottu suhdelaki.
jonka mukaan vaikutteen muuttuminen on välttämätöntä, jotta tuon
vaikutteen tietoisuuteen liittyy tunnetta, ja jonka mukaan tunteen
voima on riippuvainen muutoksen asteesta. Kun jokin sisäinen tila tulee
toisen sijalle, joutuu arvotuomiomme alaiseksi siirtyminen toisesta
toiseen ja se tunne, jonka siirtyminen herättää.
Tästä laista, suhdelaista, on tärkeitä seurauksia, joita voidaan sanoa
toisasteisiksi laeiksi. Yksi näistä toisasteisista laeista, jolla on
ollut mitä suurin vaikutus taidehistoriassa, on tylstymislaki, jonka
mukaan jokaisella vaikutelmalla on taipumus heikentyä jatkuvaisuutensa
tai liian pikaisen toistumisensa takia. Tämän lain rinnalla, sen
luonnollisena täytteenä, on uutuuslaki, jonka mukaan kaikki uusi,
olkoon se odottamatonta tai kaivattua tai äkkiä saavutettua, herättää
eloisan tunteen.
Muistelkaamme Xenofonia ja hänen sotilaitaan, kun he Kunaxan kentältä
palatessaan, rasittavien marssien jälkeen karujen vuoriseutujen halki,
näkevät meren siniset ulapat pyhältä Teches-vuorelta. Kun etujoukko
on noussut vuoren huipulle, päästää se meren nähdessään ilon ja
hämmästyksen huudon, jonka joukko joukon perästä toistaa sitä mukaa,
kuin he ehtivät sinne ylös. He huutavat: "meri, meri!" ja upseerit
ja sotilaat syleilevät toisiaan ilosta itkien. Muistelkaamme sitä
vaikutelmaa, jonka Stanley ja hänen miehensä saivat, kun pitkän
vaelluksensa jälkeen hämärissä aarniometsissä näkivät edessään
auringonvalaisemia kenttiä tai Tanganikan sinisen pinnan.
Ne hyväätekevät vaikutukset, jotka matkoilla voi olla, perustuvat
uutuuden lakiin, jota matkavaikutelmat tyydyttävät, ja tylstymislakiin,
joka tällöin harvemmin pääsee vaikuttamaan. Nämä lait, tylstymislaki
ja uutuuslaki, eivät ole vaarattomia ihmisen kaikkein korkeimmille,
etenkin siveellisille harrastuksille. Ihmiselämän järjestäminen
siten, että tyytymys jokapäiväiseen ja uskollisuus ympäristöämme
kohtaan säilyy samalla kuin pirteä tunne-elämä, vaatii sen vuoksi
taitoa, jota toisten sielullisten lakien vaikutus onneksi helpottaa.
Tältä kannalta on mielenkiintoista todeta, mitä nuorekkaat kansat
vaistomaisesti ovat tehneet sitoakseen tunne-elämänsä synnyinkaupunkiin
ja synnyinseutuun ja menetelläkseen niin, että uutuuslaki näissäkin
ahtaissa rajoissa tyydytetään ja tylstymislakia vastustetaan. Siitä
johtuu se into, joka antiikin aikana koristi helleenien kaupunkeja ja
renessanssin aikana Italian kaupunkeja taiteen kauneusaarteilla, pannen
ne kaikkien nähtäviksi. Siitä se innostus, jolla valtiollista elämää
ja sen jännittäviä kysymyksiä ja pulmia käsiteltiin. Ateenalaisella ja
firenzeläisellä oli mielestään kokonainen maailma kaupunkinsa muurien
sisäpuolella tarjoomassa silmälle ja ajatukselle alituista vaihtelua.
Missä puuttuu vaihtelua eikä esiinny muita kysymyksiä kuin
jokapäiväistä leipää koskevia, missä elämä pukeutuu vain
käytännöllisten tarpeitten pukuun ja jää kauneuden tarpeitten
tyydyttämistä vaille, siellä laskeutuu jotakin ummehtunutta,
painostavaa ja ajanmittaan tylsyttävää tunne-elämäämme. Siitä johtuu
se ilmiö, että paimentolaisheimot ovat niin työläästi voineet mukautua
turpeeseen sidotun maanviljelijän tapoihin. Toihan vaeltaminen
mukanaan vaihtelua ja aukaisi katseelle uusia näköaloja. Siitä johtuu
myös maataviljelevien kansojen, kuten keltiläisten, roomalaisten,
germaanien, halu sotaisiin seikkailuihin ja ryöstöretkiin, jotka
keskeyttivät yksitoikkoisuuden, antoivat hermoille toisen tunnelmasävyn
ja palauttivat heille jossakin määrin sen vaihtelun, joka kuuluu
paimentolaiselämään ja jota vailla paikallaan pysyvä elämä on uusien,
korkeampien etujen vuoksi.
Näillä sanoilla olen tahtonut vain viitata liikunnon ja siitä johtuvien
muutosten merkitykseen tunne-elämälle ja sen ohessa taiteellekin. Kun
plastiikka ja maalaustaide ihmisruumiin jäsenrakennetta esittäessään
siirtyivät sitä vain lepotilassa kuvaamasta näyttämään sitä
näennäisesti liikkuvana, oli se erittäin suuri edistys. Vasta siten
taideteokset alkoivat näyttää eläviltä.
Kaikki liikkeet eivät kuitenkaan ole kauniita. Estetiikka sanoo,
että liike on kaunis vain silloin, kun sitä katsellessa herää ajatus
moninaisen alistumisesta johonkin yhteyteen, ja kun huomaamme voiman
vaikuttavan sopusointuisesti. Mutta täten ei ole annettu tarkasti
tieteellistä määritelmää. Milloin ja millä ehdoilla huomaamme
liikkeessä ilmenevän voiman vaikuttavan sopusointuisesti, ja missä
olosuhteissa huomaamme sen yhteyden, joka hallitsee moninaisuutta,
esiintyvän liikkeessä niin, että liike tulee kauniiksi?
Täytyy olla lakeja, jotka piirtävät määrätyn rajaviivan kauniin ja
ruman liikkeen välille, ja niitä on haettava. Alku tähän on tehty
määräämällä periaate, jota sanotaan voiman säästämiseksi. Kuvaavien
taiteiden alalla, missä liike, kun se esitetään, on vain näennäinen,
merkitsee tämä periaate, ettei esineeseen, joka näyttää olevan
liikkeessä tai paraillaan ponnistaa, saa sisällyttää suurempaa voimaa
kuin mitä pidämme välttämättömänä tuon liikkeen tai ponnistuksen
tarkoitusta varten.
Karyatideja ja Atlaita, ihmismuotoisia pilareita ja kauluskiviä, joiden
on kannatettava suurempia tai pienempiä rakennustaiteellisia tai muita
kuormia, ei saa sovittaa sellaisten painomäärien alle, jotka näyttävät
raskaammilta kuin mitä niiden lihakset kestävät. Mitä suurempi paino
on, sitä enemmän ollaan oikeutettuja esittämään pullistuneita lihaksia;
jos kuorma on mitätön, täytyy lihasten jännitys oikaista sen mukaan.
Olen nähnyt erään saksalaisen maalauksen paimenpojasta, joka näyttää
kulkijalle tietä joen yli. Poika seisoo hajareisin, joka lihas
jännittyneenä; rinta on pullistunut, olkapäät taaksepäin vedetyt,
kasvoilla on sankarillinen ilme, jokseenkin samanlainen, kuin
kuvittelemme Caesarilla olleen, kun hän antoi legioonilleen käskyn
mennä Rubicon-virran yli; toinen käsi puristaa lujasti paimensauvaa,
viittaava käsi on jännittynyt sormenpäitä myöten, esittäen jonkinlaista
valtiutta. Ja kaikki tuo ainoastaan näyttääkseen kulkijalle tietä
puron yli. Pojan asento ja liikkeet eivät tosin itsessään ole rumat;
mutta ne käyvät naurettaviksi, koska ne rikkovat periaatetta voiman
säästämisestä, ja taulun katseleminen käy niiden takia melkeinpä
sietämättömäksi.
Periaatteella voiman säästämisestä on epäilemättä fysiologinen perusta.
Kuuluisat luonnontutkijat Weberin veljekset ovat kirjoituksessaan
ihmisen käynnistä sattuvin esimerkein todistaneet, että esteettisesti
kaunis yleensä on fysiologisestikin oikeata, ja että liike, joka
toimitetaan lihasvoimaa mahdollisimman vähän käyttämällä tietyn
tarkoituksen saavuttamiseksi, näyttää kevyemmältä, vapaammalta,
miellyttävämmältä ja sen vuoksi kauniimmaltakin kuin liike, joka
osoittaa suurempaa ponnistusta saman tarkoituksen takia. Jokainen
voimistelunäytös vahvistaa, että tämä huomio on oikea.
_Herbert Spencer_ kertoo, että hän kerran eräässä tanssinäytöksessä
oli pahoillaan, kun yleisö osoitti suosiota tanssijattarelle, jonka
rumat ja väännellyt asennot olisivat ansainneet vihellyksiä. Mutta hän
huomasi samalla, että näiden rumien liikkeitten lomassa oli toisia
todella suloisia, ja juuri nämä liikkeet näyttivät ilman ponnistusta
suoritetuilta, kun jäsenet aivan kuin liitelivät ilman kannattamina.
Voiman säästämisen periaate selittää myös, että suora viiva
ja käyrä ovat esteettisesti parempia kuin taitettu. Edelliset
muistuttavat liikkeitä, joihin käytetään mahdollisimman vähän voimaa.
Kulmiksi taittuneet viivat muistuttavat liikkeitä hetkellisine
lihasponnistuksineen, joiden takia suunta äkkiä muuttuu, ja siksi ne
ilmaisevat suurta voimanhukkaa. Senpä vuoksi pidämmekin kulmikkaita
liikkeitä rumina.
Itsessään kovankin työn liikkeet ovat tavallaan kauniita, kun
työ näyttöä käyvän kuin leikki, kun tajuamme liikkeissä jotakin
iloista, vapaata ja kevyttä. Sepäntyö alasimen ääressä, kun se tulee
tavallaan rytmilliseksi helähtelevien vasaranlyöntien vuoksi, saattaa
esteettisesti näyttää hyvinkin komealta. Arvostellessamme liikkeiden
kauneutta tai rumuutta vaikuttavat kuitenkin myös eri mielleyhtymät,
jotka usein, vieläpä psykologisella oikeudellakin, antavat
esteettiselle tuomiolle suunnan.