mustalle taululle ja kysyi hyvin erilaisessa yhteiskunta-asemassa,
eri sivistysasteella ja toimessa olevilta henkilöiltä, ylimmistä
tai hienostuneimmista käsityöläisiin ja työväkeen saakka, mitkä
suorakaiteet miellyttivät heitä enimmän tai mahdollisesti olivat
vastenmielisiä. Kysymys, mitä suorakaidetta he pitivät kauneimpana,
tehtiin 347 hengelle, miehille ja naisille; hylkäämistuomio saatiin
245 hengeltä. Fechner kyseli heiltä jokaiselta erikseen, ettei toisen
lausunto vaikuttaisi toiseen, eikä ilmoittanut heille, mikä tiedustelun
varsinainen tarkoitus oli.
Mielenkiintoista oli nähdä, kuinka eri henkilöt suhtautuivat tähän
kysymykseen. Ainoastaan muutamat valitsivat heti. Heidän joukossaan
oli eräs nerokas nainen, joka kohta, kaikkia silmäiltyään, valitsi
suorakaiteen n:o 7, kultaisen leikkauksen suorakaiteen, ja selitti,
että neliö tuntui herättävän "rehellistä, mutta tyhjänpäiväistä
tyydytystä". Toiset sanoivat neliötä ikäväksi ja kuivaksi. Toiset taas
pitivät neliöstä, mutta, kuten myöhemmin kävi ilmi, ei sen vuoksi, että
se olisi näyttänyt heistä kauneimmalta, vaan siksi, että se oli heistä
tarkoituksenmukaisin.
Fechner huomasi sen lisäksi, että hienosti sivistyneet ja
taiteentuntijat, vain hiukan epäröityään, valitsivat n:o 7:n.
Kyselyn lopputulos oli se, että kolme neljäsosaa kaikista vastaajista,
miehet ja naiset jokseenkin tasalukuisina, selitti pitävänsä enimmin
niistä suorakaiteista, joita tässä esittävät numero 7, 6 ja 8, s.o.
siitä, joka vastaa kultaista leikkausta, ja niistä, jotka ovat sitä
lähinnä, ja että näistä 75 prosentista melkoisesti suurempi osa valitsi
juuri numeron 7. Muut äänet jakautuivat toisille kuvioille. Vähimmän
ääniä saivat numerot 2 ja 10.
Jo tämäkin on merkittävä tulos. Mutta vielä merkittävämpi on hylkäysten
lopputulos. Noista melkein 300 moitelauseesta ei yksikään miehen
tai naisen antama sattunut kultaisen leikkauksen suorakaiteeseen,
eikä yksikään moite myöskään kohdannut sitä suorakaidetta, joka on
kultaista leikkausta lähinnä, ja jota tässä vastaa n:o 8, kun taas
pitkähkö n:o 10 sai yksin osakseen 38 % miesten ja 32 % naisten
hylkäävistä tuomioista. Naiset osoittautuivat siis hiukan, mutta
ei paljoa lempeämmiksi n:o 10:tä kohtaan. Sitä lähinnä sai neliö
useimpia hylkäystuomioita, ja tässä olivat naiset ankarampia. Neliön
hylkäsi 24% miehistä ja 33 % naisista. Sitä lähinnä moitittiin enimmin
suorakaidetta n:o 2.
Olen samaa mieltä kuin tanskalainen esteetikko _Wilkens_, kun hän
pitää tätä tulosta yhtä hämmästyttävänä kuin vakuuttavana. Tässä
on epäilemättä keksitty oikea kauneuslaki, ja tutkimus vahvistaa
sen, mitä näissä luennoissani olen tahtonut osoittaa, että näet on
olemassa sellaista, mitä voi sanoa objektiivisesti kauniiksi, ja että
makutuomioita voi perustaa yleisiin periaatteisiin.
Mutta silti ei saa liioitella sitä merkitystä, mikä kultaisella
leikkauksella on. Virhe kultaisen leikkauksen periaatetta
vastaan merkitsee, kuten Fechner itsekin on osoittanut, vähemmän
kuin symmetrian rikkominen, niillä aloilla näet, missä, kuten
rakennustaiteessa, symmetria on hyvin tärkeä.
VIII.
VÄRISYMBOLIIKKA.
Lähinnä edellisissä luennoissani olen koettanut osoittaa, että
kauneuslakeja on olemassa muotojen, massojen jaon ja suhteiden alalla.
Nyt siirryn koskettelemaan värien maailmaa viitatakseni sielläkin
vallitseviin kauneuslakeihin.
Kielessä ei ole sanoja nimittääksemme niitä suunnattoman monia
värivivahduksia, joita on olemassa, yhtä vähän kuin sillä on
ilmaisuvälineitä kuvatakseen kaikkea sitä kauneuden määrää, jota
valo ja värit levittävät luomakuntaan. Tavallinen silmä voi hieman
harjaannuttuaan eroittaa runsaasti 30,000 eri värivivahdusta, ja
harjaantuneesta värien tuntijasta olisi aivan luonnollista, että
kutakin tuollaista vivahdusta pidettäisiin itsenäisenä värinä ja että
sille siis värien sanastossa annettaisiin oma nimensä. Mutta kieli
tyytyy sisällyttämään ne kaikki vähäiseen määrään ryhmiä, samoin kuin
valo-oppikin.
Suuri yleisö tyytyy yhteentoista tällaiseen ryhmään ja puhuu
valkoisesta, harmaasta, mustasta, ruskeasta, purppurasta, punaisesta,
keltaisesta, oranssista, vihreästä, sinisestä ja sinipunervasta.
Optillisen tieteen kannalta ovat valkea, harmaa, musta, ruskea ja
purppura tavallaan muukalaisia. Käytännöllisistä syistä täytynee niitä
kuitenkin pitää ottolapsiksi hyväksyttyinä värien sisaruspariin. Oikeat
värit, ne, joiksi auringonsäde taittuu sateenkaaressa ja prismassa,
ovat punainen, oranssi, keltainen, vihreä, sininen ja sinipunerva.
Näitä kuutta valontaittumaa valo-oppi nimittää väreiksi, samalla kun
tutkija mielellään myöntää, että sielullisessa ja käytännöllisessä
suhteessa valkoinen, harmaa ja musta, jotka ovat valonvivahduksia,
sekä ruskea, joka on sekaväri, ovat oikeutettuja saamaan myös tämän
nimityksen.
Ennenkuin lähden esittämään niitä kauneuslakeja, joita värien alalla
on keksitty, sallittaneen minun sanoa pari sanaa näistä kunkin
suoranaisesta esteettisestä vaikutuksesta ihmisten tunne-elämään.
Tästä vaikutuksesta ei voida esittää mitään lakeja. Mikä arvo
kullakin värillä sinänsä on esteettiselle rakenteellemme, ei voi
käydä selville muulla tavalla kuin kysymällä mahdollisimman monilta
ihmisiltä, mitä he tässä suhteessa tuntevat, ja siinä näyttää
mielivallalta ja subjektiivisella olevan mitä paras tilaisuus noudattaa
oikkujaan. Niinpä onkin se mielipide hyvin yleinen, että arvostelmat
yksityisten värien kauneudesta ja merkityksestä tunteelle vaihtelevat
loppumattomiin, joten tällä alalla ennen kaikkea on voimassa se vanha
väite, että kullakin on oma makunsa.
Matkustajat, jotka eivät ole syvemmälti ajatelleet asiaa, mutta ovat
nähneet erilaisia tapoja monien eri kansojen keskuudessa, ovat ennen
muita kiintyneet siihen ajatukseen, että tällä alalla vallitsee
sovittamaton eroavaisuus -- että vaikutelmat eri väreistä ovat niin
eriäviä, ettei niitä millään lailla voi johtaa mistään yleispätevästi
inhimillisestä. Jos matkustaja on huomannut, että musta ei kaikkialla
olekaan yleisesti käytetty suruväri, että punainen ei kaikkialla
ilmaisekaan sotaista ja toimeliasta, vaan että tulimaalaiset käyttävät
sitä rauhallisten tarkoitusten tunnusmerkkinä, kun taas valkoinen on
heidän sotavärinsä, niin hän mielellään tekee sen johtopäätöksen, että
tämä on mitä mielivaltaisinta, kun hän taas, jos hänellä on kylliksi
huomiokykyä, voi eri värien ryhmittämiseen nähden päästä varmuuteen
siitä, että se riippuu laeista, jotka ovat yhteisiä kaikille, hyvin
erilaisillakin sivistysasteilla oleville kansoille.
Kuitenkin ovat sielutieteilijät ja fysiologit hyvin taipuvaisia
otaksumaan, että myös kukin yksityinen väri vaikuttaa omalla tavallaan
sielunelämään, vaikkapa tämän tavan arvostelmia ei voikaan ilmaista
täysin tieteellisesti, vaan niihin luonnollisista syistä tuleekin
symboolinen luonne. Eriäväisyydet näiden arvostelmien välillä he
selittävät johtuviksi vaikutuksista, jotka niihin liittyvät ja joihin
myöhemmin kajoan.
Uskon esteetikkojen ja fysiologien olevan oikeassa siinä, että
jotakin yleispätevää voidaan sanoa myös yksityisten värien
vaikutuksesta ihmiseen, olkoon hän eurooppalainen, neekeri, intiaani
tai japanilainen. Mitä kuuteen spektriväriin tulee, olen omasta
puolestani varma siitä, että sininen ja vihreä, nämä erikoisesti
kosmilliset värit, ne, joihin taivas, meri ja maa silmissämme
pukeutuvat, vaikuttavat aivan toisin kuin esim. punainen ja keltainen,
herättävät toisen sielullisen tunnelman kuin ne, vaikkapa ei muusta
syystä kuin siksi, että me olemme tottuneet näkemään suunnattomia
pintoja edellisten värien peittäminä, kun toiset taas esiintyvät
satunnaisemmin. Ei liene liioittelua siinä otaksumassa, että joka
värillä on oma tunnesävynsä. Niinpä värit ovatkin kaikkina aikoina ja
kaikkien kansojen keskuudessa olleet sieluntunnelmien symbooleina.
Mielenkiintoista lienee luoda ohimennen katsaus tähän värisymboliikkaan.
Aloitan valkoisesta ja mustasta. Fysiikan tutkijat sanovat puhdasta
taittumatonta valoa valkoiseksi ja käyttävät tätä sanaa siis toisessa
merkityksessä kuin esteetikot, maalarit ja yleisö, kuitenkin
hiukan liittyen heidän kielenkäyttöönsä, sillä heistäkin ovat valo
ja valkoinen väri läheistä sukua. Jälkimäinen on kuin edellisen
aineellistumus ja pimeän vastakohta.
Symboolisesti on valkoinen sielullisen puhtauden ja ylevyyden, sielun
rauhan ja henkisen kirkkauden ilmaisuna. Lapsen sielullinen puhtaus on
viattomuutta, aikuisten siveyttä, vilpittömyyttä, totuudenrakkautta.
Senvuoksi puhutaankin viattomuuden valkoisuudesta, ja valkoista
liljaa pidetään viattomuuden vertauskuvana. Morsiamen valkoinen puku
on siveyden tunnusmerkki. Sitä käyttivät roomalaisten kesken kansan
luottamukseen vetoavat politiikot hakiessaan virkapaikkoja. Muistona
tästä meillä on vielä _kandidaatti_, joka johtuu sanasta _candidus_,
valkoinen.
Kansat, joille ryhdin ja liikkeitten jalous on ollut ominaista,
ovat käyttäneet valkoisia päällysvaatteita mieluummin kuin muita.
Roomalaisten _toga_ oli valkoinen, arabialaisen ja hindun vaipat
samoin. Katolisen papin puku on valkoinen, kun hän toimittaa virkaansa;
anglikaaninen pappi lukee, valkoinen pitkä kuoripaita yllään, rukouksen
ennen saarnaa; itse saarnaa varten hän pukeutuu mustiin. Rukous vaatii
ylevämpää asentoa kuin saarna. Rukouksessa anova kääntyy suoraan
Jumalan puoleen ja asettuu hänen kasvojensa eteen; saarnatessa hän
kääntyy kansaan, ja silloin hänen puheessaan voi tulla esille lämpöä,
joka rikkoo ryhdin tasapainon ja sopusoinnun. Valkoinen väri voi sen
vuoksi paremmin kuin musta vertauskuvallisesti liittyä rukoukseen.
Valkoisen vastakohta on musta, niin sanoaksemme ruumiillistunut pimeys.
Esteetikko _Köstlin_ lausuu mustasta:
"Se on synkkä vieras, joka näkyy tunkeutuneen valon ja värien maailmaan
kuin varjojen valtakunnan hirviö. Se on kaiken valo- ja väri-ilon
varsinainen tuho, se on elämän hauta. Se ikäänkuin hiillyttää elämän
ja jättää jälkeensä vain elottoman pohjasaon; se on olemassaolon
vihollinen, kamalasti uhkaava ja harjoittaa pimeässä hävitystyötään.
Musta on kauhun väri, vihan, salajuonten, murhan, leppymättömän
vihollisuuden, sydämettömän julmuuden väri, pahan, helvetillisen,
pirullisen väri. Mustalla on runoutensa, mutta se on hirmun runoutta."
Omituista on kuulla tällaista omaan aikaamme kuuluvan miehen
tunteenpurkausta -- miehen, joka itse on käynyt mustiin puettuna,
nähnyt joka päivä ympärillään mustiin tai sitä lähellä oleviin väreihin
puettuja ihmisiä, nähnyt mustiin puetun papiston toimivan kirkossa
ja nähnyt mustia ruumisvaunuja, ruumisarkkuja ja hautajaissaattoja.
Tuntuu siltä kuin Rigveda-ajan mies puhuisi hänen sanoillaan. Hänen
käsityksensä mustasta on aivan sama kuin Rigveda-ajan laulajain
käsitys pimeydestä, johon he eivät sekoittaneet yötä. Musta pimeys oli
arjalaisista esi-isistämme 1,000 vuotta e.Kr. juuri samaa, mitä Köstlin
on lausunut. Sen sijaan oli yö heistä jumalallinen olento, joka tähtien
valolla ja kuun loisteella ja vahvistavalla unella virkisti pimeyden
kauhujen ahdistamia ihmisiä. Rigveda-arjalaisten käsitys onkin sama
kuin kaikkien kansojen, ei yksistään luonnonkansojen, vaan muidenkin.
Kostiin on epäilemättä oikein esittänyt mustan värin tunnesävyn.
Fechner huomauttaa, että meidän eurooppalaistenkin kesken, jotka
pukeudumme mustiin tai tummiin vaatteisiin, ja joille musta on käynyt
tavallaan pyhäksi, kukaan ei varmaankaan haluaisi asua huoneissa,
jotka olisivat maalatut kauttaaltaan mustiksi ja sisustetut yksinomaan
mustilla huonekaluilla. Eivät edes luostarin komerot ole mustia, vaan
valkeita, vaikka musta, joka ei kiinnitä silmää katselemaan, tuntuisi
parhaiten sopivan hartaaseen mietiskelyyn. Valkeilla kirjaimilla
mustalle paperille painetut kirjat sopisivat ehkä manalan kirjastoon,
lautturi Karonin kirjahyllylle, jos hänellä se on, mutta niillä on
ehdottomasti pelottava vaikutus eläviin ihmisiin. Jos lapset saisivat
noudattaa omaa mieltänsä, eivät he varmastikaan valitsisi mustia
vaatteita, kun toisia olisi saatavissa, eikä nuorisokaan. Samoin
menettelisivät luonnonkansat.
Siitä huolimatta on musta väri yhä enemmän vallannut itselleen
suosiota eurooppalaisten kansojen kesken. Tässä näemme esimerkin
mielleyhtymien voimasta. Musta on, kuten Kostiin sanoi, synkkä
vieras, jonkin elämälle ja elämänilolle vastaisen vertauskuva. Näin
ollen tulee mustasta kuoleman arvoituksen symbooli ja, kun vainajia
surraan, heihin kohdistuvan murheen tunnuskuva. Tätä mielleyhtymän
raivaamaa tietä eurooppalaiset ovat joutuneet siihen, että he surua ja
kuolemassa piilevää arvoitusta merkitsemään käyttävät samaa väriä, joka
alkuaan luonnolliselle mielelle kuvastelee kamalaa ja pahaa. Siinä on
ristiriita, kun ajattelemme, että kristillisen mielialan mukaan kuolema
voi olla voitto ja kauneuden ja elämän alkukotiin johtava portti.
Älköön senvuoksi ihmeteltäkö, että eurooppalaisessa maailmassa on
vielä jokunen poikkeus mustan värin esikuvallisesta käyttämisestä.
Roomalaisen kirkon korkeimmat arvohenkilöt, kardinaalit, surevat
sinipunervassa puvussa. Ranskan kuningattarilla oli etuoikeus surra
valkopukuisena. Valkoinen on myös kiinalaisten suruväri. Juutalaisten
suruväri on oikeastaan sininen. Helleeneillä ja roomalaisilla ei ollut
varsinaista suruväriä.
Sittenkun mustasta väristä mielleyhtymän tietä oli tullut suruväri,
tarvittiin tuskin muuta kuin askel eteenpäin, jotta mustasta tulisi
vakavan elämänkatsomuksen, vilpittömän, velvollisuudentuntoisen, elämän
tärkeihin kysymyksiin kääntyneen käytännöllisen mielen tunnuskuva.
Tämä käsitys mustasta on vasta yhdeksännellätoista vuosisadalla täysin
varmistunut, mutta se onkin nyt niin vankka, että meidän on vaikea
kuvitella vakavien miesten käyttävän niitä iloisia värejä, jotka olivat
ominaisia miespuvuille vielä kahdeksannellatoista vuosisadalla.
Vaikeampi lienee mielleyhtymän tietä antaa valkoiselle muuta merkitystä
kuin mikä sillä tunnesävynsä vuoksi todella on. Joka tapauksessa
tunnustettaneen vastedeskin sen pätevyys puhtauden tunnuskuvana siitä
luonnollisesta syystä, että valkoinen ja lika eivät siedä toisiaan.
Likaisenvalkoisessa on jotakin kammottavaa, innoittavaa. Jokaisen
puhtautta harrastavan kansan keskuudessa on tahrattoman valkean
merkitys kotielämässä ja jossakin osassa pukua puhtaitten tapojen
todisteena, jota ilman se ei halua olla. Jos valkoinen pöytäliina
tai valkoiset liinavaatteet joskus väistyisivät mustan, harmaan tai
kirjavan tieltä, olisi se kansallisen rappeutumisen merkkinä. Pesu
on kuitenkin kallista, ja kenties ulkonainen tarkoituksenmukaisuus,
rahallisten menojen supistaminen tuo muassaan muutoksen, jota muodin
hirmuvalta ei yksin tähän mennessä ole saanut aikaan.
Mutta tämä ei tosiaankaan olisi edistystä, vaan rappeutumisen merkkinä.
Siveellisen ja ulkonaisen puhtauden tunteet ovat toisilleen sukua.
Ihminen, jolla on vähänkin mielikuvitusta, näkee sielunelämänsä toisen
tai toisen värisenä. Jos hän on puhtautta harrastava, näkee hän
siveellisen sielunelämänsä valkoisena eikä halua sitä liata alhaisella
ajatuksella, huonolla teolla, vaikka ei kukaan muu kuin hän itse saisi
sitä tietää.
Kuitenkin on olemassa jotakin, mikä saattaa antaa mustallekin värille
tunnesävyn, jota sillä itsessään ei ole. Se on valo. Kiiltävän
musta, sellainen musta, joka auringossa tai keinotekoisessa valossa
ilmaisee vaihtelevia vivahduksia, vapautuu siihen muuten kuuluvasta
synkkyydestä, mutta pysyy vakavuutta kuvastavana. Valo antaa mustalle,
kuten kaikille muillekin väreille, jotakin, mikä lieventää sävyä, jos
väri on valonarkaa, mutta tehostaa sitä, jos se on valolle altis.
Valkoisen ja mustan vaikutuksesta väriyhtymissä saanen tilaisuuden
puhua etempänä.
Valkoisen ja mustan välillä on harmaa monine vivahduksineen. Eräissä
näistä vivahduksista on itsessään jotakin painostavaa, herättäen
epäilystä ja haluttomuutta, toisilla on lempeästi tyynnyttävä tai
puolueeton luonne. Kansojen ja niiden kirjallisuuden symboliikassa ei
harmaalla ole mitään erikoista merkitystä, harmaantuvia tai harmaita
hapsia lukuunottamatta, joita kaikessa runoudessa, vanhimmista ajoista
nykyaikaan saakka, on ylistetty jalojen kasvojen koristeina, mutta
narrin kasvoja rumentavina. Poliittisessa symboliikassa -- sillä
sellaistakin on olemassa -- on harmaa ainakin meillä saanut verrattain
suuren merkityksen: siitä on tullut poliittisesti puolueettomien tai
kannattomien väri, kuten sinisestä on tullut tasaisen edistyksen,
mustasta taantumuksen, punaisesta yhteiskunnallisen vallankumouksen
väritunnus.
Tulen nyt prismaväreihin. Äärimmäisenä vasemmalla on sateenkaaressa
samoin kuin yleensä prisman asteikossa punainen. Punaiset
värivivahdukset näköpiirissä ilmaisevat myös tavallisesti päivän
tai auringon nousua. Spektrivärien joukossa on punainen yleensä
pimeyden terävä, esille pistävä vastakohta. Sen monet ja keskenään
hyvin erilaiset vivahdukset vaikuttavat sen, että sillä myös on hyvin
erilaiset tunnesävyt.
Kaikki kansat ja rodut ovat yhtä mieltä siitä, että tummanpunaisessa,
purppuraa lähinnä olevassa, on jotakin voimakasta, valtavaa, mutta
samalla uhkaavaa ja intohimoista. Eläinkunta näyttää tuntevan jotakin
samanlaista, tummanpunaisen värin vaikutusta kokiessaan. Kaikkien
sotaisten kansojen keskuudessa, mikäli tiedän, on punainen aina ollut
taistelun värinä. Näkönsä saanut, ennen syntymästään asti sokea
kertoi, että hän helakanpunaista ensi kerran nähdessään tunsi jotakin
samanlaista kuin torven rätistessä ja että taivaansinisen näkeminen toi
hänen mieleensä huilunsäveliä.
Luonnonkansat yleensä pitävät erityisesti punaisesta. Tässä on
muistettava, että punainen harvoin esiintyy luonnossa kovin suuriksi
pinnoiksi levinneenä, ja että se siellä esiintyessään tavallisesti on
yhteydessä viheriän kanssa, joka on sen täydennys väri, tai sinisen
kanssa, joka on läheisintä sukua sen täydennysvaalille. Esiintyessään
suurin määrin punainen luultavasti väsyttäisi luonnonkansojen silmiä
yhtä hyvin kuin sivistyneidenkin.
Viimemainittujen kesken tapaa harvoin voimakasta punaista käytettynä
päävärinä puvuissa tai asuinhuoneissa. Jokainen tuntee itsestään, että
näköelimet, jotka ovat sovitetut ja totutetut sellaisiksi kuin meidän,
tuskin voisivat kauankaan sietää tummanpunaista taivasta sinisen
asemasta, tummanpunaista maata vihreän sijasta.
Mutta punaisella on monta toisistaan suuresti eriävää vivahdusta
erilaisine tunnesävyineen. Kun tummanpunainen on, Köstlinin sanoja
käyttääksemme, polttava, huutava ja meluava, on taas vaalean- tai
ruusunpunaisella toinen tunnesävy, varsinkin, mitä enemmän
lähestytään valkoista. Siihen tulee silloin jotakin hienoa, vienoa ja
ihanteellista. Tuo vienonpunainen, joka heikosti alkavan aamuruskon
lailla paistaa lapsen tai nuoren neidon poskilla valkean hohteen läpi,
on sotaisen tummanpunaisen kaltainen vain siinä, että se ilmaisee valoa
ja elämää.
Lähinnä punaista on väriasteikossa oranssi. Sen asema punaisen ja
keltaisen välillä määrää sille kuuluvan tunnesävyn. Punaoranssilla
eli keltapunaisella on luonnonkansaan suosio puolellaan. Goethe
huomauttaa, että tarmokkaita, terveitä, mutta raakoja ihmisiä tämä
väri miellyttää erikoisesti. Samoin kuin tummanpunainen herättää
tämäkin väri eläimissä levottomuutta ja vihaa. Tämä väri, sanoo Goethe,
järisyttää uskomattomasti eräitten ihmisten hermoja. Keltapunaiseksi
maalattu tai kalustettu asuinhuone olisi ajan mittaan yhtä sietämätön
kuin tummanpunainen tai vieläkin kiusallisempi. Punakeltaisella taas on
kaiken lämpönsä ja voimansa ohella vienompi tunnesävy, samalla kun se
tuntuu kuvastavan voimaa. Se on kullan väri.
Keltainen on prisma-asteikon ja sateenkaaren keskimäisessä ja
kirkkaimmassa osassa. Keltainen on kirkkain kaikista väreistä. Jos
valkoisen valovoima merkitään luvulla 1,000, on keltaisen valovoima
6,400, mutta punaisen vain 2,300. Hauska on lukea Köstlinin kuvausta
täyteläisestä keltaväristä. Se on, sanoo hän, ylellisyyden, ihanuuden,
kunnian ja majesteetin väri. Se on loistelias, rikas, upea, mutta ei
tunteellisen hieno, ei kaino, vaan vaatelias ja ylpeä, ilman syvyyttä
ja valovoimastaan huolimatta lämmötön. Se on ylimielisyyden, kopeuden,
hengettömän koreilun väri, varsinaisesti sultaanimainen, faraomainen,
bramaanimainen, itämaispapillinen.
Tummentuneena keltaisen voima lisääntyy, mutta loisto vähenee.
Mitä enemmän se lähenee valkoista, sitä enemmän se myös kadottaa
loistettaan, mutta voi silloin yhä enemmän lähetä jaloa hienoutta ja
runoutta; silloin se lähentelee auringonvalon laatua.
Fechner huomauttaa sattuvasti, että harva väri esiintyy niin
monenlaisissa mielleyhtymän tapaisissa suhteissa kuin keltainen, ja
että sen vaikutus juuri siksi voi olla niin erilainen.
Keltaista väriä tapaamme auringossa, kuussa, tähdissä, kullassa;
siis taivaallisissa ja maallisissa koristuksissa. Ei siis ole ihme,
että kullasta kaikkien kansojen kesken on tullut vallan ja rikkauden
vertauskuva. On kuitenkin huomattava, että tämä koskee vain kiiltävän
keltaista. Himmeänkeltaista tapaamme niin useissa esineissä, jotka
osaksi ovat mieluisia, osaksi epämieluisia, että nämä keltaisen
vivahdukset aiheuttavat mitä erilaisimpia arvostelmia. Harmahtava tai
täplikkään himmeä keltainen vaikuttaa aina epämieluisesti, samoin
kuin keltataudin väri. Keltainen ei ole siis yksistään vallan ja
loiston symbooli, vaan siitä on myös tullut sairaalloisen, erikoisesti
kateellisen vertauskuva, ja kateus onkin lähellä ylpeyttä ja
vaativaista korskeutta. Kateus suhtautuu ylpeyteen, niinkuin loistonsa
menettänyt keltainen vielä loistavaan.
Mitä taas auringonvaloloistoon tulee, on se näiden mielleyhtymien ja
mielialojen ulkopuolella, koska se antautuu kaikille uusille väreille
ja tarkoittaa vähemmän itseään kuin sitä, että toimittaisi kaikelle
muulle jotakin omasta ihanuudestaan. Se on siis todellisen majesteetin
symbooli. Sanotusta näemme, että keltainen ei näyttele miellyttävää
osaa värisymboliikassa. Toisenlainen merkitys voi sillä kuitenkin olla
värisoinnuissa, joihin myöhemmin siirryn.
Keltaisen naapurina prisma-asteikossa on vihreä. Valo-oppi myöntää
vihreälle väliaseman eri spektrivärien joukossa aaltopituudesta ja
värähdysnopeudesta riippuen. Se on, huomauttaa sielutieteilijä _von
Volkmar_, oikea keskinkertaisuuden ja tasapainon väri tunne-elämäänkin
nähden, ja se oli myös keskiaikana Saksan porvariluokan mieli väri.
Täysivihreä, josta jokainen keltainen vivahdus on kadonnut, mutta
joka hiukan lähenee sinistä, on aina ollut normaalisten, lapsuusiästä
päässeiden henkilöiden mieliväri.
Tunnettu tanskalainen luonnontutkija _Örsted_ sanoi, että hänessä heräsi
luottavaisuuden tunne, kun hän sitä katseli; toiset ovat sanoneet,
ettei värien alalla saa pyytää enempää kuin mitä tuo siniseen vivahtava
vihreä antaa, sillä jos puhtaassa vihreässä onkin vielä liiaksi
maallista, liiaksi porvarillisen tyytyväistä, niin saavat ne vihreän
vivahdukset, jotka lähenevät sinistä naapuria, jotakin kohottavan
runollista, jotakin siitä kaihosta, joka kiitollisena maallisesta
ilosta kuitenkin tuntee ja kaipaa korkeampaa.