aarteet, ilmaistakseen hämmästyksensä ja ihmetyksensä alppimaisemia
kohtaan, olisi hän kääntänyt ylösalaisin sen kauneusasteikon, joka
oli kuulunut kaikille entisille ajoille, lukuunottamatta viimeksi
kuluneita sataa vuotta, ja joka varmasti kuuluu tulevaisuudellekin,
nimittäin sen kauneusasteikon, joka ottaa ihanteekseen sellaisen
luonnon, mikä puhuu sopusointuisesti ja rauhoittavasti ihmissydämelle,
sen luonnon, mihin ihminen tosiaankin voi arkipäiväisesti kotiutua, kun
hän ei halua Byronin Manfredin tavoin inhimillisen tunteen lumirajalla
taistella kauheita ihmisvihollisia voimia vastaan. Roomalainen ei
halunnut kadottaa omaa itseään sellaisen luonnon vaikutelmiin, jonka
kuulumattoman, mutta aineellisen suuruuden edessä ihminen painuu
häipyvään mitättömyyteen.
Hän rakasti vuorta kauniina taustan koristeena; hän ihaili niitä
plastillisia kukkulaviivoja, jotka ympäröivät Rooman campagnaa. Siellä,
missä hän oli laaksossa, hänet saattoi, hämmennystä tuottamatta, myös
vallata mystillinen tunto alppien vertauskuvallisesta merkityksestä
ihmismielelle, ja hän voi uneksia, että noilla vuorenkukkuloilla asusti
korkeita jumalia, ja että sieltä kumpuaa se lähde, josta runotaito
virtailee. [Tämän kappaleen on tekijä käsikirjoituksestaan pyyhkinyt
pois. _Suom._]
Meidän päivinämme on ihastus vuoristomaisemien kauneuteen niellyt
melkein kaiken muun harrastuksen luonnonkauneutta kohtaan. Tätä ilmiötä
pitää Lysander osittain teeskentelynä, osittain sairaalloisena, ja
hän huomauttaa -- minkä seikan Friedländerkin on älynnyt --, että,
sittenkun ihastus Sveitsin alppiluontoon on voittanut kaiken muun
luonnonnäkyjen nautinnon, kuitenkin kaikki ne ihmiset, joilla on ollut
kehittynyt antiikkinen katsantotapa, ovat mielestään saaneet perin
vähän ravintoa sielulleen oleskelusta valtavilla vuoriseuduilla, mutta
toiselta puolen kiitollisina nauttineet vuorille päin avautuvasta
näköalasta.
Niin lausuu esim. nerokas ruotsalainen esteetikko _Ehrensvärd_
Italian-matkansa kuvauksessa m.m. seuraavaa: "Hänen (Ehrensvärdin)
silmänsä vapautuivat alppivuorista. Ne ovat kauniita matkan päästä,
mutta niiden keskellä ollessa valtaa mielen hävityksen tunne."
Filosofi HEGEL sai saman vaikutelman, ja niin ajatteli myös
taiteentuntija WINCKELMANN. Kun hän, oleskeltuaan pitemmän aikaa
Italiassa, taas näki Tyrolin, ei hän tahtonut myöntää tätä vuoriseutua
kauniiksi. Se, mikä hänestä ennen näytti valtavan majesteettiselta,
tuntui nyt vain tuskastuttavalta ja painostavalta. Hänet valtasi
alakuloisuus, eikä olo tuntunut hänestä miellyttävältä, ennenkuin hän
oli jättänyt vuoret taakseen.
Ankarimmin on alppiluonnon kohottamista luonnon kauneusihanteeksi
kuitenkin tuominnut runoilija _Chateaubriand_ teoksessaan _Voyage au Mont
Blanc_. Hän oli, kuten tiedämme, matkustanut hyvin paljon.
"Olen nähnyt", sanoo hän, "monta vuorta Amerikassa ja Euroopassa, ja
minusta on aina tuntunut, että niitä kuvaillessa on sivuutettu totuuden
rajat. Käyntini Chamonayssa on vain vahvistanut tätä vakaumustani."
Chateaubriand kokoaa mielipiteensä seuraaviin sanoihin:
"Niinkuin ei mikään maisema ole korkeimmassa merkityksessä kaunis, jos
siltä puuttuu vuoristotausta, niin ei mikään maisema voi tyydyttää
silmää ja sydäntä, kun siitä puuttuu tilaa ja vapaa näköala. Mutta
niin on aina asian laita vuoriseutujen sisäosissa. Siellä joudutaan
niin lähelle katseltavaa esinettä, ettei mittasuhteiden suuruutta
voi tarkata, ja samalla ovat vuoret niin jättiläiskokoisia, että ne
masentavat kaikki, mikä muuten voisi niitä koristaa. Lisäksi on Alppien
lumikentillä se paha puoli, että ne tummentavat kaikki, vieläpä taivaan
sinisen värinkin. --
"Vuoristossa näkee liian vähän taivasta -- sitä kangasta, jolle luonto
maisemansa piirtää. Mutta missä taivas puuttuu, siellä jää kuva
tehottomaksi ja sekavaksi. Sen ovat maisemamaalarit kyllä huomanneet,
kun näyttävät vuoria vain matkan päästä katsottuina, mutta levittävät
metsää ja lakeuksia keskustalle silmän nähtäväksi. Vain kuutamossa
esiintyy vuoristomaiseman suurenmoisuus täydessä voimassaan. --
"Vuoristomaisemilla on se vika, että suurenmoinen ja ylevä menee
hukkaan, kun tullaan niiden keskelle, ja etteivät ne kykene korvaamaan
vahinkoa sillä viehkeydellä, mitä muissa luonnontauluissa piilee.
Sveitsin laaksoja voi pitää vain suhteellisesti miellyttävinä. Se
tunne, jota koemme vuoristossa, on perin kiusallinen, ja sitä tehostaa
sen autius ja karuus.
"Ne laaksot, joihin Vergilius ikävöi, päästäkseen seurustelemaan
laulun jumalattaren kanssa, ovat suloisia, hymyileviä laaksoja,
ja niiden tulee sijaita runollisten ja historiallisten muistojen
seudussa. Vergilius ei todella olisi pitänyt kovinkaan viehättävänä
Chamonaylaaksoa jääkenttineen ja havupuineen. Antiikki, johon aina
tulee vedota, kun on kysymys vaikutelmien totuudesta, piti vuoriseutuja
tuskan ja epätoivon pakopaikkoina, ja sitä mieltä on raamattukin. --
"Mutta maisemien taustoina on vuorilla sitä huomattavampi esteettinen
merkitys. Niiden lumipeitteiset huiput, alastomat kyljet,
jättiläismäiset jäsenet, jotka ovat hirmuisia läheltä katsottuina, ovat
ihailun arvoisia, kun ne puuntavat taustalla läpinäkyvien sumuharsojen
verhoamina, auringon kullatessa. Mutta älkää vaatiko, että minun
pitäisi ihailla alppilaaksojen pitkiä vuorenselänteitä, rotkoja,
luolia, koloja ja kiemurteluja."
Niin lausuu Chateaubriand. Hänen käsityksensä vuoristomaisemista
on, kuten huomaamme, täysin antiikkinen, ja ettei hänelläkään ole
sanottavana mitään aamu- ja iltaruskon hehkusta lumikentillä, johtunee
siitä, että pohjoismaalaisen, kasvaneena seuduilla, missä ilma on
vähemmän läpinäkyvää ja värit siis vähemmän kirkkaita, on helpompi
käsittää tuota kieltämättä suurenmoista näkyä kuin Chateaubriandin,
joka niin usein oli nähnyt kuvaamattomat värileikit ilta-auringon
kirkastaessa taivasta Keski- ja Pohjois-Italiassa mitä hienoimmin
vivahduksin ruusunpunaisesta hehkuvimpaan purppuraan ja tummimpaan
sinipunervaan.
Oma mielipiteeni asiasta on se, että klassillisten ja nykykansojen
käsitys vuoristomaisemista on erotuksetta sama, jollemme ota lukuun
sattumalta voimassa olevaa kirjallista muotia, joka muuten jo näyttää
taantuvan. Yleensä myönnetään, ettei erotusta ole siihen vaikutukseen
nähden, minkä korkeat vuoret kauempaa katseltaessa taustakoristeina
jättävät mieleen. Tiedetään, että muinaisia roomalaisia miellyttivät
plastillispiirteiset vuorijonot, jotka ympäröivät Rooman campagnaa.
Tiedetään myös, että kreikkalaiset, nähdessään jäätiköiden kuin
hopeapilvinä hohtavan sinisen eetterin läpi, uneksivat jumalainsa
siellä asustavan ja korkealla, ikuisessa auringonpaisteessa,
myrskyjen ja pilvien kulkuteiden yläpuolella, nauttivan loppumattoman
elämän iloa, eikä kukaan epäile, että tämä unelma kuvastelee niitä
vaikutelmia, joita korkeat jäätiköiden peittämät vuoret jättivät heidän
esteettiseen rakenteeseensa.
Jos olemme yhtämieltä siitä, että tässä kohdassa on täysi yhtäläisyys,
että siis klassillisetkin kansat nauttivat vuorista vielä elävämmin
matkan päästä ja taustakoristeina, koska heissä oli mielikuvitusta
viehättäviä myytillisiä käsityksiä eetterissä ylenevistä lumikentistä,
niin on vielä tarkastettava, onko vuoristomaisemissa muissa suhteissa
kauneusarvoja, joita kreikkalaisten ja roomalaisten mieli ei kyennyt
käsittämään. Herättivätkö korkeiden vuorien väliin suljetut laaksot
heissä vastenmielisyyttä, vai eivätkö he kyenneet havaitsemaan niitä
yleviä näkyjä, jotka vuorien huipuilta avautuvat aamuruskon syttyessä
ja auringon noustessa?
Mitä jälkimäiseen kysymykseen tulee, tahdon viitata Rufus Festus
Avienuksen mielipiteeseen. Hän on vain maantieteellinen kirjailija,
joka runomuotoisessa tutkielmassaan antaa kiireisen katsauksen omista
maantieteellisistä tiedoistaan, niin kiireisen, että runo on tuskin
muuta kuin nimiluettelo. Alpeille hän omistaa kaksi säettä; toinen
viittaa niiden jylhiin jyrkänteihin, toinen juuri niihin näköaloihin,
jotka avautuvat niiden huipuilta, kun aamusarastus alkaa ja sen mukana
ne näyt, joita uuden päivän syntyminen silmälle tarjoaa. Hän kuvittelee
itse alppivuortenkin kaihoisasti ikävöivän tuota näkyä näkemään ja
sen vuoksi kohottavan päitään, toinen vuorijättiläinen toisiaan
korkeammalle, sitä katsellakseen.
Mitä taas tulee elämään laaksoissa, korkeiden tunturien välissä,
niin muistuivat mieleeni, lukiessani Friedländerin mielenkiintoista
kirjoitusta ne, vaikutelmat, mitä Vergiliuksen runoista nuoruudessani
sain. Minne tämä runoilija mieluimmin siirtyy mielikuvituksessaan?
Arkadiaan, Balkanin vuorten laaksoihin ja Thessaliaan, etenkin Tempen
laaksoon. Arkadia on vuorimaata. Sitä leikkelevät melkein lukemattomat
korkeat ja matalat tunturiharjanteet. Eräälle niistä, Maenalukselle,
sijoittaa Vergilius yhden kauneimpia paimenidyllejään, ja hän seurasi
siinä monia vanhoja helleenisiä esikuvia, jotka kuvittelivat Arkadian
laaksoissa vietettävän onnellista, viatonta ja runollista elämää.
Monet antiikin runoilijat ovat ylistäneet myös Tempen laakson
kauneutta. Vieläpä maantieteilijä ja luonnonhistorioitsija Plinius
vanhempi, joka ei muutoin mainiossa _Historia naturalis_-teoksessaan
poikkeile tunteen alalle, ei saata, Tempen laaksosta kertoessaan, olla
puhumatta vuorijyrkänteiden korkeudesta, joka häipyy ihmisen katseilta,
tuoreista ruohoniityistä ja lintujen suloisesta laulusta. Ja kuitenkin
aukenee Tempen laakso vuorijättiläisten Pelionin ja Ossan välissä ja
tuo eräissä kohden esille jokseenkin villiä romanttisuutta.
Ensimäisessä paimenrunossaan Vergilius antaa paimenen valitella, että
hänen täytyy lähteä kotiseudultaan, ja kun paimen sen ohella kertoo,
mitä hänen siten on pakko menettää, puhuu hän myöskin näköalasta,
joka aukeni hänelle vihreyden koristamasta luolasta toisella puolella
kohoavalle vuorenrinteelle päin, jota vasten laitumella käyvät laumat
piirtyivät kuin jyrkänteiden yläpuolella liitelevinä.
Helleenien ja roomalaisten katse tajusi aivan yhtä hyvin kuin meidänkin
alppi-laakson kauneuden. Mistä siis on johtunut, että on yritetty tehdä
ero meidän ja heidän välillään vuoristomaiseman käsitykseen nähden?
Erotus on oikeastaan vain siinä, että roomalaiset niin suoraan, ettei
se nykyään ole muodissa, puhuvat siitä kamalasta, kauhistuttavasta,
mitä alppimaisemissa ilmenee. Mutta ne nykyajan esteetikot, jotka
asettuvat muodin yläpuolelle, sanovat aivan samaa. Kuuluisassa
estetiikka-teoksessaan sanoo _Karl Köstlin_ m.m. vuoristomaisemasta,
kuvattuaan sen erilaiset kauneuspiirteet:
"Mutta vuoristomaisema on kauhun, hirmun maailma, jossa huomaamme
olevamme yksin ja avuttomia, missä pienuuden ja voimattomuuden
tunne meitä värisyttää, missä suistuvien ainejoukkojen pauhu valtaa
ihmisen ja eläimet silmittömällä kauhulla, missä myrskyt raivoavat
pelottavasti, missä tyynelläkin ilmalla ammottavat rotkot, rapautuneet
vuorenseinämät, pirstoina ympäriheitellyt kallionjärkäleet, kuilun
uhkaavien voimien vinosti kasaamat vuorikerrostumat siirtävät meidät
ajassa takaisin kaikkinielevän kaaoksen autiuteen ja kauhuihin."
Juuri tämän tunsivat roomalaiset niin syvästi ja vakavasti ja myös
rehellisesti lausuivat ilmaisten tuon tunteen sanalla _horror_,
kauhu. Sana oli hyvin valittu, sillä se ilmaisee myös jotakin muuta
kuin _kauhua_! se ilmaisee tuota sanoin selittämätöntä, mikä valtaa
mielen, kun se tuntee yli-inhimillisen voiman läsnäolon. Siinä yhtyy
kauhunkäsitteeseen ylevän ja salaperäisen käsite. Siksi voikin
Vergilius sanoa kumalaisesta ennustajattaresta, että hän oli _horrenda_.
Mikä tässä kysymyksessä erottaa meidät roomalaisista, on oikeastaan
vain muotiseikka, joka toivoakseni pian lakkaa olemasta nykyaikainen.
Muoti ei merkitse sitä, että se tehostaisi vuoristomaiseman ylevää
luonnetta, jota ei mikään aikakausi olekaan kieltänyt, vaan sitä, että
sille halutaan antaa kauneuden _privilegium exclusivum_ ja puhutaan
halveksivasti tasangon ja sen yli kaareutuvan taivaan kauneudesta,
joissa kuitenkin on pohjattoman rikkaita aarteita. Se suunta, johon
nykyaikainen maisemamaalaus pyrkii, oikeuttaa toivomaan, että tuo
luonnoton ja valheellinen muoti piankin on lopussa.
Se polveutuu 1700-luvulta ja sai vauhtia Macphersonin "Ossianista" ja
vielä enemmän Rousseaun "Tunnustuksista" ja "Uudesta Heloisesta". On
kuitenkin myönnettävä, että tämä makusuunta oli alussa terveellisenä
vastavaikutuksena sille laiminlyönnille, johon runous ja maalaustaide
siihen saakka olivat joutuneet syyllisiksi alppiluontoa kohtaan. Vasta
v. 1820 kuvasi sveitsiläinen maalari _Meuron_ [Maximilian Meuron de
Corcelles, s. 1788] kankaalle alppihuipun koko villissä loistossaan,
kun se kasteen kylvettämänä ja aamusumusta eroten ottaa vastaan
auringon ensimäiset säteet. Häntä seurasivat Calame, Diday ja monet
muut. Tästä valloituksesta saamme kiittää mainittua makusuuntaa, jonka
hairahtuminen pitämään arvottomana kaikkea muuta maisemakauneutta
on kouraantuntuva ja niin vastainen terveelle inhimilliselle
tunnevireelle, että sen täytyi korjautua oman liioittelunsa
välityksellä.
Olin aikonut tänään kuvata luonnontunnetta sellaisena kuin se esiintyi
arjalaisilla esi-isillämme kolmetuhatta vuotta sitten niissä lauluissa,
joista hindujen pyhä kirja Rigveda on koottu, mutta nyt en jouda siitä
puhumaan. Ehdin vain huomauttaa yhden ainoan, mutta sielullisesti
huomattavan piirteen: sen ihailun, mikä noissa lauluissa ilmenee
aamuruskon ja auringonnousun valo- ja värileikkiä kohtaan.
Olen usein kuullut väitettävän, että rahvas meidän päivinämme,
ruotsalainen, ranskalainen ja englantilainenkaan, ei vähääkään välitä
tuosta loistavasta näystä. Jos se olisi totta, niin ei meidän olisi
kansanjoukkoihin nähden tunnustettava kehitystä, vaan perin painostava
ja arveluttava taantuminen eläimellistä tylsyyttä kohti heidän
tunne-elämässään.
On huomattava, että nuo muinaisajan arjalaiset, joihin aamuruskon
värileikki ja auringonnousun mahtavuus niin elävästi vaikutti,
olivat paimentolaiskansaa jokseenkin alhaisella kultuuriasteella ja
että heiltä vielä suureksi osaksi puuttui kiinteitä asumuksia. Siis
emme voi selittää esteettistä valppautta toiselta ja esteettistä
tylsyyttä toiselta puolen vain sivistysasteesta riippuvaksi. Jos
kultuuri terästää kauneudenvaistoa, ja jos myönnetään, että kansamme
sivistystaso on korkeampi kuin heidän isiensä kolmetuhatta vuotta
sitten, niin odottaisi aivan päinvastaista tulosta.
Ennenkuin ryhtyy tarkemmin käsittelemään tätä kysymystä, tulee
kuitenkin olla varma siitä, onko väite tosi vai sen vaarallisen
taipumuksen tuote, joka usein tulee yhteiskunnallisella asteikolla
hiukan korkeammalla olevassa kansanluokassa esille, kun näet tahdotaan
selittää alemmalla asteella olevien tunne-elämä toiseksi ja vähän
kehittyneeksi -- jollaisesta taipumuksesta on johtunut paljon pahaa ja
joka useimmissa tapauksissa nojaa hyvin vähän tutkitulle perustalle.
On asian luonnon mukaista, että työhönsä menevä päivätyöläinen vain
vähän huolii luonnon esteettisistä vaikutelmista, jos hänen mieltään
painavat surut ja huolet, jotka äsken syttynyt päivä on kasaava hänen
hartioilleen. Se on yhtä luonnollista kuin että kuka hyvänsä meistä voi
olla tunteeton luonnon kauneudelle surun ja alakuloisuuden hetkinä.
Mutta teemme väärän johtopäätöksen, jos tämän perusteella pyrimme
pitämään hänen esteettistä kykyään alempana kuin omaamme tai kiellämme,
että hän suotuisammissa ja iloisemmissa olosuhteissa ei tuntisi
samaa, mitä hänen Indraa tai Odinia palvelleet esi-isänsä tunsivat,
kun aamurusko syttyi ja aurinko herätti vaiteliaan ja kalpeavärisen
maailman elämään ja loistoon.
VI.
MUOTOJEN KAUNEUSLAIT.
Tämän luentojakson johdantona oli kysymys, ovatko yleispätevät
esteettiset arvostelmat mahdollisia. Olen tähän saakka koettanut
osoittaa, että ihmisen kauneudentunne ja taidetta luova vaisto
pohjaltaan perustuvat, kuten hänen ajatuksensa laitkin, järjestävään
periaatteeseen, jonka olemassaolon huomaamme maailman kehityksessä;
että, vaikka makusuuntia on monta, ne kuitenkin aaltoilevat
määrättyjen äärimmäisten rajojen sisällä yhteisen navan ympärillä;
että, kun makuarvostelmat päätyvät eri tuloksiin, se riippuu useissa
tapauksissa siitä, että ei-esteettisillä aineksilla on määräävä osa
niiden muodostelemisessa, ja että sellainen erittely, jonka avulla
nuo ei-esteettiset ainekset voidaan poistaa, on mahdollinen. Olen
osoittanut, että niinkuin ihmisten ruumiillinen ja älyllinen rakenne
on peruspiirteiltään yksi ja sama, niin on heidän esteettinenkin
rakenteensa pohjaltaan samanlainen.
Esim. neekerin ja eurooppalaisen ruumiilliset eroavaisuudet eivät
ole sellaisia, ettei tiede ja yleinen kielenkäyttö olisi oikeutettu
panemaan heitä samaan luokkaan: ihmissuku, _genus homo_. Heidän
älylliset eroavaisuutensa eivät ole niin suuret, etteivät samat
mielleyhtymien ja ajatuksen lait olisi voimassa molemmissa roduissa.
Samoin on asian laita heidän kauneuskäsityksiinsä ja makuarvostelmiinsa
nähden. Taidehistoria, niiden eri tyylien ja makusuuntien historia,
joita on rinnatusten eri kansojen kesken ja perätysten eri aikakausina,
ei osoita ainoastaan näitä eroavaisuuksia, vaan samalla mitä
eittämättömimmin ja vakuuttavimmin, että kaikki nuo eroavaisuudet
haaraantuvat kuin puiden oksat yhteisestä rungosta, yleisinhimillisestä
esteettisestä rakenteesta. Eräs meidän päiviemme perinpohjaisimmista
taidehistorioitsijoista, _Gottfried Semper_, teoksen _Der Stil in den
technischen und tektonischen Künsten oder Praktische Aesthetik_
kirjoittaja, saattaakin sen vuoksi täydellä syyllä puhua "tyylin
_ikuisista_ laeista" ja kehoittaa niitä, jotka toimivat nykyaikaisen
taideteollisuuden alalla, ahkerasti tutkimaan ei ainoastaan sitä,
mitä on luotu taidekehityksen korkeimpina aikakausina, vaan niitäkin
teoksia, jotka ovat lähellä taiteen alkua, sillä he voivat oppia ja
oppivatkin paljon myös hinduilta ja intiaaneilta.
Näin ollen on luonnollista, että on sellaisiakin ilmiöitä,
joita ihmisten yhteisen rakenteen vuoksi ja rotu- ja
kansallisuuseroavaisuuksista huolimatta täytyy arvostella esteettisesti
miellyttäviksi tai esteettisesti yhdentekeviksi tai rumiksi.
Jos kysymme, _mikä_ ilmiöiden ominaisuus aiheuttaa sen, että ne ovat
yhtä tai toista, vastaa n.s. aate-esteetikko, että tuo _mikä_ on se
aate, se aatesisältö, joka niissä piilee, tai oikeammin ilmenee.
Mutta selvää on, että tuon aatesisällön silloin täytyy tulla esille
ilmiöiden muodon tai värien välityksellä, ne täytyy ensin nähdä tai
kuulla, koska ne silmän tai korvan kautta tulevat sieluun. Tämän
kieltämättömän totuuden perusteella on syntynyt n.s. muotoestetiikka,
joka ei tyydy hakemaan ilmiöstä vain sen aatetta, vaan haluaa tutkia
ja osoittaa, mitkä muotosuhteet tai rytmilliset liikuntosuhteet, tai
mitkä väri- ja valoyhtymät välittömästi miellyttävät ihmisluontoa tai
ovat sille vastenmielisiä. Etenkin filosofi _Herbart_ ja hänen koulunsa
ovat huolehtineet muotoesteettisistä tutkimuksista; _Fechner_ ja hänen
kokeellinen koulunsa ovat sitä jatkaneet.
Järkiperäisesti menetelläkseen täytyy muotoestetiikan tietysti
aloittaa yksinkertaisimmista ja alkeellisista muodoista, ottaakseen
selville, joko niissä on jotakin miellyttävää tai vastenmielistä.
Onko meillä oikeus puhua miellyttävästä tai epämiellyttävästä jo
niin yksinkertaisissa muodoissa kuin suorissa, vaakasuorissa ja
pystysuorissa viivoissa, tai jos otetaan käyrät viivat, alkeelliset
matemaattiset kuviot: ympyrä, soikio, kolmio, suorakaide, tai eräät
säveleinä tajuttavat ilman värähdykset tai eräät yksinkertaiset
väriyhdistelmät, esim. punainen ja vihreä? Ja jos tähän kysymykseen voi
vastata myöntävästi, kuinka käy silloin aate-estetiikan, joka väittää,
että kaunis tai miellyttävä riippuu jostakin siinä olevasta sisäisestä,
henkisestä? Mitä sisäistä ja henkistä voi keksiä alkeellisissa
viivoissa tai yksinkertaisissa kuvioissa?
Ennenkuin voimme vastata jälkimäiseen kysymykseen, täytyy meidän
tarkastaa, kuinka ihmiskunta on suhtautunut edelliseen.
Ruotsin ja Norjan Pohjanmeren puolisella rannikolla, etenkin
Bohuslänissä on vuorien pintoihin piirretty kuvioita, kalliopiirroksia.
Ne ovat peräisin pronssikaudelta, jonka otaksutaan alkaneen noin v.
1500 e. Kr. Useimmin toistuvina kuvioina näissä kalliopiirroksissa
ovat ympyrät tai pyörät, milloin yksinkertaiset, milloin samakeskiset,
joissa on harvempia tai useampia säteitä.
Liian rohkeata olisi väittää, että piirtäjä olisi kaivertanut nuo
ympyrät kovaan graniittiin senvuoksi, että ne olivat erikoisesti
miellyttäneet häntä, että toisin sanoen joku alkuperäinen
kauneustajunta oli kehoittanut häntä ne piirtämään. Luultavasti
on tavallisin olettamus oikea, se näet, että niillä oli hänelle
jonkunlainen vertauskuvallinen uskonnollinen merkitys, vaikka samalla
voidaankin todistaa, että tuon kaukaisen ajan skandinaaveilla
kauneudentunne oli hyvin elävä. Sitä todistavat heidän muinaistieteen
taiteenottamat aseensa ja työkalunsa, jotka ovat merkittäviä kauniiden
muotojensa ja hyvää makua todistavien koristeittensa vuoksi ja joiden
koristeissa on erilaisia ympyröitä ja kaaria suorien viivojen kanssa
vaihdellen.
Ylimalkaan on yksinkertaisilla matemaattisilla kuvioilla suuri
merkitys kaikkien muinaiskansojen koristeissa. Ja kieltämätöntä on,
etteivät heitä miellyttäneet ainoastaan näiden muotojen yhdistelmät,
vaan myöskin nuo yksinkertaiset matemaattiset viivat, jotka ovat
koristesommitelmien alkeita, sillä niistä pidetään todistettavasti
kautta vuosisatojen, ja ne kestävät kaikkien kultuuriasteiden läpi,
ja vaikkapa niistä väitellään paljonkin, kuten myöhempinä aikoina,
niin riita ei koske sitä, ovatko nuo muodot tarkoitetut esteettisesti
vaikuttaviksi vai ei, sillä se vaatimus tunnustetaan yleisesti, vaan
sitä, kumpiko niistä etupäässä edustaa kauniin muodon pääasiallista
alkeellista ilmaisua.
Ympyrä on kaikkina aikoina ollut täydellisyyden vertauskuvana ja
kauneuden ilmaisuna, nimittäin kauneutta yksinkertaisimmassa ja
alkuperäisimmässä muodossaan. Winckelmann, taidehistorian isä,
koetti taas todistaa, että soikio on kauneusviiva, Hogarth taas,
että sellainen on aaltoviiva. Moni arkkitehti on pitänyt neliötä
helppotajuisempana ja siten myös esteettisesti edullisempana
ulottuvaisuus- ja jakosuhteena, kun taas Herbartin oppilas _Zeising_ on
koettanut näyttää, että se jako- ja muodosteluperiaate, joka enimmin
miellyttää ihmissilmää ja esiintyy yleisesti sekä luonnossa että
taiteessa, ei ole neliö eli yhden suhde yhteen, vaan _n.s. kultainen
leikkaus_, mikä vastaa suorakaidetta, jonka sivut suhtautuvat toisiinsa
kuten 5:8 tai, vielä tarkemmin, kuten 13:21.
Olkootpa nuo mielipiteet kuinka eriäviä tahansa, ne ovat kuitenkin
yhtä mieltä lähtökohdassaan: on olemassa jotakin, mitä voi sanoa
_matemaattisesti kauniiksi_, ja silloin on myös luonnollista, että
juuri matemaattisesti kauniin alalta on haettu ja haetaan vieläkin sitä
mallimuotoa tai mallisuhdetta, joka on muotokauneuden perustuksena
kaikissa sen loputtomasti vaihtelevissa ylemmissä ja alemmissa
ilmenemismuodoissa. Ja mikäpä olisikaan lähempänä kuin juuri sellainen
hakeminen?