maisemakuvauksen välillä hakee tätä eroa siitä, että edellinen
aina esittää kirkasta ilmaa ja täyttä valoa, mutta siltä puuttuvat
väliasteet, kaikki hämärään ulottuvat heijastukset ja kaikki valoon
tunkeutuvat puolivarjot -- että se siis ei jää katselemaan eikä huomaa
ilmaperspektiivin ja valohämyn omituisuuksia. Tätä huomautusta pidän
puolestani oikeana, sillä ne poikkeukset säännöstä, mitä tässäkin voi
havaita, eivät ole sellaisia, että ne todellakin sen kumoaisivat.
Etelän runoilijoilta ja maisemamaalareilta puuttuisi vieläkin tämä
väliasteiden ja valohämyn ymmärrys, jolleivät pohjoisen Euroopan
kokemukset olisi tässä tulleet heille avuksi. Pohjoinen taivas
kalpeampine väreineen ja alakuloisempine, sekaisempine vivahduksineen
pakottaa hakemaan korvausta valojen ja varjojen moninaisuudesta. Ja
kuultavanhämärään varsinaisessa maalauksessa liittyy se, mikä on
uneksivaa ja salaperäistä nykyisen runouden luonnontunteessa.
Kenties on myös tuo suuremman osan vuotta sisällä vietetty elämä, joka
on tavallista pohjoisten kansojen keskuudessa, ja veltostunut kyky
käsittämään luonnon yksityiskohtia, jonka sivistyneen luokan pitkät
kouluopinnot aiheuttavat, osaltaan vaikuttanut luonnonkäsityksemme
muuttumiseen. Meidän joukossa m.m. on tämän johdosta hyvin monta, jotka
eivät kykene erottamaan niinipuuta ja saarnia toisistaan, tai tuntemaan
tavallisimpia lintujamme niiden laulusta ja höyhenpuvusta. Sellaisissa
oloissa kiintyy mielikuvitus pikemmin yleisiin piirteisiin, maiseman
tunnelmaan, ja jos edellinen kyvyttömyys onkin valitettava puute, niin
sen tässä huomautettu seuraus on taas etu.
Realistinen suunta nykyaikaisessa kirjallisuudessa pyrkii, kuten
tunnettu, korjaamaan tätä epämääräistä yleisyyttä luonnonkuvauksessa,
ja sen onkin joskus onnistunut luoda mainioita pienoiskuvia,
erinomaisia havainnollisuuden ja yksilöllisyyden puolesta; mutta vielä
useammin se on joutunut pitkäveteisesti luettelemaan yksityiskohtia,
jotka kiihoittamatta lukijan mielikuvitusta vaikuttavat ikäviltä ja
väsyttäviltä eivätkä tee kuvaa kokonaisuudeksi sielun silmälle, vaan
yhteyttä vailla olevaksi yksityiskohtien kokoelmaksi.
Antiikin kirjailijoilta ei kuitenkaan kokonaan puutu valohämyn
tajua. Mutta on kuvaavaa, ettei heissä herätä varjojen ja valojen
moninaisuutta tajuamaan päivän, vaan kuutamoisen tai tähtikirkkaan
yön valohämy. Lucanus kuvaa mielellään tähtitaivasta silloin, kun se
kaartuu meren yli, jonka myrskyiset aallot vilahtelevat yön pimeässä.
Vergilius antaa Aeneaan, kun tämä on laskeutunut manalaan, kulkea
yli kenttien sellaisessa puolihämärässä, jonka kuu aiheuttaa pilvien
välistä lähettäessään pettävää valoaan kulkijan polulle ja tässä
hämärässä hän näkee isänsä haamun "sellaisena kuin utuharsojen läpi
kuvittelee näkevänsä vilahduksen äsken syntyneestä kuusta".
Epäilemätöntä on, että syvät metsät värisevine valoineen ja varjoineen
ovat jättäneet Rooman keisarikunnan runoilijoihin vaikutelmia,
samanlaisia kuin mitä me itsekin voimme tuntea syvän metsän sylissä.
Kuvatessaan lehtoa, missä druidit muinoin suorittivat uhrejaan, tuo
Lucanus esille sitä kaameata ja lumoavaa tunnetta, jota tuollainen
sisäkuva voi herättää. Vergilius taas panee tummat myrttimetsät
humisemaan niillä manalan kentillä, surun kentillä, missä onnettoman
lemmentuskan uhrit oleskelevat. Siellä voivat ne henget, jotka haluavat
olla yksin muistoineen, loitota yksinäisille poluille, häiriintymättä
mietiskelläkseen tuskaa, jota tuskin haluavat menettää, tai jos
rakastavaiset täällä ovat jälleen tavanneet toisensa, saavat he taas
kuljeskella kahden kesken.
Ne, jotka tunkeutuvat syvemmälle siihen kysymykseen, johon tässä olen
koskettanut, ovat olleet keksivinään varsinaisen ja kaikissa kohdissaan
todistettavan erotuksen antiikin ja nykyajan luonnonkuvauksen välillä
siinä, että jälkimäinen on subjektiivisempaa, että nykyaikainen ihminen
ikäänkuin liittyy luontoon, uneksii siihen jotakin omasta sielustaan.
Ja sitten kun näin on tehty, näkee hän luonnonilmiöissä oman sisäisen
elämänsä peilikuvia. Luonto, jolle antiikki antoi jumalaisen elämän,
on oltuaan kauan kuolleen koneiston kaltaisena saanut ihmisen omasta
povesta uuden elämän, jota kohtaan hän luulee voivansa olla vielä
syvällisemmin myötätuntoinen kuin jos tuo elämä olisi hänelle vierasta
ja korkeampaa.
Tässäkin vastauksessa on epäilemättä jotakin oikeata, vaikka tämä
oikea on ilmaistu perin häilyvin sanoin. Immanuel Kantin ja häntä
seuraavien ihanteellisten järjestelmien mukana alkoi uusi ajanjakso
runoudessa ja luonnonkäsityksessä. Näiden järjestelmien mukaan luonto
ei oikeastaan ole muuta kuin osa ihmisen omaa itseä, nimittäin hänen
aistihavaintojensa kokonaisuus, joille ihmishengen käsitystapa ajan ja
paikan rajoissa antaa järjestyksen ja muodon.
Luonnontieteenkin mukaan jää ihmisen omaksi tehtäväksi pukea luonto
valoon ja väreihin, säveliin ja tuoksuihin, sillä eetteriatoomien
värähdykset muuttuvat valoksi ja väriksi vasta ihmisen silmässä,
ja ilman värähdykset muuttuvat soinnuiksi ja säveliksi vasta hänen
korvassaan. Toiselta puolen myönnetään samalla, että juuri tuo sama
ilmiömaailma antaa herätteitä ja vaikutelmia, joiden välityksellä
ihmishengessä uinuvat älylliset voimat saadaan toimimaan ja
kehittymään, ja siten on ihmisen ja luonnon välille taas solmittu
mitä läheisin side. Ne ovat olemassa toisiaan varten, toisilleen
tarkoitettuja, ja se, mikä luonnossa on todellisuutta, kumpuaa samasta
lähteestä kuin inhimillinen persoonallisuuskin.
Kuinka syvälle nämä ajatukset ovat puuttuneet nykyaikaiseen runouteen
ja määränneet sen kannan, sitä todistaa uudemman runouden historian
joka sivulla sekä sellainen luonnonsymboliikka kuin esim. Lenaun että
myös ne tavallisesti vähemmän onnistuneet yritykset, joita joka päivä
saamme havaita, kun haetaan rinnakkaisuuksia ihmissielun tunnelmien ja
luonnonilmiöiden välillä.
Ylevimpiä luonnonkuvauksia, mitä koskaan on luotu, lienee se, missä
Goethe tekee tajuttavaksi Faustin sammumatonta valon ja kirkkauden
kaipuuta siinä ikävöimisessä, joka valtaa hänet, kun hän vaeltaessaan
kaupunginportin ulkopuolella näkee kukkulalta auringon laskun:
Jos siivin voisin nousta lentohon,
sen myötä liitää, yhä liitää!
Iki-iltahohteess' silmä nähdä sais
hiljaisen mailman käyvän esiin;
kuin hehkuin välkkyis vuoret, laaksot uinahtais,
hopeapurot virtais kultavesiin.
Ei estäis jyrkät vuoret rotkoineen
ylevää retkeäni taivaan sineen;
-- ja hämmästyksin aavan meren veen
nään tuossa soiluvine lahdelmineen.
Taa vetten jumalatar vihdoin vaipuu,
mut innoin sydämeni lyö:
pois kiidän, ikivaloon mun on kaipuu,
on eessäin päivä, takanani yö,
ja ylhäällä on taivas, alla selät seljaat!
[Käännös Valter Juvan. _Suom_.]
V.
USKONNOLLINEN TUNNE JA LUONNONKÄSITYS.
Edellisessä luennossani selostin klassillisten kansojen, roomalaisten
ja helleenien, käsitystä luonnon kauneudesta ja koetin osoittaa, että
se, puhtaasti esteettiseen sisältöönsä nähden, oikeastaan oli sama
kuin meidänkin. Mutta arvostelmamme eivät juuri koskaan ole puhtaasti
esteettisiä, koskekoot ne sitten luonnon tai taiteen ilmiöitä. Usein
sekaantuu siihen, perin määräävälläkin tavalla, aistimuksia muiltakin
aloilta kuin esteettiseltä, esim. sovinnaisesta säädyllisyydestä,
varsinaisesta siveydestä, filosofiastamme tai uskonnostamme,
jotka vaikuttavat makuarvostelmiimme, voivatpa ratkaista niiden
suunnankin, meidän olematta siitä täysin tietoisia ja vakuuttaessamme
itsellemme, että arvostelimme asiaa vain kauneuden kannalta. Tästä
esitin edellisessä luennossa monta esimerkkiä ja huomautin, että
taidearvostelijan tehtävänä on korjata sellaiset erehdykset, jotka
pimentävät sen totuuden, että yleispätevät esteettiset arvostelmat ovat
mahdollisia.
Jos nyt otamme huomioon, että klassilliset kansat uskoivat erityisten
jumalallisten voimien olemassaoloon ja toimintaan luonnossa, niin
on selvää, että heidän esteettinen käsityksensä siitä, vaikka se
pohjaltaan olikin sama kuin meidän, sai hieman toisenlaisen tunnelman,
kun tämä uskonnollinen käsitys sulautui yhteen sen tehon kanssa, jonka
luonnonilmiöt suorastaan jättivät heidän tunne-elämäänsä.
Missä hyvänsä oli yksinäinen paikka, johon liittyi rakkaita
muistoja, tai kohta, josta oli laaja ja kaunis näköala seudun yli,
tai hedelmällinen laakso tai viljavia peltomaita, jotka herättivät
jumalallisen hyväntyön aistimuksia, pystytettiin siihen mieluisasti
alttari, vaikka mitä yksinkertaisin, ja paikka pyhitettiin sen seudun
suojelushengelle. Samoin tehtiin myös varjoisissa lehdoissa ja
lähteiden lähellä.
Se uskonnollinen väritys tai tunnelma, joka siis vallitsi antiikkisessa
luonnonkäsityksessä, mutta joka pakanuuden hävittyä yhä enemmän katosi
eurooppalaisten kansojen keskuudesta, aiheutti sen, että roomalaiset
ja kreikkalaiset suhtautuivat, puhtaasti käytännölliseltä kannalta,
luontoon toisin kuin me. He eivät, yhtä vähän kuin mekään, olleet
hajoittamatta kalliota tarvitessaan kiveä tai kaatamatta metsää,
jos se oli uutisviljelyksen tiellä, jossa tapauksessa kuitenkin
mielellään säästettiin vanhimmat ja kauneimmat puut. Mutta sen ohessa
ei kuitenkaan kadotettu näkyvistä, jos niin saan sanoa, kunnioittavaa
seurustelua sen luonnon kanssa, jota näin muutettiin.
Antiikin ihmisillä täytyi olla omantuntonsa kannalta paikkansa pitävä
syy tällaisen muutoksen tekemiseen, ja he pitivät velvollisuutenaan
jollakin lailla korvata sen kauniin, mitä aineellisten etujen tähden
oli ollut pakko riistää luonnolta.
Meidän päivinämme voi käydä niinkin, että talonpoika vähääkään
epäröimättä, ilman ainoatakaan kaipauksen huokausta hakkaa maahan
pihalla kasvavan tammen, jonka juurella hän tietää isänsä nauttineen
viileyttä, ja hän itse on lapsena leikkinyt ja nähnyt omien lapsiensa
leikkivän, jos hän vain saa puusta muutaman kolikon. Jokapäiväisestä
yhdessäolosta huolimatta ei mikään side yhdistä hänen sydäntään tuohon
hiljaiseen elimelliseen olentoon, joka on koristanut hänen kotiaan.
Toinen taas myy ja hakkauttaa maahan putipuhtaaksi metsän, joka on
tarvinnut vuosisatoja saadakseen kylliksi kasvuvoimaa jonkun hänen
omistamansa mäen rinteellä. Sade huuhtoo sitten pois sen mullan, josta
puut saivat ravintonsa, ja tarvitaan ehkä miespolvien aika, ennenkuin
uutta metsää kasvaa raiskatulle paikalle. Myyjällä ei ole siinä kohden
mitään sääliä; jos hän on tyytymätön tekoonsa, johtuu se siitä, että
hän on saanut huononlaisen hinnan.
Sellaista voi tapahtua ainoastaan niinä aikoina, jolloin kansan suurin
osa on tottunut pitämään luontoa vain kuolleena aineksena, jonka luoja
on, minkäänlaisitta sitoumuksitta ihmisen puolelta, antanut hänen
käytettäväkseen, ja jota hän voi pidellä niin häikäilemättä kuin itse
haluaa.
Oman aikansa talonpojista kertoo roomalainen kirjailija Plinius
nuorempi, että kukin heistä oli valinnut itselleen puiden joukosta
ystävän, jota koetti suojella vahingolta. Jokaisella talolla oli, kuten
germaanienkin kesken, oma nimikkopuunsa, ja kaupungeillakin oli omansa.
Rooman muurien sisällä oli Neron aikana kaksi puuta, joita luultiin yli
kahdeksansadan vuoden ikäisiksi ja pidettiin pääkaupungin nimikkopuina.
Muutamat kirjailijat ovat yrittäneet lukea kristinuskon viaksi sen,
että sydämetön ja mielikuvitukseton suhtautuminen luontoon on levinnyt
eurooppalaisten kansojen keskuuteen, ja he ovat taipuvaisia pitämään
sitä monijumalaisten uskontojen häviön välittömänä seurauksena.
Välttämätön ei tämä seuraus kuitenkaan ollut. Kristinopissa ei ole
mitään, mikä estäisi ihailemasta luonnossa luojan työtä ja pitämästä
sen kauneutta heijastuksena sen aiheuttajan ihanuuden loistosta.
On kyllä totta, että kristillisissä peruskirjoissa on lausuttu kirous
luontoa vastaan. Mutta tuo kirous ei vedä mitään rajaa ihmisen ja
luonnon välille; se esitetään päinvastoin ansaitsemattomana ja sen
vuoksi myötätuntoon kehoittavana osallisuutena henkisen maailman ja
etenkin ihmissydämen turmelukseen. Ja tälle myötätunnolle apostoli
Paavali antaa liikuttavan ilmaisun eräissä sanoissa, joihin sisältyy
mitä syvin ja rakastavin käsitys luonnon suhteesta ihmiseen. Ne puhuvat
luonnon osallisuudesta ihmisen ohella Jumalan armolliseen päätökseen
maailman tarkoituksesta.
Tarkoitan Paavalin sanoja, että luonto huokailee ja tuskailee meidän
kanssamme, joiden syntisyyden takia se kärsii, ja että sekin, mikäli
siinä elollista on, kerran on saapa Jumalan lasten ihanan vapauden.
Tällä ylevällä opillaan on suurin evankeliumin sanansaattajista
tahtonut olla riistämättä luonnolta sitä myötätuntoa, jota hänen
aikansa pakanalliset kansat olivat sille osoittaneet, ja päinvastoin
halunnut tuoda luonnon vieläkin lähemmäksi ihmisten sydäntä. Ettei niin
ole tapahtunut, se osoittaa vain, että kristinuskossa vielä on paljon
siemenviljaa, joka yhä lepää ladoissa eikä ole tavannut kylvömiestä.
Eikä meidän hyötyä tavoittelevana aikanamme maaperä olekaan kylvöille
sopivaa. Monista metsäkeinottelijoista apostolin oppi olisi perin
epäkäytännöllinen.
Mitä sivistyneihin luokkiin tulee, on filosofia jo 1600-luvulta alkaen
vaikuttanut tylsyttävästi luonnontunteeseen. Ranskalainen filosofi
Descartes piirsi silloin mahdollisimman selvän rajaviivan, jonka
toiselle puolelle jäi ihminen ajattelevana ja tuntevana olentona,
toiselle eläimet automaatteina ja koko muu luonto voimien liikuttamana,
mutta itsessään voimattomana aineena, elämän täydellisenä vastakohtana.
Luulisi, etteivät filosofien mielipiteet tunkeudu kauas heidän
oman piirinsä ulkopuolelle, mutta näin on kuitenkin asian laita.
Tuhansista näkymättömistä aukoista ne tihkuvat sivistyneitten
luokkien käsitystapaan ja pääsevät tätä määräämään. Ja Descartesin
oppi on helppotajuisuutensa ja selvyytensä vuoksi tässä kohdassa
levinnyt yleisesti ja kiintynyt mieliin lujemmin kuin mikään myöhempi
filosofinen järjestelmä, ollen elossa vielä nytkin, vaikka harvat
ovat selvillä, mistä tuo mielipide alkujaan on kotoisin. Muuten on
materialismikin 1700-luvulta lähtien tukenut uskoa siihen elottomuuden
abstraktsioniin, jota sanotaan aineeksi.
Mutta meidän aikamme luonnontiede siirtää elävän ja tuntevan rajaa yhä
kauemmaksi sille alueelle, missä Descartes näki vain automaattisia
koneita ja kuolemaa, ja kokemukseen perustuva filosofia menettelee
samoin. Kenties sen vuoksi saamme toivoa, että tulee aika, joka myöntää
oikeiksi seuraavat erään ruotsalaisen tiedemiehen joku aika sitten
lausumat sanat:
"Miksi Jumalan elävässä maailmassa pitäisi olla tuollainen elämän ja
kuoleman vastakohta? On jo täysin otaksuttavaa, että tulevaisuuden
opetus hylkää sen opillisten pyrkimystemme tarpeettomana tukena. Elämä
on voittava kuoleman täydellisesti, niin että elämän käsitettä pidetään
ominaisuutena kaikessa. Ja jäljellä olevat määritelmät 'orgaaninen' ja
'epäorgaaninen' luonto sovitellaan siihen suuntaan, etteivät ne enää
merkitse elollisen ja elottoman erotusta, vaan ainoastaan elinvoiman
eri lajeja. Silloin puhutaan vain orgaanisesta ja epäorgaanisesta
elämästä."
Tällä olen tahtonut vain huomauttaa kahta seikkaa: 1. Uskonnollisen
ja esteettisen tunteen yhteensulautuminen luontoa tarkastellessa
oli tavallista antiikkisessa maailmassa ja koski rahvastakin,
kuten asian laita ei nyt enää liene. 2. Mutta samalla ei saa lukea
luonnonkäsityksen erilaista sävyä antiikin ja nykyajan kansain kesken
johtuvaksi jostakin kehityskulun aiheuttamasta ja syvälti vaikuttavasta
muutoksesta sukukuntamme esteettiseen rakenteeseen.
Uskonnollisen tunteen ja esteettisen luonnonkäsityksen sulautuminen
yhteen on mahdollinen ja todellinen vielä nytkin, vaikkakaan ei
enää niin tavallinen. Vieläpä se ilmautuu, kuten kaikki tiedämme,
ruotsalaisessa virsikirjassammekin virressä 481, jota juuri sen takia
on ankarasti moitittu ja puolustettu. Sen runoilija näkee Jumalan
jälkiä kaikkialla, missä vain voima ilmenee, kukka tuoksuu ja tähkä
taipuu, ja kuulee hänen äänensä yhtä hyvin siellä, missä kesätuuli
suhisee ja lehto laulaa ja virta kohisee, kuin omassa sydämessäänkin.
Sen, joka käsittää luontoa siten, ei ole vaikea ymmärtää
kreikkalaisia ja roomalaisia kirjailijoita, kun he joskus puhuvat
omista luonnonvaikutelmistaan. Hän voi, huolimatta enemmän kuin 18
vuosisadan aikaerosta, huolimatta niistä vaiheista, mitä inhimillinen
kulttuurielämä sittemmin on kokenut, täydellisesti ymmärtää seuraavat
tunnetun roomalaisen valtiomiehen ja filosofin Senecan sanat:
"Jos sinä", sanoo hän, "katselet lehtoa, missä vanhoja, tavattoman
korkeita puita seisoo tiheissä ryhmissä, niin että niiden toistensa
väliin ja päälle ojentuneiden lehvien katos peittää taivaan silmistäsi,
niin vaikuttaa puiden kuninkaallinen kasvu, paikan yksinäisyys ja
puiden latvojen syvä varjo, joka taittuu auringon paistetta vastaan
sitä ympäröivän seudun yllä -- se vaikuttaa tunteeseesi niin, että
tunnet jotakin jumalallista olevan läsnä. Ja kun näet luolan, jota
eivät ihmiskädet, vaan luonnon oma voima on kaivanut, niin valtaa
sydämesi jonkin salaperäisen ja korkeamman aavistus."
Luulen, että monetkin aikalaisemme voivat vahvistaa Senecan tässä
lausuman sielullisen kokemuksen. Jos arvostelemme asiaa nykyaikaisista
taulukokoelmista ja taidenäyttelyistä saamiemme vaikutelmien mukaan,
ovat monet maisemamaalareistamme halunneet juuri tuota tunnetta
ilmaista.
Asialla on kuitenkin eräs puoli, jota en vielä ole koskettanut. Useat
kultuurihistorioitsijamme ja heidän joukossaan mainio Rooman tapojen
historian tutkija, königsbergiläinen professori _Friedländer_, ovat
huomauttaneet, että vaikka klassillisten ja nykykansojen luonnontunne
niin sanoaksemme liikkuukin samalla tasolla, oli kuitenkin edellisten
ahtaampi ja yksipuolisempi, ja mielestään sattuvana todisteena he
mainitsevat sen seikan, että roomalaiset ja kreikkalaiset eivät
ollenkaan pystyneet käsittelemään vuoristomaisemien ja alppiseutujen
kauneutta. Friedländer ja hänen kannattajansa esittävät tämän
mielipiteen tueksi kutakuinkin seuraavaa:
Roomalainen kirjallisuus todistaa joka kohdassa, että roomalainen
ennen kaikkea tunnusti ja rakasti laaksojen, tasankojen ja meren
kauneutta, kun näet laaksoa tai tasankoa elähytti kimalteleva vesi ja
koristivat lehdot. Vuoria he pitivät esteettisesti arvossa oikeastaan
vain taulun taustana tai kehyksenä. Milloin hyvänsä roomalainen puhuu
luonnonkauneudesta, tarkoittaa hän tällaisten seutujen suloa. Hyvin
harvoin puhuu roomalainen runoilija sillä tavalla, joka osoittaa, että
hänen silmänsä on ihaillen viihtynyt vuoristomaisemassa. Tosin kuulemme
Vergiliuksen puhuvan "isä Apenninuksesta", jonka tammien latvoissa
myrsky pauhaa ja joka ylpeänä kohottaa lumista päätään pilvien yli,
ja Horatius kertoo Soractesta, joka lumesta välkkyen kohoo campagnan
taivaanrannalla. Mutta se mielenkiinto, jota runoilijat näille vuorille
osoittavat, on mielenkiintoa matkan päästä, on mielenkiintoa taustalla
olevaan esineeseen, joka vastakohtana kohottaa kokonaisuuden viehätystä.
Monin paikoin tapaa sellaisiakin ilmaisuja, jotka edellyttävät
itsestään selvänä asiana, ettei vuoriseutu voi olla kaunista, ja
että tarvitaan tottumusta, ennenkuin silmä voi sietää sellaista
luotoa. Niinpä esittää Cicero todistuksena tavan voimasta, että on
seutuja, jotka, meidän niissä kauan oleskeltuamme, voivat näyttää
miellyttäviltä, vaikka olisivatkin vuoriseutuja tai metsän peittämiä.
Koko roomalaisesta kirjallisuudesta hakee turhaan yhtä ainoata sanaa,
joka viittaisi siihen, että joku monista alppien yli kulkeneista
roomalaisista olisi pitänyt niitä kauneudellaan tehoavina. Päinvastoin
sanotaan niitä kaameiksi ja hirmuisiksi. Aikana, jolloin sadoittain
ja tuhansittain roomalaisia vuosittain kulki lukuisia alppiteitä, kun
Sveitsi oli Rooman vallan alainen ja siellä asui paljon roomalaisia,
näkivät matkustajat vain ne vaivat, vastukset ja vaarat, joita heidän
oli kestettävä, vuoripolkujen kapeuden ja suuren jyrkkyyden takia,
kun ne kiemurtelivat hirmuisten äkkijyrkänteitten reunoja pitkin,
vain jää- ja lumiaavikkojen kamalan yksinäisyyden ja sen tuhon,
jota lumivyöryt aiheuttivat. Mutta he eivät puhu sanaakaan aamu- ja
iltaruskon heijastuksesta alppien ikuisella lumella, vuorijäätiköiden
värivivahduksista tai sveitsiläisten maisemien suurenmoisesta luonnosta.
Samoin mainitaan hyvin harvoin vuorille-nousuja tai vuoriretkeilyjä,
ja kun niin tapahtuu, saamme tietää, ettei tarkoituksena ollut
hakea alppiseudun tarjoamia luonnonkuvia, vaan uteliaisuuden tai
muunlaisen tiedonhalun tyydyttäminen. Meille on vielä keisariajalta
säilynyt kuvaus Etnasta, kirjoitettu runosäkeillä, ja on siis
olevinaan jonkinlaista runoutta. Mutta tämä kertomus on sisällöltään
aivan luonnontieteellinen eikä mainitse sanaakaan näköalasta vuoren
kukkulalta.
Roomalaisten päähän ei olisi pälkähtänytkään, niin rohkeita ja
lannistumattomia ja niin väsymättömiä marssimaan kuin he olivatkin,
milloin sotaretkistä oli kysymys -- perustaa alppiklubeja, joiden
jäsenet olisivat päättäneet olla jättämättä yhtään vuorenhuippua maan
päällä ihmisjalan koskemattomaksi. Ainoa, mikä hiukan muistuttaa
nykyajan romanttista luonnontunnetta, on keisari Hadrianuksen nousu
Etnan huipulle, sieltä päivännousua katsellakseen; mutta itse
vuoristoseutu sellaisenaan ei liene häntä miellyttänyt. Vieläkin ovat
Etnalla sen talon rauniot, joka rakennettiin keisarille ja hänen
saattueelleen yömajaksi.
Kaikesta tästä luulee Friedländer voivansa päättää, että antiikin
kansoilta puuttui kyky käsittää oikean vuoristomaiseman kauneutta.
Eräässä tutkielmassa siitä, mikä klassillisen muinaisuuden käsitys
luonnonkauneudesta oli, on eräs ruotsalainen roomalaisen kirjallisuuden
professori _Lysander_ lausunut päinvastaisen mielipiteen. Hänen
mielestään oli kreikkalaisilla ja roomalaisilla aivan yhtä selvä
käsitys alppimaisemien suurenmoisuudesta kuin meilläkin; yhtä hyvin
kuin mekin he käsittävät niiden kauneuden, mutta ero oli siinä, että
roomalaisilla oli niin sanoaksemme oma asteikkonsa sekä luonnonkuvien
että kaiken muunkin kauneuteen nähden, ja että vuoristomaisemat
loittonevat enemmän kuin useimmat muut siitä, mitä he pitivät luonnon
kauneusihanteena. Juuri se vaikutus, jonka alppiluonto roomalaiseen
teki -- hänhän piti sitä kauhistuttavana, hirmuisena -- todistaa, ettei
hän suinkaan ollut tylsä ylevän suuren, synkän, aution, kesyttömän ja
kauhistuttavan ilmauksiin nähden luonnossa. Mutta hänen mieleensä ei
voinut juolahtaakaan kätkeä sitä kauneuden vaikutelmaa, minkä sellainen
luonto pakostakin jättää jokaiseen terveeseen, herkkään mieleen, jota
esteettiset tuumailut tai päivän muoti eivät ole pilanneet.