ajoilta, jotka ovat jokseenkin kaukana meistä. Otan aluksi eräitä
esimerkkejä klassillisesta, kreikkalaisten ja roomalaisten
kirjallisuudesta, joista muutama vuosi sitten, roomalaisesta
sivistyksestä luennoidessani, tein selkoa, ja siirryn sitten
seuraavassa luennossa vielä kauemmaksi esittääkseni eräitä piirteitä
arjalaisten esi-isiemme luonnonkäsityksestä, sellaisena kuin sen
tapaamme _Rigvedassa_, Intian arjalaisten ikivanhain pyhien laulujen
kokoelmassa.
Antiikkisen elämän nuoruudessa ja kreikkalaisen kultuurin
kukoistusaikoina tapaamme luonnonkuvauksia vain poikkeustapauksissa.
Vanhimpia meille säilyneitä on Kalypso-jumalattaren saaren ja luolan
kuvaus siinä mainiossa Homeroksen runossa, jossa kerrotaan Odysseus
sankarin harharetkistä merellä Troijan hävityksen jälkeen. Hänen
aluksensa oli myrskyssä särkynyt, ja aallot olivat heittäneet hänet
itsensä sille saarelle, missä Kalypso-jumalatar asui. Tämä otti
haaksirikkoisen miehen ystävällisesti vastaan ja koetti pidättää häntä
sillä yksinäisellä meren kalliolla, joka oli hänen asuinpaikkanaan.
Odysseus oleskeli siellä kauan, mutta vihdoin hänet valtasi ankara
koti-ikävä, ja sen sijaan, että olisi istunut luolassa jumalattaren
vieressä tämän kultasukkulalla kutoessa taidokkaita kankaita, harhaili
sankari rannan louhikoissa ja katseli merta kyyneltynein silmin.
Jumalien isä armahti häntä ja lähetti Olymposta maahan sanansaattajansa
Hermeen ilmoittamaan Kalypsolle, että Odysseuksen täytyi lähteä pois
hänen saareltaan.
Runoilija kuvailee ensin Hermeen laskeutumista Olymposta. Avaruuksien
eetterin halki hän syöksyy merta kohti ja leijailee aution vesiaavikon
laineiden yli kuin kalalokki, kun tämä saalista väijyessään lentää
sinisten aaltojen yläpuolella ja joskus kastelee siipeään niiden
suolaisessa vaahdossa. Kun Hermes vihdoin on joutunut saarelle, näkee
hän, kertoo runoilija, näyn, joka ilahuttaa hänen silmäänsä ja herättää
hänen ihmettelyään.
Sen luolan ympäri, missä Kalypso asuu, kiertää tuoreenvihreä ja
viileänvarjoisa vaahterain, poppelien ja sulotuoksuisten kypressien
lehto, joiden latvoissa monilla linnuilla on pesänsä. Nykyaikainen
kirjailija olisi tässä ajatellut ensi sijassa laululintuja, mutta
muinaiskreikkalaisella runoilijalla on toisenlainen maku. Ne lehdon
siivekkäät asukkaat, joista hän kertoo, ovat sellaisia, jotka väkevillä
siivillään joustavasti lentäen piirtyvät taivasta vasten sen sinen
keskikohdalla: haukkoja, joilla on metsästysmaansa saaren louhikoissa,
ja vesilintuja, jotka kalastellen elähyttävät rantatyrskyjen
yksinäisyyttä.
Laulusta huolehtii jumalatar itse. Luolaa lähestyessään Hermes kuulee
Kalypson sointuisan äänen, sillä hän laulaa kangaspuittensa ääressä,
kahdelle puolelle avautuvan kallioholvin perällä, ja sillä kohtaa,
minne päivänvalo ei voi tunkeutua, valaisevat luolaa liekit liedeltä,
mistä palavat setripuut levittävät hyvää tuoksua kauas ympärille.
Luola on sisustettu mukavasti kuin palatsi, mutta verhojen tai muiden
koristeiden asemesta peittävät reheväkasvuiset viiniköynnökset,
rypäleterttu tertun vieressä, hänen kallioseiniään. Luolan
sisäänkäytävien edessä solisee aivan lähetysten neljä lähdettä, joista
yhtä monta kirkasvälkkeistä puroa oikullisesti kiertelee orvokkien
peittämien niittyjen halki.
Sellainen on yksi niistä harvoista seikkaperäisemmistä
luonnonkuvauksista, joita tavataan Homeroksen runoissa. Tavallisesti
hän tyytyy vain yhdellä ainoalla sattuvalla sanalla kuvaamaan
ympäröivää luontoa, joka hänen mielestään kuulijan tai lukijan
oman mielikuvituksen tulee loihtia hänen henkilöittensä ympärille.
Kun hän, kuten tässä tapauksessa, rikkoo tätä sääntöä vastaan, käy
monisanaisemmaksi ja pysähtyy tarkkaamaan yksityiskohtia, tahtoo
hän kuvata tyynenkaunista, sievää ja kaihoisaa, eikä suurenmoista
ja ylevää. Ja tätä emme huomaa ainoastaan hänen, vaan kaikkien
kreikkalaisten kirjailijain teoksissa antiikkisen elämän terveeltä
kukoistusajalta.
Eräältä toiselta Kreikan vanhimmista runoilijoista, Alkmanilta, on
vielä tallella kuvaus yön levosta. Se on lyhyt, kuten Göthen runo
samasta aiheesta, ja alkaakin melkein sanasta sanaan niinkuin tämä:
"_Über allen Gipfeln ist Ruh_", puhuen samaan tapaan pikkulintujen
äänettömyydestä metsässä. Vanhaksi tultuaan sama runoilija toivoo
olevansa _käyrlos_, "kultaisen kevään lintu", joka liitelee meren
rannalla.
Plato, jonka suuruus filosofina melkoisesti johtui hänen aito
runoilijaluonteestaan, on muutamin harvoin sanoin antanut meille mitä
viehättävimmän piirroksen Ateenan luona virtaavan pienen Ilissos-puron
plataanien varjostamista rannoista.
Runoilijatar Sappho ilmaisee useissa kohdin runoissaan myötätuntonsa
tallattuja kukkia kohtaan.
Kun sankari Sophokleen murhenäytelmässä "Ajax" on päättänyt heittäytyä
miekkaansa ja kuolla, ovat hänen viimeiset sanansa seuraavat:
"Oi, auringon valo! Oi, synnyinmaani pyhä manner! Oi, isäni majan
kynnys, sinä Ateenan ylväs kaupunki! Oi, leikkitoverit, lapsuudenaikani
ystävät, purot ja lähteet, hyvästi! Ja isä, äiti, hyvästi, hyvästi!"
Rakkaimmat kuvat, jotka piilevät hänen sielussaan, nousevat hänen
silmänsä eteen sillä hetkellä, kun hän on vaihtamaisillaan auringon
valon manalan synkkään pimeyteen, ja tällöin on vanhempien ja
lapsuudenystävien rakkaiden kuvien ohella hänen sydämessään sijaa myös
kotiseudun puroille ja lähteille.
Nämä olen esittänyt vain esimerkkinä siitä sydämellisestä ja
teeskentelemättömästä luonnonrakkaudesta, jota tapaamme kaikkialla
Kreikan klassillisessa kirjallisuudessa, kun taas melkein turhaan
haemme laajempia luonnonkuvauksia tai yrityksiä sanoilla maalaten
jäljitellä tai voittaa maalarin siveltimen luomia teoksia. Pyrkimys
sellaiseen matkintaan oli kreikkalaisista yhtä kaukana kuin se
yhäkin on joka pojasta ja tytöstä, joka saa joka päivä seurustella
luonnon kanssa ja elävästi tajuaa metsän tuoksun, muotojen ja värien
raikkauden ja kauneuden, eläinten elämän, lintujen laulun, kasvien
eri muodot, kaikki ne tuhannet erilaiset ilmiöt, jotka houkuttavat
lasten uteliaisuutta ja tiedonhalua, samalla kun ne viehättävät hänen
kauneusaistiaan. He elävät kaiken tuon keskellä, mutta eivät sitä
mietiskele eivätkä tiedä, kuinka sitä rakastavat, ennenkuin kaupungin
muurien sisään suljettuina ja kirjan ääreen kahlittuina ovat pakostakin
oppineet sitä kaipaamaan.
Kreikkalaisen nuorison kasvatus suuntautui reippauden ja iloisuuden
luomiseen. Turhaan siis haemme tästä kansasta sitä kaihoisaa ja
liikatunteellista, mikä uhkuu nykyisestä luonnonkäsityksestä ja
luonnonkuvauksesta, jopa uudemman realistisen koulun piirissä, vaikka
tunne siinä väistyykin jonkun verran syrjään ja sen sijalle tulee
lopulta ikävystyttävän yksityiskohtien tuhlailu ja turhantarkka
havainnollisuuteen pyrkiminen yksityispiirteissä.
Turhaan haemme tuota kaihomielistä ja liikatunteellista keskiajankaan
runoteoksista, mitä ihmisen ja luonnon välisiin suhteisiin tulee. Yhtä
turhaan haemme niistä sellaisia luonnonkuvauksia, jotka muistuttaisivat
nykyaikaisissa runoissa ja romaaneissa tavattavia. Romaanisten kansojen
keskiaikaisessa kirjallisuudessa kohtaamme useiden vuosisatojen
kuluessa tuskin mitään, mitä kannattaisi sanoa luonnonkuvaukseksi.
Germaanisen keskiaikaisen kirjallisuuden laita ei ole sen paremmin.
Saksan runoudessa keskiajalta emme tapaa ainoatakaan maisemakuvausta
ja tuskin muita lausumia kuin eräitä sovinnaisia ja alati toistuvia
lauhkeista kevättuulosista ja linnunlaulusta, jotka todistavat, että
jonkinlainen luonnontunne sentään oli jäljellä.
Niissä vähäisissä rippeissä, mitä meille on pakanuuden aikaisesta
vanhimmasta pohjoismaisesta runoudesta jäänyt, esiintyy luonnontunnetta
tosin jonkun verran enemmän kuin saksalaisissa. _Håvamål_ esim.
vertaa miestä, jota kukaan ei rakasta, kelohonkaan, kun se lahoten
seisoo kalliolla kuoretta ja neulasitta. Tämä vertaus taas muistuttaa
toista, jonka voimme riimukirjoituksella merkittynä lukea Molinin
"Vyöpainijain" jalustassa; siinä tyttö valittaa: "Yksin olen kuin
lehdon haapa, ystävittä kuin oksaton honka."
Onpa Eddassa eräs luonnonkuvauskin, tosin niin vähäarvoinen kuin
mahdollista, mutta aivan riittävä saattaakseen mielikuvituksemme
toimimaan ja pakottaakseen sen täydentämään taulua. Se on
ennustajattaren kuvaus siitä uudesta maasta, joka tulee Ragnarökin
jälkeen, sittenkun jumalat ja jättiläiset ovat kaatuneet taistelussa
toisiaan vastaan, ja vanha viallinen ja synnintahraama maa on
hukkunut Surterin liekkeihin. Kaaoksen kuohusta nousee taas uusi maa
kukoistavine kenttineen, jonka ruohosta jälleen löydetään suuren
tuntemattoman jumalan viisaudensäkeitä sisältävät kultataulut, ja jonka
pellot kyntämättäkin tuottavat kasvun.
Näin on tietäjätär kuvannut taulun etualan ja keskiosan. Näemme
mehevänvihreän maan ja kauempana tähkäpäitten huojuvat aallot. Mutta
vesi ja ilma, nuo kaksi muuta alkuainetta, puuttuvat tästä taulusta.
Ne tapaamme kahdessa säkeessä, joissa yhteensä on viisi sanaa. Sanat
ovat: "_Forsar falla -- och örn flyger däröfver_." Siinä kaikki, mutta
se riittääkin, jotta lukija, jolla on vähänkin mielikuvitusta, näkee
taustalla vuorijyrkänteitä kuohuvine koskineen ja kaiken yllä ilman,
jonka eetteriä vasten piirtyy kotkan kuninkaallinen lento.
Laveammin, enemmän tai vähemmän huolellisesti yksityiskohtiin
käyvän luonnonkuvauksen tapaamme oikeastaan vasta keisariajan
Rooman myöhempien kirjailijoitten teoksissa ja nykyajan, viimeksi
kuluneiden kolmen tai neljän sukupolven kirjallisuudessa. Siinä on
yksi niitä monia yhtäläisyyksiä, joita on keksitty näiden enemmän kuin
vuosituhannen erottamien aikakausien välillä ihmiskunnan historiassa.
Kuitenkin ovat Rooman keisariajan runoilijat vielä antiikin pohjalla,
vaikka valmiina astumaan sen rajaviivan poikki, joka erottaa tuon
pohjan meidän ajastamme. He ovat oppineet liiaksi kreikkalaisilta
esikuviltaan antaakseen hillitsemättömän vapauden taipumuksilleen
komeilla joko tunteillaan tai taituruudellaan; he ikäänkuin yhä
laskevat, kuinka monta sanaa sopii luonnonkuvaukseen uhrata, he
luottavat yhä lukijan mielikuvitukseen toivoen, että se kykenee luomaan
yhdessä heidän oman kuvittelunsa kanssa -- jollainen luottamus näkyy
suurimmalta osalta nykyajan runoilijoista ja romaaninkirjoittajista
hävinneen, he kun innokkaiden matkaoppaiden tapaan seuraavat lukijansa
kintereillä, alati huomautellen heille toista kaunista yksityiskohtaa
toisen jälkeen, kieltäen heiltä itsepintaisesti kaiken itsehankitun
nautinnon ja luultavasti odottaen palkakseen, että ihaillen
tunnustettaisiin heidän kykynsä keksiä, mitä kaunista luonnolla on
tarjottavana sille, joka tietäjän silmin sitä tarkastelee.
Juuri tämä suosion odottaminen, tämä tarkoitus vaikuttaa lukijaan tai
voittaa puolelleen katsoja on painanut liiankin selvän leiman nykyajan
sekä taiteen että kirjallisuuden tuotteisiin. Antiikkisten mestarien
suuri salaisuus on oikeastaan siinä, että he osasivat antaa teoksilleen
sen leiman kuin ne olisivat olemassa vain itsensä takia niinkuin
aarniometsän kukka, jota ihmissilmä ei ole milloinkaan nähnyt. He eivät
koskaan keikaile tunteellaan eikä taituruudellaan.
Aeneidinsä kuudennessa laulussa Vergilius kertoo, kuinka hänen
sankarinsa Aeneas, monen harhailun jälkeen merellä, lopulta saapuu
luvatun maan Italian rannikolle. Aeneaan ensimmäinen tehtävä sinne
saavuttuaan on käydä tapaamassa kuuluisaa pelottavaa ennustajatarta,
kumalaista sibyllaa, saadakseen häneltä kuulla omat ja jälkeläistensä
vaiheet Italiassa.
Hänellä on samalla mielessään uskalias ajatus laskeutua sibyllan
avulla manalaan, saadakseen siellä puhella isävainajansa kanssa ja
kuulla hänen neuvojaan. Juuri se kohta Italian maaperää, missä hän oli
astunut maihin, nimittäin sen niemen pohjoisrannikko, joka pohjoisessa
rajoittaa Napolinlahtea, mainitaan jo vanhimpien aikojen tarinoissa
hirmuisena paikkana, joka oli täynnä eriskummaisia ja kamalia
luonnonilmiöitä, ja jonka metsien peitossa oli kuolleitten valtakunnan
Hadeksen portti.
Vergilius itse tunsi tuon seudun perin tarkoin, eikä mikään siis
olisi ennakolta luultavampaa kuin että hän käyttäisi näitä tietojaan
kuvatakseen seutua mielikuvitukseen tehoavin yksityiskohdin, kun hän
kertoo Aeneaan sikäläisistä seikkailuista. Mutta näin hän menettelee
mitä säästäväisimmin. Jo Aeneaan laivaston ankkuripaikalla on vielä
tänäänkin synkkä leima, jos sitä vertaa siihen hymyilevään seutuun,
mikä aukenee silmälle kohta, kun kiertää niemen kärjen, sillä silloin
on edessämme Bajae-poukama ja väriloistoinen Napolinlahti.
Ajatelkaamme, että jollakin nykyajan tavallista etevämmällä
runoilijalla, esim. täydellä syyllä ihaillulla Robert Hamerlingilla,
olisi ollut käsiteltävänään sama aihe kuin tässä Vergiliuksella! Se
antaa meille jonkinlaisen käsityksen siitä, kuinka eri tavalla samaa
asiaa voi käsitellä. Vergilius puhuu ensin itse ankkuroimisesta, kun
Aeneaan laivasto laskee Cumaen rannikolle ja järjestäytyy keulat
ulapalle ja perät maata kohti. Sitten hän mainitsee rannan ulkonäön,
mutta vain epäsuorasti, sanomalla: "Kilpailevin innoin karkaa
rohkeitten nuorukaisten joukko Hesperian rannalle. Osa houkuttelee
piikiven suonista piilevän kipunan, osa kiitää pitkin metsiä, eläinten
lehväistä turvapaikkaa, ja pyrkii puroille."
Näin hän arvelee kyllin tarkoin ilmaisseensa rannan ulkonäön. Metsä
ulottuu sinne saakka, ja se on tumma, valtava metsä, jossa ovat
eläinten "lehväiset turvapaikat". Aeneaan itsensä hän panee sillä aikaa
menemään Cumaen kunnioitusta herättävien muurien luo, siihen laajalle
ulottuvaan luolaan, missä Cumaen sibylla asuu.
Hamerling olisi sen sijaan varmaankin heti syventynyt kuvaamaan metsää
yhtä miellyttävästi kuin esim. runossaan _Der König von Sion_. Hän ei
varmastikaan olisi jättänyt mainitsematta, että Cumae, jonka tornit ja
sakarat olivat jo ehtineet vanhuuttaan harmaantua, silmäilee korkean
tuffikeilan huipulta allaan olevaa synkkää metsämaisemaa. Hän olisi,
Aeneasta metsään seuraten, kuvannut ne pimennot ja sen hiljaisuuden,
mihin kulkija yhä syvemmin verhoutui, ja antanut sankarinsa kiipeillä
tulenkuluttamien trakyyttilohkareiden keskellä muinaisten laavakenttien
yli, joiden rakoihin jättiläistammet olivat tunkeneet kuhmuraiset
juurensa, ynnä sen ohella viitannut niihin kamaloihin salaisuuksiin,
kumalaisen kuolemanoraakkelin salaisiin menoihin, joita eräinä öinä
vuodessa vietettiin niillä seuduin, missä Aeneas nyt harhaili. Hän
olisi antanut sankarin suunnata askeleensa Averno-järven rannoille,
jonka synkkä, vaitelias vesi vain epäselvästi voi kuvastella kastanjien
sen yli kumartuvia latvoja, ja sieltä maisemiin, joita Dante myöhemmin
käyttää esikuvina helvettiään sommitellessaan. Hän olisi, kaikki
mielikuvituksensa varat käyttäen, kuvannut myös ikivanhaa Cumaen
kaupunkia, sen merkillistä unielämää, sen salaperäisiä temppeleitä ja
kuoleman oraakkelin pappeja.
Vergilius ei tee mitään tästä kaikesta. Tai oikeammin: hän tekee, mutta
epäsuorasti, kuin ohimennen, ja jättää aina muutamalla reippaalla
vedolla piirretyt luonnonkuvansa itse eepillisen kertomuksen
sivuseikoiksi. Hän mainitsee "Avernon rikkisen lammikon", mutta samassa
yhteydessä kuin kaksi kyyhkystä, jotka lennollaan osoittavat Aeneaalle,
mistä tämä metsässä löytää sen kultaisen oksan, jota kädessään pitäen
hän uskaltaa laskeutua manalan varjojen pariin.
Kun näet kyyhkyset tulevat Averno-järven läheisyyteen, lentävät
ne suoraan ylös ilmaan välttääkseen järvestä kohoavia myrkyllisiä
höyryjä. Hän kertoo nyt metsän pimennoista ja autiosta äärettömyydestä
ja notkojen hämäryydestä, ilmoittaapa meille myös, mitä puulajeja
aarniometsässä on, nimittäin: rautatammia, saarnia, jalavia ja mäntyjä,
mutta senkin vain kertoessaan, kuinka noita puita kaadetaan rovioksi
eräälle Aeneaan kuolleelle miehelle, ja vasta puhuessaan niiden
kaatamisesta hän kertoo myös valtavista vuorijyrkänteistä, joita
metsässä on, ja joilta kirveitten kaatamat jättiläisjalavat ryskyen
syöksyvät alas.
Aeneaan retkestä metsän halki olisi Hamerling arvatenkin laatinut
erikoisen kuvauksen, missä hetkeksi olisi päästänyt kertomuksen juonen
kädestään, suodakseen meille synkkää luonnonlyriikkaa. Vergilius
välttää tätä, niin että hänen kaikki kykynsä salaperäisillä väreillä
maalaamiseen säästyy siihen juhlalliseen hetkeen, jolloin Aeneas
ammottavan rotkon kautta "tumman järven ja synkästi pimentyvän
metsän välillä" seuraa sibyllaa varjojen maailmaan. Tästä huolimatta
Vergilius on kuitenkin saavuttanut tarkoituksensa luoden kuvailunsa
kokonaisvaikutuksella mielikuvitusta kiihoittavan, kerrottujen
tapausten kanssa sopusointuisen ja samalla perin tarkan kuvan Cumaen
ympäristöstä. Erotus on vain siinä, ettei hän koskaan ole tunnustanut
tai antanut aavistaa sellaista tarkoitusta, mutta saavuttanut sen
kuitenkin, aivan kuin itsensä ja lukijan tietämättä.
Aeneidin yhdeksännessä laulussa on toinen luonnonkuvaus kehyksenä
kertomukselle Nisus ja Euryalus ystävysten kuolemasta. Vihamieliset
rutulit ovat piirittäneet troijalaisten leirin, kun Aeneas, näiden
päällikkö, on poissa. Kaksi troijalaista nuorukaista, Nisus ja
hänen nuorempi ystävänsä Euryalus, ottavat yöllä hiipiäkseen
vihollisjoukon läpi saattaakseen Aeneaalle sanan hänen miestensä
vaarallisesta tilasta. Näin tehdäänkin. Vihollisleiri on kuvattu
hyvin havainnollisesti: "Unen ja viinin horroksissa makaavat miehet,
ja varustetut vaunut peittävät ruohon. Pyörien välissä on hajallaan
ruumiita, viinitynnyreitä, valjaita ja aseita."
Leiritulet luovat valoaan kentälle, ja niiden piirin ulkopuolella ovat
ratsuväen hevoset liekaan pantuina laitumella. Nykyaikainen kertoja
olisi, saadakseen valovaikutuksia tauluun, tuskin jättänyt kuvaamatta,
kuinka leiritulien loimu taittui aseihin ja varustuksiin, mutta
Vergilius ei niin tee, koska tapausten kulku ei sitä vaadi. Hän siis
jättää lukijan mielikuvitukselle tuon valovaikutelman lisäämisen.
Mutta ennenkuin ystävykset ovat ehtineet hiipiä rutulien leirin
läpi, missä he viipyvät pistääkseen miekkansa joidenkuiden nukkujien
ruumiisiin, nousee kuu näköpiirin yläpuolelle. Satapäinen ratsuparvi
näyttää lähestyvän leiriä, ja ennenkuin Nisus ja Euryalus ovat ehtineet
syöksyä metsään, jonka reunassa rutulien leiri on, ovat ratsastajat
heidät nähneet. Kuun säteet, jotka heijastuivat Euryaluksen kiiltävästä
kypärästä, ovat ilmaisseet heidät. Tässä on siis käytetty edellä
kaivattua valovaikutusta, koska sillä on osansa kertomuksessa ja
nuorukaisten kohtalossa.
Metsäkin, jonne he nyt syöksyvät piiloon, on kuvattu jokseenkin
laajasti; mutta se ei tapahdu luonnonkuvauksen itsensä vuoksi, vaan
sen selittämiseksi, miksi nuorukaiset eksyivät toisistaan. Euryalus
joutuu ensin rutulilaisten ratsumiesten käsiin. Nisus kiiruhtaa hänen
avukseen, vaikka kaikki apu on mahdotonta, ja heittäytyy keihäitten
lävistämänä kuolleen ystävänsä ruumiin päälle. Euryalusta verrataan
hänen kaatuessaan purppurakukkaseen, joka auran viiltämänä riutuu
kuolemaan, ja korkeavartiseen unikkoon, kun se kumartaa päätään
myrskyisten sadekuurojen painaessa.
Säkeet, joissa hänen kuolemaansa kuvataan, ovat sointisävyltään
kauneimpia, mitä roomalainen runous on luonut. Tämä kohta on
merkillinen vielä siitäkin, että se on ainoa, missä Vergilius luopuu
eepillisestä tyylistään, ylistääkseen omasta puolestaankin niiden
onnea, jotka hyvinä ystävinä saivat kuolla yhdessä, ja lausuakseen sen
toivomuksen, että hänen laulunsa osaltaan ikuistaisi heidän muistoaan.
Se eroavaisuus muinaisroomalaisen ja nykyaikaisen maisemakuvauksen
välillä, josta tähän saakka olen huomauttanut, koskee sitä oikeastaan
vain sen esiintyessä eepillisessä kertomuksessa, ja tämä ero, kuten
olemme huomanneet, on siinä, että roomalainen eepikko pitää tarkkaa
vaaria, ettei maisemakuvaus milloinkaan saa paisua pääasiaksi tai
pitemmäksi aikaa keskeyttää tapausten kulkua -- jollainen ilmiö
sitävastoin on perin tavallinen nykyaikaisissa eepillisissä runoissa.
Usein on koetettu yleisemmällä, kaikkiin kohtiin soveltuvalla tavalla
määritellä sitä eroa, joka suuresta yhtäläisyydestä huolimatta heti
pistää silmään verratessa antiikkista ja nykyaikaista luonnonkuvausta.
Niinpä on esim. oltu huomaavinaan, että antiikkinen maisemakuvaus on
pääasiallisesti plastillista kiintyen enemmän muotoihin kuin valoon ja
väreihin. Se pitää kuitenkin vain osittain paikkansa.
On antiikkisia luonnonkuvauksia, jotka ovat suurimmalta osaltaan tai
aivan kokonaan plastillisia, jotka tekevät selkoa maiseman suurista
viivoista eikä mistään muusta, mutta on myös toisia, joissa valolla
ja väreillä on päätehtävä. Horatius puhuu puhtaan kuun loistosta
yöllisellä merellä; Vergilius kuunsäteiden värinästä meren aalloilla
ja meren auringonvalossa vyöryvistä purppura-aalloista; Lucretius
kastepisaroista, jotka kullanpunaisessa aamuvalossa läikkyvät ruohossa
kuin timantit, samalla kun järvet ja virrat huokuvat sumua, ja Catullus
on pitemmälti kuvannut meille merta aamunkoitteessa, jonka kauneutta ei
yksikään nykyaikainen kirjailija ole kyennyt sen paremmin esittämään.
_Siinä_ ei siis ole roomalaisen ja nykyaikaisen luonnonkuvauksen
varsinainen erotus. Sitten on taas haettu erotusta siitä, että
antiikkisista luonnonkuvauksista, niin plastillisia kuin ne ovatkin
ja niin suuresti kuin ne rakastavatkin väriä ja valoa, puuttuisi
kuitenkin se, mitä me sanomme taustaksi. Mutta sitäkään väitettä ei
voi puolustaa. Kun roomalainen runoilija Statius kuvailee näköalaa
Sorrenton rannalla olevan huvilan ikkunasta, on tässä kuvauksessa
yhtä selvä tausta kuin missä nykyaikaisessa kuvauksessa hyvänsä,
joka esittää Napolinlahden silmälle tarjoamaa näkyä. Taustana on
Statiuksen runossa näköpiiri merellä ja "laskeva aurinko ynnä taivas,
joka saa tunnelmansa illalta, kun ennen päivän sammumista metsän
kattamat vuoret upottavat varjonsa vesiin ja palatsit aivan kuin uivat
kristallinkirkkaassa meressä".
Ainoa, mitä tässä suhteessa voi täydellä syyllä sanoa, on se, että
keisarikunnan runoilijat, samoin kuin koko antiikkinen ajanjakso,
rakastivat sellaisiakin luonnonkuvia, joilla on ahtaat rajat, ilman
näköalaa etäisyyteen, jollainen esim. on syvällä metsän sylissä
kirkkaansininen lähde, jota sen partaille saakka ympäröi hieno kukkien
kirjailema ruohopeite ja hiukan kauempana vanhat ja tuuheat puut.
Niin kuvaa Ovidius sitä lähdettä, missä Narkissos nuorukainen
näki oman kauneutensa ja siihen ihastuneena riutui toivottomasta
rakkaudesta peilikuvaansa. Niin ylistää Horatius Bandussian lähdettä,
omaa lähdettään maatilallaan Sabinilaisvuoristossa, ja sen pienestä
vesikuvastimesta, joka on hänen sanainsa mukaan kirkkaampi kuin
kristalli, ja kalliosta, jolta sen lirisevät pikkulaineet hyppelevät,
ynnä vanhasta rautatammesta, joka kasvaa tuolla kalliolla, hän laatii
eräässä laulussaan pienen sievän maisemamaalauksen. Tuollaiset
pienet ahdaskehäiset luonnonkuvaukset eivät myöskään ole harvinaisia
nykyaikaisessa runoudessa, ja tältä alalta tavataankin hyvin
miellyttäviä kuvia kaikkein uusimpien maisemamaalausten joukossa.