joilla oikeastaan ei ole mitään tekemistä puhtaasti esteettisessä,
ja siten syntyy arvostelmissa erisuuntaisuus, jota ei olisikaan,
jos siitä saataisiin syrjäytetyksi nuo vieraat vaikuttimet. Mutta
juuri siksi, että asian laita niin on, on taidearvostelulla tässä
suuri merkitys, sillä se voi johtaa katselijat sillä tapaa jättämään
eri seikkoja lukuunottamatta, ja siten tulee myös mahdolliseksi
tasoittaa mielipiteitten eroavaisuuksia ja osoittaa, että tässäkin on
olemassa jotakin yleispätevää. Tällä alalla on taidehistoriallakin
ratkaiseva merkitys, kun tulee opastaa yleisöä arvostelemaan vanhempia
taideteoksia. Jos arvostelijan ja taidehistorioitsijan onnistuu
asettaa esim. Fra Angelico da Fiesolen taulu siihen historialliseen
valaistukseen, missä se näki päivän valon, pääpiirteiltään kuvata se
ajanhenki, jonka alaisena se syntyi, osoittaa mihin asti taidekehitys
oli ehtinyt, ennenkuin Fiesole esiintyi, mitä uutta hän toi ilmi
ja kuinka hän vaikutti lähinnä seuraavaan aikakauteen, niin hän on
etukäteen poistanut joukon vääriä edellytyksiä, joitten kannalta
yleisö muuten ryhtyisi teosta tarkastelemaan, ja hän on tehnyt heille
helpommaksi välittömästi nauttia tämän maalarin teosten naivisuudesta,
hurskaudesta ja viattomuudesta ja supistanut oikeihin rajoihinsa ne
teknilliset puutteet, jotka muuten olisivat vähentäneet taideteosten
ansioita teknillisiin mestariesityksiin tottuneen yleisön silmissä.
Ei-esteettisten vaikutteiden joukossa, joista osaksi riippuu kauniin
arvosteleminen, on siveellisestä käsityksestä johtuvia. Tässä voi
sattua ristikohtia, jotka aiheuttavat mitä erilaisimpia arvostelmia
taideteoksesta. Näytteillä voi olla maalaus, joka loistavan
sopusuhtaiseen värinkäsittelyyn nähden on käänteentekevää laatua
jättäen samanaikaiset teokset varjoon. Mutta esityksen aihe voi olla
niin valittu, että sen, syystä tai syyttä, katsotaan loukkaavan
siveellistä tunnetta, ja muutamien suuttumus sen johdosta voi niin
yltyä, että he ovat aivan sokeita taideteoksen puhtaasti esteettisille
ansioille. Tässä on taas taidearvostelun tehtävänä puuttua asiaan ja
antaa jokaiselle oma ansaittu osansa.
Usein voi silloin käydä niin, että taidearvostelijan täytyy,
ratkaistakseen ristiriidan, astua siveellisenkin erittelyn alalle
ja tutkia, onko siltä taholta langetetuilla hylkäävillä tuomioilla
oikeaa siveellistä arvoa vai eikö. Voi sattua, että ne eivät perustu
yleispäteviin siveellisiin periaatteihin, vaan väärään sovinnaisuuteen,
säädyllisyyteen, joka "ilmestyi hyvien tapojen kadottua", joka
ei käsitä, että on olemassa siveätä alastomuutta, samanlaista,
kuin madonnan polvella lepäävän lapsen, mutta joka suvaitsee
puettua epäsiveyttä, kun se poimuttaa pukunsa mielikuvituksen
houkutteluvälineeksi. [Samaa asiaa on Rydberg tarkemmin käsitellyt
kirjoitelmassa: _Om nakenhet och klädselsätt_. Kts. _Uppsatser_ m.m.
s. 83. _Suom_.] Sellaisten valesiveellisten arvostelmien kumoaminen
on välttämätöntä, ettei koko aikakauden taidesuunta eksyisi väärään
sovinnaisuuteen.
Mutta voihan sattua niinkin, että siveelliseltä kannalta lausutut
vastaväitteet ovat paikallaan. Taidearvostelun tulee silloin ottaa
ne käsiteltävikseen ja vakavasti huomauttaa, että ne esteettiset
ansiot, jotka taideteoksella on ja joiden tässäkin tapauksessa täytyy
saada täysi tunnustus, eivät voi eivätkä saakaan yksinään ratkaista
kokonaisarvostelua taideteoksesta. Kaunista ja sielullisesti puhdasta
ei voi vahingotta erottaa; se henkinen ilma ei ole tervettä, jossa nuo
molemmat eivät ole aineksina.
Kaikki ei ole kunnossa, jos meidän, ennenkuin astumme taidenäyttelyyn,
täytyy mielestämme jättää epäsiveelliset tai älylliset vaatimukset oven
ulkopuolelle, ollaksemme vain eläviä esteettisiä koneita seistessämme
niiden teosten edessä, joita aiomme katsella. Taidetta pitää tosin
harjoittaa, ikäänkuin se olisi olemassa ja vaikuttaisi vain itsensä
vuoksi. Mutta sittenkin se on suuressa maailmantaloudessa ihmissuvun
kasvatuskeinoja, eikä taiteilija kärsi, vaan saa etua ollessaan tästä
tietoinen. Hän tekee virheen, joka rankaisee itsensä, jos hänellä on
se käsitys, että se tunne, joka viime sijassa johtaa hänen työnsä
kokonaisarvosteluun, on yksinomaan esteettinen. Sitä se voi olla vain
poikkeustapauksissa ja hetkellisesti, mutta yleensä ja kestävästi se ei
_saa_ sellainen olla.
Jos seison valtavan temppelin edessä, joka silmän sitä lähemmin
tarkastamatta näyttää siltä kuin olisi rajaton innostus ja
kekseliäisyys kohottanut sen taivasta kohti ja iloinnut voidessaan
sen runsaiden kauneuksien pienimmälläkin yksityiskohdalla tarjota
rakkaudenuhria Hänelle, jota temppelissä rukoillaan -- jos seison
rakennustaiteen sellaisen teoksen edessä, kohottavat sen kauneutta
ne uhrautumishalun, vakavuuden, rakkauden siveelliset vaikutelmat,
joita rakennus minussa herättää ja joita otaksun olleen myös temppelin
pystyttäjillä. Mutta jos jälkeenpäin huomaan, että uhrautuvaisuus
ulottuu juuri niin pitkälle kuin esteettinen näennäisyys vaatii, mutta
ei pitemmälle; että aines valehtelee arvolla, jota sillä ei ole;
että kuvapatsaat ja koristeet ovat sitä huolimattomammin tehtyjä,
mikäli ne korkeammalla maasta välttävät lähemmän tarkastelun; ja että
pyhäinkuvissa, joiden etusivut esittävät miehiä ja naisia uskonnollisen
hurmion ilme kasvoillaan, seinään päin käännetyt takaosat ovat vain
muodottomia kivimöhkäleitä, niin vaikutelma heikkenee tuntuvasti.
Sitä esteettistä tunnustusta, jota katselija äsken ilomielin antoi
temppelin ulkonäön jaloudelle, ja jonka valtaan hän äsken voi
häiriintymättä antautua, on hänen velvollisuutensa nytkin ylläpitää,
mutta siitä tulee sellainen velvollisuus, jonka täyttämiseen liittyy
epämieluisa tunne, kun hän on nähnyt, että on mahdollisimman pienellä
työllä ja uhrauksella koetettu synnyttää esteettistä tehoa, että
on aivan kuin tahdottu pettää katselijaa sellaisen antaumuksen ja
rakkauden ulkonäöllä, joka muka ei ole pelännyt mitään ponnistuksia,
vaikka todellisuudessa on tarkasti harkittu, ettei tuhlattaisi enempää
työtä kuin mitä silmän viehättämiseksi oli välttämätöntä.
Huomautan tätä muistuttaakseni sitä vaikutusta, mikä eetillisillä
tunteilla on taiteen tuotteita arvostellessa. Niistä johtuva
mielipiteiden eroavaisuus ei todista, etteivät yleispätevät arvostelmat
olisi mahdollisia. Jos nämä tunteet voi jättää lukuunottamatta, eroavat
arvostelmat toisistaan paljoa vähemmän.
Ollakseen varma taidearvostelija täytyy pystyä tällaiseen
abstrahoimiseen. Mutta hänessäkin pyrkivät, kun abstrahoiminen on
suoritettu ja esteettinen makutuomio langetettu, eetilliset tunteet
vaikuttamaan arvosteltuun taideteokseen nähden, ja jos hän on
normaali-ihminen, tuntuu hänestä kuin olisi sattunut onnettomuus,
milloin tahansa taideteos on sellainen, että se ilmaisee melkoisia
esteettisiä ansioita, mutta samalla loukkaa siveellistä tunnetta. Me
emme ole, kuten äsken huomautin, esteettisiä ja ainoastaan esteettisiä
olentoja; me olemme eläviä, konkreettisia persoonallisuuksia, joilla on
muitakin ihanteita kuin kauneus. Ja nauttiaksemme tästä häiriintymättä
ja syvästi, on välttämätöntä, että kaikki ihanteelliset aineksemme
voivat sitä katsellessamme sointua yhteen.
Eri ihmisten esteettinen rakenne on peruspiirteiltään sama, kuten
sielullinen ja ruumiillinenkin rakenne. Mutta samoin kuin ruumiillinen
ja sielullinen rakenne on kehityksen alainen, niin on myös esteettisen
ja yleensä tunne-elämän laita. Asian luonnosta johtuu siis, että
siinä ilmenee eroavaisuuksia iän, kasvatuksen, sukupuolen, ammatin,
kansallisuuden, rodun ja ajanhengen mukaan, puhumattakaan yksilöllisten
taipumusten äärettömistä eroavaisuuksista, sillä ihmiskunnan suuressa
sukupuussa ei yksikään lehti ole toisensa kaltainen.
Asiaan vaikuttavista tekijöistä on lasten kasvatuksella suuri
merkitys. Se voi enemmän tai vähemmän edistää luonnollista, tervettä
mielikuvitus- ja tunne-elämää. Muuan huomauttamisen arvoinen kokemus on
se, että taiteen ja kirjallisuuden historiassa voi havaita vaikutteita
niistä erilaisista tavoista, millä eri sivistyskansat ja eri aikakaudet
ovat edistäneet tai laiminlyöneet lasten mielikuvituselämää, että
kansojen ja aikakausien taide- ja kirjallisuustuotannossa saattaa nähdä
eri kasvatusmenetelmien hedelmiä.
Helleenit yleensä, joonilaiset ja ateenalaiset erikoisesti, pitivät
kasvavan sukupolven mielikuvituselämän ylläpitämistä perin tärkeänä.
Tarinat, laulut, voimisteluharjoitukset olivat pääkohtia heidän
kasvatusjärjestelmässään. Olihan mytologia vain kokoelma satuja, ja se,
mikä näissä saduissa oli hyödyllistä lasten kuultavaksi, välitettiin
heille sanoin, lauluin ja kuvin. Sadun opastamina heidät johdettiin
uskonnolliseen maailmaansa; runoin ja tarinoin kentauroista heidät
vietiin siihen temppeliin, missä heidän kotimaansa tai kaupunkinsa
suojelushenkeä palveltiin.
Helleeniläisistä lapsista luonto oli täynnä eläviä, mystillisiä
olentoja; merellä väikkyi heille se viehätys, jonka Homeroksen laulut,
Odysseuksen seikkailut, olivat sen ylle levittäneet. Voisi luulla, että
kun sellaisen kasvatuksen saanut sukukunta oli jättänyt lapsuusiän
taakseen, se olisi tuntenut itsensä pettyneeksi ja ihanteensa
menneiksi, saatuaan kestettävikseen elämän ankarat vaatimukset, tai
että se olisi niin kietoutunut mielikuvituksen verkkoon, ettei voinut
niistä irtautua, vakavasti tarttuakseen käytännöllisiin toimiin,
tai että se suuntautuisi niin yksipuolisesti vain esteettisiin
harrastuksiin, ettei kykenisi valtion kansalaisen tehtäviin, soturin
ammattiin, tiedemiehen kylmäjärkiseen tutkimukseen, filosofin
käsitemäärittelyihin. Mitään tällaista ei tapahtunut.
Lapsuutensa satumaailmoista he tosin saivat mukaansa vaikutelmia, jotka
saattoivat elää läpi kaikkien ikäkausien, mutta ne olivat sellaisia
vaikutelmia, jotka loivat työhön ja vaivaankin, vastoinkäymisiin ja
onnettomuuksiinkin, jotakin siitä runoudesta, mikä säteilee paljon
kokeneen Odysseuksen ympärillä. He olivat kasvaneet vahvoiksi juuri
sen sielunravinnon avulla, jota lapsuuden luonne kaipaa, ja kaikki
muutkin kyvyt olivat saaneet luonnollista ravintoa mielikuvituksen
terveellisestä ravinnosta ja sen välityksellä. Mikään muinaisuuden
kansa ei ole synnyttänyt isänmaallisempia kansalaisia, urheampia
sotilaita, seikkailuihin halukkaampia merimiehiä, älykkäämpiä
kauppiaita, terävämpiä luonnontutkijoita tai syvällisempiä filosofeja
kuin tämä kansa, joka samalla on kehittänyt verrattoman loistavan
taiteellisen sivistyksen.
Roomalainen kultuuri on verrattain hedelmätön. Mutta roomalaisella
ei ollutkaan lapsuusparatiisia, mielikuvituksen yrttitarhaa, josta
hän olisi astunut ulos käytännölliseen elämään. Roomalaisella
kultuurihistorialla on mainittavana tuskin yhtään merkittävämpää
luonnontutkijaa tai filosofia. Kuiva kasvatus, jonka roomalaiset
lapsilleen saivat, ei kehittänyt heistä sen älykkäämpiä kauppiaitakaan.
Roomalainen kunnostautui liikeasioissa pikemmin koronkiskurina
kuin hyödyllisten ja suurenmoisten kauppa- tai teollisuusyritysten
suunnittelijana. Hän kunnostautui pikemmin viekkaana, intoilevana,
hiuksia halkovana asianajajana kuin käsitteitä erittelevänä filosofina.
Hänen tiedonhalunsa oli melkein mitätön, eikä hän juuri milloinkaan
tutkinut valloittamiaan kansoja ja maita. Tacituksen tutkielma
germaaneista on ainoa roomalaisessa kirjallisuudessa. Taiteessa ja
kirjallisuudessa roomalainen oli helleenien heikko jäljittelijä. Tämä
olkoon sanottu roomalaista muuten alentamatta. Onhan hänen suuruutensa
sotilaana ja lainsäätäjänä yleisesti tunnettu ja kieltämätön.
Historia esittää toisenkin aikakauden, jolloin satu ja laulu taas
valtasivat kasvavan sukupolven. Se aikakausi alkoi ensimmäisen
ristiretken jälkeen, kun kotiin palaavat ristiretkeilijät kertoivat
monista vierailla mailla näkemistään ihmeistä ja kun nuo kertomukset
kohta hahmottuivat uusien näkemyksien hedelmöittämän mielikuvituksen
vaikutuksesta ja herättivät uuden värikkäämmän ja seikkailurikkaamman
käsityksen maailmasta. Ne lapset, jotka kasvatettiin tämän vaikutuksen
alaisina, loivat miehinä ylevän gootilaisen rakennustaiteen ja laskivat
perustuksen tieteen ja taiteen uudestisyntymiselle.
Sillä seikalla, että mielikuvitus saa terveellistä ravintoa
lapsuusijällä, on perin tärkeä merkitys. Ken haluaa perehtyä tähän
kysymykseen, voi ottaa luettavakseen esim. lehtori Julius Humblen
ajatusrikkaan tutkielman. [_Vår tids ungdomsläsning i hennes inflytande
och riktiga ledning_, Sthlm 1871.] Tässä huomautan vain muutamista
kohdista, jotka erityisesti koskevat käsiteltävääni ainetta.
Kasvatus, joka jättää syrjään mielikuvituksen hoidon tai pyrkii
sitä masentamaan, aiheuttaa kolme vaaraa. Ensimmäinen on se, että
mielikuvitukseton yleensä käy itsekkääksi, kovaksi ja tunteettomaksi.
Amfiteattereita, joiden seinien sisällä esitettiin pirullisen
julmia näytelmiä, kohosi Rooman vallan aikana kaikkiin suuriin ja
keskikokoisiin kaupunkeihin. Vain Kreikassa ne herättivät vastalauseita.
Toinen vaara on se, että tieteellinen tutkimus menettää hedelmiä
tuottavia aloitteita ja sellaisia kokemusperäisten tosiasioiden
yhdistelmiä, jotka tekevät mahdollisiksi uudet keksinnöt, sillä,
kuten suuri ranskalainen fysiologi _Claude Bernard_ on osoittanut,
nuo yhdistelmät ja siis myöskin keksinnöt ovat mahdottomia ilman
mielikuvitustoimintaa. Mielikuvitukseton oppi saattaa "seisoa", mutta
ei "käydä", se ei voi astua ainoatakaan askelta uudelle mantereelle.
Siihen juuri tarvitaankin kuvitteluvoimaa.
Kolmas vaara on se, että niinä aikoina, jolloin suurempia pääomia
keräytyy ja ainakin yksi yhteiskuntaluokka voi elää jonkinlaisessa
yltäkylläisyydessä, tämä yltäkylläisyys tulee vain vähässä määrässä
taidekehityksen hyväksi ja sen sijaan edistää kopeilevaa ja barbaarisen
aineellista ylellisyyttä, joka taas puolestaan pilaa maun ja hämmentää
makuarvostelmat. Katselijalta vaaditaan mielikuvitusta, jotta hän voisi
todellisella myötätunnolla eläytyä taiteilijan mielikuvituksen luomaan
teoksen; mutta silkin, peilien ja kultausten kiillon nauttimiseen ei
tarvita mielikuvitusta.
Köyhä työmies, joka säästää hiukan päiväpalkastaan, koristaakseen
seinänsä väripainoksella, taalalainen metsätorppari, joka hankkii
itselleen n.s. taalaalaismaalauksen ja iloitsee sen katselemisesta,
kivikauden mies, joka elämän ylläpitämistyöltä sieppasi jonkun hetken,
kaivertaakseen työkaluihinsa mielenkiintoisina pitämiensä eläinten
kuvia, on todella uhrannut enemmän ja hartaammin taiteelle kuin moni
meidän päiviemme rikkaimmista miehistä.
_Edward von Hartmann_ on kirjoittanut aineellisen ja esteettisen
ylellisyyden epäsuhdasta nykyaikaisen ylimystön elämässä. Hän pitää
tätä epäsuhtaa pelottavana; hän vaatii valtiota ja kuntia puuttumaan
asiaan auttaakseen aineellisen ylellisyyden syrjäyttämää tai alhaisia
tehtäviä täyttämään pakotettua taidetta taistelussa sen olemassaolon
ja ihanteellisuuden puolesta. Hän kehoittaa kaikkia järkeviä miehiä
liittymään yhteen ja toimimaan sen mielipiteen levittämiseksi, jonka
mukaan olisi kansallinen kunnia-asia ja velvollisuus sivistyselämää
kohtaan, jota kukaan varakas ei saisi lyödä laimin, käyttää osa
tuloistaan taiteen edistämiseen.
Hän pitää onnettomuuden syynä sitä, että sivistyksen ylimystö ja
omaisuuden ylimystö ovat osittain toistensa ulkopuolella ja joutuvat
yhä enemmän erilleen, koska nykyajan oloista johtuu, että henkisesti
vähän sivistyneet, mutta saalistamiskykyiset ja voitonhimoiset henkilöt
voivat koota suunnattomia omaisuuksia. On kyllä mahdollista, että
kun he ovat näin pitkälle päässeet ja täyttäneet asuntonsa pelkillä
aineellisen ylellisyyden tuotteilla, he vetoavat taiteenkin apuun,
saadakseen salongeilleen aateluuden leiman. Mutta näin he eivät
tyydytä mielikuvituksen ja kauneusaistin, vaan turhamaisuuden luomaa
tarvetta, tai jos he vaativat taiteelta jotakin muutakin, tahtovat he
siltä tavallisesti jotakin aisteja kiihoittavaa, ja seuraus on se,
että rahalle altis ja turmeltunut taide, jota samoin rahalle altis ja
lahjottu taidearvostelu suosittelee, hankkii heidän välityksellään
maailmaan rakastajatarten muotokuvia ja äitelän imeliä laatumaalauksia.
Valitettavasti ei von Hartmann vaivaudu hakemaan sen syitä. Se, mitä
hän valittaa, on auttamatonta, jollei siihen käydä käsiksi juuria
myöten. Mutta pahan juuria ei ole haettava siitä erotuksesta, jonka
hän on huomauttanut vallitsevan sivistyksen ja omaisuuden ylimystöjen
välillä. En myöskään luule olevan mitään apua hänen kehoituksestaan
järkeville ihmisille yhdistymään, jotta yleisen mielipiteen voimalla
rikkaat pakotettaisiin uhraamaan taiteelle. Jos kehoitus saisikin
kannatusta, ei suositeltu keino kuitenkaan ole terveellinen. Taide,
jonka täytyy elää pakkokeinoilla, on jo tuomittu kuolemaan.
Jos on totta, että suurin osa nuorisoa lähtee kouluistamme
mielikuvituselämä kuivettuneena tai väärälle uralle suuntautuneena;
jos on totta, että vanhemmat yhä enemmän opettavat lapsiaan
halveksimaan sitä, mikä ei voisi tulevaisuudessa tuottaa heille
leipää; jos on totta, että laulut ja sadut yhä enemmän saavat väistyä
lastenkamaristakin, niin ei sovi kovinkaan pian odottaa parannusta
niihin epäkohtiin, joista von Hartmann on ehkäpä liioitellenkin
huomauttanut. Liioittelut toteutuvat siinä tapauksessa seuraavan
sukupolven aikana.
Varmasti voidaan lapset varustaa kelpo taistelijoiksi elämän
kamppailussa silti riistämättä heiltä todellisuudessa voimia lisäävää
terveen mielikuvituselämän iloa. Tätä vailla he pystyvät vain työläästi
käsittämään kypsinä miehinä ja naisina niitä yleviä päämääriä,
joihin meidät on määrätty pyrkimään ja joita aineellisen työn tulee
palvella. Silloin saamme realistisen kasvatuksen vaikuttaessa odottaa
aineellisen ylellisyyden nousua, sen katkeruuden yltymistä, joka on
alkanut ilmetä luokkien uudistuneessa taistelussa toisiaan vastaan,
rikollisten lukumäärän lisääntymistä ja yhä syvempää laskua taiteen
ja tieteen alalla. Mutta meidän ei tarvitse tätä odottaa kaikille
ajoille määrättynä kohtalona. Taidevaisto ja kauneuden kaipuu ovat
ihmisluonteen oleellisia piirteitä, ja ennemmin tai myöhemmin tulee
terveellinen vastavaikutus, joka palauttaa ne oikeuksiinsa.
IV.
ULKONAISEN LUONNON VAIKUTELMAT.
Sen kysymyksen yhteydessä, jota edellisissä luennoissani käsittelin, --
ovatko yleispätevät esteettiset arvostelmat mahdollisia, -- on toinen:
voiko keksiä mitään tuntuvampaa yhtäläisyyttä niissä vaikutelmissa,
joita ulkonainen luonto on jättänyt ihmiseen hyvin etäällä toisistaan
olevina ajankohtina ja hyvin erilaisilla sivistysasteilla?
Tähän kysymykseen tulee ennen kaikkea kirjallisuuden vastata; tämän
asian tutkimus voi ulottua niin pitkälle kuin kirjallisuuskin,
mutta ei pitemmälle, ja se voi siis käsitellä vain pientä osaa
ihmissuvun kehityshistoriasta. Ne kokeet, joita on tehty yritettäessä
tutkimalla nyt elävien, n.s. villikansojen luonnontunnetta tehdä
taannehtivia johtopäätöksiä kirjallisuutta aikaisempien kansojen ja
miespolvien luonnontunteesta, ovat laadultaan perin epävarmoja. Ja
vaikka sellaisten johtopäätösten soveltaminen olisikin oikeutettua
-- ja siitä voi olla eri mielipiteitä --, puuttuu kuitenkin vielä
luotettava menettelytapa n.s. villikansain sielunelämän tutkimisessa,
ja pahoja erehdyksiä on siinä melkein mahdoton välttää -- eikä vähimmin
nykyaikana, jolloin monessa tutkijassa on voittamaton taipumus
koettaa päästä otaksuttujen, syvälle ulottuvien muutosten perille,
jotka kehitys muka on ehtinyt aiheuttaa sinä lyhyenä aikana, minkä
ihmiskunnan kirjoitettu historia käsittää.
Lähimmät tutkijapolvet Newtonin jälkeen pyrkivät selittämään
melkein kaikki hänen keksimiensä painolakien perustalla; samoin on
yhdeksännellätoista vuosisadalla, sittenkun Darwin oli julkaissut
oppinsa, koetettu sitä soveltaa siihenkin, missä sellainen soveltaminen
oli ennenaikaista. Tässä tarvinnee viitata vain erääseen tohtori Hugo
Magnuksen julkaisemaan teokseen [Vrt. Hugo Magnuksen teoksiin: _Die
geschichtliche Entwickelung des Farbensinns_, Leipzig 1877, ja _Die
Anatomie des Auges bei den Griechen und Römern_, Leipzig 1898], jossa
hän koetti todistaa, että ihmissilmän kyky erottaa värejä on suuresti
kehittynyt runoilija Homeroksen päivistä asti, siis noin 2700 vuoden
mittaisessa lyhyessä ajassa. Silmä oli muka edistynyt niiden värien
erottamisesta, joita aiheuttavat pitkät värähdysaallot, tajuamaan
sellaisia, joiden aallot ovat lyhyemmät, ja runoilijain isän Homeroksen
aikalaiset eivät muka vielä osanneet erottaa sinistä vihreästä.
Magnuksen teoria on täydellisesti kumottu, ja hän on sen itsekin
tunnustanut. Kuitenkaan ei hänen ennenaikainen olettamuksensa ollut
tieteelle aivan hyödytön. Hänen erehdyksensä syy oli siinä, että se
sanavarasto, jolla värejä ja värivivahduksia ilmaistaan, on aikojen
kuluessa tullut rikkaammaksi, ja Magnus on tehnyt sen aivan oikean
huomion, että nimitykset ovat kehittyneet väreistä, joilla kuten
punaisella ja oranssilla on pitkät eli lämpimät värähdysaallot,
lyhyt- eli kylmäaaltoisiin väreihin, jollaisia ovat sininen ja
sinipunerva.
Magnus on itse huomannut, että milloin jollakin kansalla ei ole
eräiden värien nimiä, ei siitä suinkaan seuraa, etteivät sen kansan
silmät erottaisi mainittuja värejä, vaikka sillä ei olekaan ollut
käytännöllistä syytä antaa niille erikoisia nimiä. Niinpä esim.
eräillä afrikalaisilla kansoilla ei ole nimiä kaikille pääväreille,
kun taas tutkimus, joka rakentuu samalle pohjalle kuin professori
Holmgrenin tutkimus värisokeudesta, osoittaa, että samat luonnonkansat
erottavat värit ja vivahdukset yhtä selvästi kuin eurooppalaisetkin.
Ovathan eurooppalaistenkin kansain kielet perin köyhiä värien
nimistä, jos näitä vertaamme niihin värivivahduksiin, jotka kykenemme
erottamaan. Vatikaanin mosaikkitehtaalla Roomassa on käytettävänään yli
kahdeksantoista tuhatta erilaista väriainesta, mikä lukumäärä lienee
kuitenkin pieni verrattuna kaikkiin silmän erottamiin värivivahduksiin.
Asiain näin ollen on parasta olla varuillaan ja harjoittaa
itsearvostelua, kun tutkitaan ihmiskunnan kirjallisia muistomerkkejä
aikeissa löytää niistä todistuksia siitä, että ulkonaisesta luonnosta
ihmisen tunne-elämään jääneet vaikutelmat ovat tuntuvasti muuttuneet
historiallisen ajan kuluessa.
Kaksi vuotta sitten ilmestyi Skotlannissa eräs _Proudfoot Beggin_
teos, jossa tutkitaan esteettisen maun kehitystä, etenkin luonnon
kauneuden käsittelemiseen nähden, ja vaikka hänkin mielestäni näyttää
olevan taipuvainen jossakin määrin liioittelemaan eri aikakausien
välillä tässä suhteessa vallitsevaa erilaisuutta, johtuu hän sentään
siihen lopputulokseen, jota minä puolestani pidän oikeana, että
makuvivahdukset näkyvät paljoa enemmän pinnalla kuin tunkeutuvat
syvälle tunne-elämäämme, ja että maun kehityksen historia vahvistaa,
kuten kokeillakin voi näyttää toteen, että kauneudessa on objektiivisia
kohtia, ja että yleispäteviä makuarvostelmia on olemassa siinäkin
mielessä, että samat makuarvostelmat voivat olla päteviä Homeroksen
aikalaisille kuin meillekin.