Tammikuun 11 p.
_Rakas Judy!_
Toivon että nuo kaksi sähkösanomaani eivät järkyttäneet sinua liian
kauheasti. Olisin odottanut ja antanut ensimäisten uutisten tulla
kirjeessä, johon voi panna yksityiskohtia, mutta pelkäsin niin että
saisit kuulla asian jotakin epäsuoraa tietä. Koko juttu on kamala
kylläkin, mutta mitään ihmishengen hukkaa ei sattunut, ja vain
yksi vakava tapaturma. Emme voi värisemättä ajatella kuinka paljon
pahemmin olisi voinut käydä, kun toistasataa lasta nukkuu talossa,
joka on kuin tarjolla tulipalolle. Tuo uusi varauloskäytävä oli
täysin hyödytön. Tuuli puhalsi sitä kohti, ja liekit yksinkertaisesti
ympäröivät sen. Pelastimme lapset keskikäytävän kautta -- mutta minä
alan alusta ja kerron koko jutun.
Oli satanut koko perjantaipäivän, kiitos armollisen Sallimuksen, ja
katot olivat likomärät. Yön tullessa alkoi jäätyä, ja sade muuttui
lumirännäksi. Kymmenen tienoilla, kun menin sänkyyn, puhalsi tuuli
kauheana myrskynä luoteesta, ja kaikki mikä talossa oli irrallaan,
paukkui ja rätisi. Kello kaksi hätkähdin äkkiä täysin valveille,
kirkas valo silmissäni. Hyppäsin sängystä ja juoksin ikkunaan.
Vaunuvaja oli yhtenä liekkimerenä, ja kipinöitä satoi yli talon
itäisen siiven. Juoksin kylpyhuoneeseen ja nojasin ulos ikkunasta.
Saatoin nähdä että katto lastenkamarin yläpuolella paloi noin
kuudesta paikasta.
No niin, rakas Judy, sydämeni suoraan sanoen ei lyönyt yhteen
minuuttiin. Ajattelin noita seitsemäätoista vauvaa ylhäällä katon
alla, enkä saanut niellyksi. Onnistuin viimein saamaan vapisevat
polveni taas toimimaan ja syöksyin alas halliin, siepaten ohimennessä
autotakin ylleni.
Rummutin Betsyn ja Miss Matthewsin ja Miss Snaithin oville juuri
kun Mr. Witherspoon, jonka valo myöskin oli herättänyt, harppasi
yläkertaan kolme porrasta kerrallaan riuhtoen harpatessaan
päällystakkia ylleen.
"Viekää kaikki lapset ruokasaliin, vauvat ensin", läähätin. "Minä
menen hälyyttämään."
Hän syöksyi kolmanteen kerrokseen sillä aikaa kun minä juoksin
puhelimeen -- ja voi, en luullut koskaan pääseväni sentraaliin.
Ihminen nukkui sikeästi.
"John Grier Home palaa! Toimittakaa palohälyytys ja herättäkää kylä.
Saanko numeroon 505", sanoin.
Sekunnissa sain tohtorin puheilleni. Enkö ehkä ollut iloinen
kuullessani hänen kylmän, kiihtymättömän äänensä.
"Meillä on tulipalo"! huusin. "Tulkaa pian ja tuokaa kaikki miehet
mitä saatte käsiinne!"
"Minä olen siellä neljännestunnissa. Täyttäkää kylpyammeet ja pankaa
viltit veteen." Ja hän ripusti torven pois.
Lensin takaisin halliin. Betsy soitti palokelloamme, ja Percy oli jo
marssittanut intiaaniheimonsa makuusaleihin B ja C.
Ensi ajatuksemme ei ollut pysäyttää tulta, vaan toimittaa lapset
turvalliseen paikkaan. Aloimme makuusalista G, kuljimme sängyltä
sängylle, sieppasimme vauvan ja viltin kustakin, lennätimme ne ovelle
ja ojensimme intiaaneille, jotka laahasivat ne alakertaan. Sekä G
että F olivat täynnä savua ja lapset niin sikeässä unessa ettemme
voineet saada niitä kävelykannalle.
Monet kerrat seuraavan tunnin aikana kiitin Sallimusta --- ja Percy
Witherspoonia -- noista kovaäänisistä koehälyytyksistä, joista olimme
kärsineet viikottain. 24 vanhinta poikaa, joita Percy johti, ei
sekunniksikaan menettänyt malttiansa. He jakaantuivat neljään ryhmään
ja juoksivat paikoilleen kuin pienet sotilaat. Kaksi ryhmää auttoi
makuusalien tyhjentämisessä ja piti järjestystä kauhistuneitten
lasten kesken. Yksi ryhmä hoiti paloruiskua kupoolin vesisäiliöstä
kunnes sammutusmiehet tulivat, ja neljäs ryhmä ryhtyi pelastamaan
tavaroita. He levittivät lakanoita lattialle, kaatoivat arkkujen ja
piironkilaatikkojen sisällön niihin ja kantoivat ne alas portaita.
Kaikki ylimääräiset vaatteet pelastettiin paitsi ne jotka lapsilla
oli ollut yllä edellisenä päivänä, ja suurin osa henkilökunnan
tavaroista. Mutta vaatteet, vuoteet -- kaikki mikä kuului huoneisiin
G ja F meni sen tien. Huoneet olivat niin täynnä savua että niihin ei
ollut turvallista astua senjälkeen kun saimme viimeisen lapsen ulos.
Kun tohtori saapui, mukanaan Luellen ja kaksi naapuria, jotka hän
oli poiminut matkalla autoonsa, marssitimme viimeistä makuusalia
alas keittiöön, joka oli tulesta kauimpana. Tipuparat olivat
enimmäkseen avojaloin ja käärittyinä viltteihin. Käskimme heitä
ottamaan vaatteensa kun herätimme heidät, mutta säikähdyksessään he
ajattelivat vain ulospääsyä.
Tähän aikaan käytävät olivat niin täynnä savua että voimme tuskin
hengittää. Näytti kuin koko rakennus menisi, vaikka tuuli puhalsikin
poispäin länsisiivestä.
Toinen auto täynnä Knowltopin palvelusväkeä saapui melkein heti,
ja he kaikki ryhtyivät sammuttamaan tulta. Vakinainen palokunta
tuli vasta kymmenen minuuttia myöhemmin. Heillä näes on vain
hevoset; ja me olemme kolmen peninkulman päässä ja tiet aika
huonot. Se oli hirveä yö, kylmä ja räntäinen, ja sellainen tuuli
puhalsi että tuskin pysyi pystyssä. Miehet kiipesivät katoille ja
tekivät työtä sukkasillaan, jotteivät liukastuisi. He tukahuttivat
kipinöitä märillä vilteillä ja vuorottelivat ja hoitivat ruiskuja ja
käyttäytyivät kuin sankarit.
Sillävälin tohtori otti haltuunsa lapset. Ensi ajatuksemme oli saada
heidät pois turvalliseen paikkaan, sillä jos koko rakennus palaisi,
emme voisi marssittaa heitä ulos tuohon kauheaan tuuleen vain
yöpuvuissa, viltti suojana. Tähän aikaan oli jo tullut useita uusia
autoja täynnä miehiä, ja me pyysimme saada käyttää autoja.
Knowltop oli Sallimuksen johdatuksesta avattu loppuviikoksi erästä
kotijuhlaa varten vanhan herran 67:nnen syntymäpäivän kunniaksi. Hän
oli ensimäisiä tulijoita ja antoi koko talonsa käytettäväksemme. Se
oli lähin pakopaikkamme, ja otimme sen vastaan viipymättä. Peitimme
20 pienintä palleroamme autoihin ja lennätimme heidät taloon.
Vieraat, jotka kiihtyneinä pukeutuivat tullakseen palopaikalle,
ottivat tipuset vastaan ja pistivät ne omiin vuoteisiinsa. Tämä
riitti hyvin täyttämään kaiken tilan sisällä huoneissa, mutta
Mr. Reimer (Mr. Knowltopin sukunimi) oli juuri rakentanut suuren
stukkiaitan ja sen viereen vajan; molemmat olivat kauniisti
lämmitettyinä ja valmiina meitä varten.
Kun pikkulapset oli majoitettu taloon, rupesivat nuo avuliaat vieraat
työhön ja laittoivat kuntoon vajan ottamaan vastaan lähinnävanhimmat
lapsukaiset. He peittivät lattian heinillä ja levittivät sille
vilttejä ja matkatakkeja ja peittelivät sinne 30 lasta riveihin
kuin pikku vasikat. Miss Matthews ja lastenhoitajatar lähtivät
heidän kanssaan, tarjosivat kuumaa maitoa ympäri lattiaa, ja puolen
tunnin kuluttua pallerot nukkuivat yhtä rauhallisesti kuin omissa
sängyissään.
Mutta sillävälin meillä talossa oli mielenliikutuksia. Tohtorin
ensimäinen kysymys tullessa oli ollut:
"Oletteko laskeneet lapset? Tiedättekö että kaikki ovat tässä?"
"Olemme vain varmat siitä että joka makuusali oli tyhjä ennenkuin
lähdimme", vastasin.
Ymmärräthän ettei heitä voinut laskea siinä hämmingissä: noin
parikymmentä poikaa puuhasi vielä Percy Witherspoonin johdolla
makuusaleissa pelastaen vaatteita ja huonekaluja, ja vanhimmat
tytöt lajittelivat ääretöntä kenkäkasaa ja koettivat sovitella
niitä jalkaan pikkuisille, jotka juoksivat avojaloin ja vaikeroivat
surkeasti.
No niin, kun olimme lastanneet ja lähettäneet matkaan noin seitsemän
autollista lapsia, huusi tohtori äkkiä:
"Missä on Allegra?"
Seurasi kauhistunut hiljaisuus. Kukaan ei ollut nähnyt häntä. Ja
sitten Miss Snaith hyppäsi ylös ja _kirkui_. Betsy tarttui hänen
olkapäihinsä ja ravisti häneen koossapysyväisyyttä.
Näyttää siltä että hänen mielestään Allegra oli ollut
sairastumaisillaan yskään, ja saadakseen hänet kylmästä pois Miss
Snaith oli siirtänyt hänen pikku sänkynsä lastenkamarin raittiista
ilmasta varastohuoneeseen -- ja sitten unohtanut sen.
Rakas ystävä, sinähän tiedät missä varastohuone on! Me vain tuiotimme
toisiimme kasvot valkeina. Tällöin oli koko itäinen siipi tyhjennetty
ja kolmannen kerroksen portaat liekeissä. Ei näyttänyt olevan mitään
mahdollisuutta että lapsi enää eläisi. Tohtori ensimäisenä pääsi
liikkeelle. Hän sieppasi märän viltin, joka makasi liottuneena
kasana hallin lattialla ja juoksi portaita ylös. Me huusimme häntä
tulemaan takaisin. Se näytti suorastaan itsemurhalta, mutta hän
jatkoi matkaansa ja katsoi savuun. Minä syöksyin ulos ja huusin
sammutusmiehille katolle. Varastohuoneen ikkuna oli liian pieni
jotta mies pääsisi kulkemaan siitä, ja he eivät olleet avanneet sitä
peläten sen aiheuttavan vetoa.
En osaa kuvata mitä tapahtui kymmenenä seuraavana kauhun minuuttina.
Kolmannen kerroksen portaat putosivat alas ryskien ja liekkejä
syösten viisi minuuttia senjälkeen kun tohtori oli kulkenut niistä.
Olimme jo menettäneet kaiken toivon hänestä kun äkkiä kuului huuto
ihmisjoukosta ruohokentällä ja tohtori tuli hetkeksi näkyviin
erääseen ullakkoikkunaan ja käski sammutusmiehiä nostamaan tikapuut.
Sitten hän katosi, ja meistä näytti etteivät he koskaan saaneet
noita portaita paikoilleen, mutta vihdoin he saivat, ja kaksi miestä
kiipesi ylös. Ikkunan avaaminen oli aiheuttanut vetoa, ja he melkein
läkähtyivät niihin savumääriin, joita tuprusi ylhäältä. Iäisyyden
jälkeen tohtori tuli taas näkyviin valkoinen käärö käsivarsillaan.
Hän ojensi sen miehille hoippui sitten taaksepäin ja katosi näkyvistä.
En tiedä mitä tapahtui seuraavina minuutteina, käännyin poispäin
ja suljin silmäni. Tavalla tai toisella he saivat hänet ulos ja
puolitiehen tikapuita ja sitten he antoivat hänen liukua. Ymmärrät
että hän oli mennyt tajuttomaksi kaikesta nielemästään savusta,
ja tikapuut olivat liukkaassa jäässä ja kauhean hoippuvat. Oli
miten oli, kun taas avasin silmäni, makasi hän yhtenä kasana
maassa ihmisjoukon juostessa ympärillä. Joku yritti antaa hänelle
keinotekoista hengitystä. He luulivat ensin että hän oli kuollut.
Mutta tohtori Metcalf kylästä tutki hänet ja sanoi että hänen
jalkansa ja kaksi kylkiluuta oli katkennut, mutta että hän muuten
näytti kokonaiselta. Hän oli vieläkin tajuton kun he panivat hänet
kahdelle lasten patjalle, jotka oli heitetty ikkunoista, ja nostivat
hänet rattaille, joissa tikapuut oli tuotu, ja veivät kotiin.
Ja me muut, jotka jäimme, jatkoimme työtä aivan kuin ei mitään
olisi tapahtunut. Omituista tällaisissa onnettomuuksissa on se että
joka taholla on niin paljon tehtävää ettei ehdi ajatella hetkeäkään
eikä saa mitään arvoja arvioiduiksi ennenkuin perästäpäin. Tohtori
oli hetkeäkään empimättä pannut henkensä alttiiksi pelastaakseen
Allegran. Se oli rohkein teko mitä koskaan olen nähnyt, ja kuitenkin
meni koko asiaan vain 15 minuuttia tuota kauheata yötä. Sillä
hetkellä se tuntui vain välikohtaukselta.
Ja hän pelasti Allegran. Tämä ilmestyi viltin sisältä tukka pörrössä
ja näytti mieluisasti yllättyneen tästä uudesta piilosleikistä.
Allegra hymyili! Lapsen pelastuminen oli suoranainen ihme. Tuli oli
syttynyt kolmen jalan päässä hänen seinästään, mutta kiitos tuulen
suunnan edennyt poispäin hänestä. Jos Miss Snaith olisi vähän enemmän
uskonut raittiiseen ilmaan ja jättänyt ikkunan auki, olisi tuli
syöpynyt taaksepäin, mutta onneksi Miss Snaith ei usko raittiiseen
ilmaan, eikä mitään sellaista tapahtunut. Jos Allegra olisi
mennyt, en koskaan olisi suonut itselleni anteeksi, kun en antanut
Bretlandien ottaa häntä, ja tiedän ettei Sandykään olisi.
Huolimatta kaikesta menetyksestä en voi olla muuta kuin onnellinen,
ajatellessani noita kahta kauheata murhenäytelmää, jotka ovat
torjutut. Noina seitsemänä minuuttina, jolloin tohtori oli suljettuna
tuohon loimuavaan kolmanteen kerrokseen, elin läpi sen tuskan että
uskoin molemmat menneiksi, ja hätkähdän hereille vielä keskellä yötä
kauhusta väristen.
Mutta koetan kertoa sinulle loput. Sammutusmiehet ja vapaaehtoiset
-- etenkin Knowltopin autonkuljettaja ja tallimiehet -- tekivät koko
yön työtä suorastaan vimmatusti. Uusin neekerikokkimme, joka oli
sankaritar omalla alallaan, meni ulos, teki tulen pyykkitupaan ja
keitti suuren kattilallisen kahvia. Se oli hänen oma keksintönsä.
Joutilaat tarjosivat sitä sammutusmiehille kun nämä vapauttivat
vuoronperään toisensa saadakseen levätä pari minuuttia, ja se auttoi.
Saimme loput lapsista majoitetuiksi erinäisiin vieraanvaraisiin
taloihin, lukuunottamatta vanhimpia poikia, jotka tekivät koko yön
työtä kuin kuka muu tahansa. Oli kerrassaan lämmittävää nähdä kuinka
koko tämä paikkakunta riensi avuksemme. Ihmiset jotka eivät ole
näyttäneet tietävänkään että orpokoti on olemassa, tulivat keskellä
yötä ja panivat koko talonsa käytettäväksemme. He ottivat lapsia
luoksensa, antoivat heille lämpimän kylvyn ja lämmintä keittoa
ja peittivät heidät vuoteisiin. Ja mikäli minä voin ymmärtää,
ei yksikään 107:stä tipusestani ole vahingoittunut avojaloin
hyppelemisestä likomärillä lattioilla, ei edes hinkuyskätapaukset.
Oli täysi päivänvalo ennenkuin tuli oli senverran hillitty että
saatoimme tietää edes mitä oli säästynyt. Saan ilmoittaa että minun
siipeni on täysin koskematon, vaikka hieman savuinen, ja pääkäytävä
on melkein kunnossa aina keskiportaille saakka, mutta siitä asti on
kaikki hiiltynyttä ja likomärkää. Itäinen siipi on mustunut, katoton
kuori. Sinun vihaamasi F huone, rakas Judy, on iäksi mennyt. Toivon
että voisit hälventää sen muististasi yhtä ehdottomasti kuin se on
hälvennetty maan päältä. Vanha John Grier on mennyt menojaan sekä
aineen että hengen puolesta.
Minun täytyy kertoa sinulle jotakin hassua -- en elämässäni ole
nähnyt niin paljon hullunkurista kuin sinä yönä. Kun kaikki muut
olivat äärimmäisen kevyessä puvussa, useimmat miehet sadetakeissa
ja ulstereissa ja kaikki ilman kauluksia, ilmaantui Hon. Cy myöhään
näkyviin, puettuna kuin iltapäivän teekutsuihin. Hänellä oli
helminen kravattineula ja valkoiset säärykset! Mutta hän oli todella
äärettömän avulias. Hän luovutti meille koko talonsa, ja minä
jätin hänen haltuunsa hysteerisen Miss Snaithin, ja tämän hermot
askarruttivat häntä siinä määrin ettei hän tullut tiellemme koko yönä.
En osaa kirjoittaa enemmän yksityiskohtia nyt, en ole koskaan
elämässäni ollut näin järkytetty. Vakuutan sinulle vain ettei ole
vähintäkään syytä sinun katkaista matkaasi. Viisi johtokunnan
jäsentä oli täällä heti lauantai-aamuna varhain, ja me kaikki teemme
työtä kuin hullut saadaksemme jotakin selvyydentapaista asioihin.
Orpokotimme on tällä hetkellä siroteltu yli koko paikkakunnan,
mutta älä ole suotta levoton. Me tiedämme missä lapset ovat. Kukaan
ei ole kokonaan tietymättömissä. En aavistanut että ventovieraat
ihmiset voisivat olla niin ystävällisiä. Mielipiteeni ihmissuvusta on
parantunut.
Tohtoria en ole nähnyt. He sähköttivät New Yorkista haavalääkärin,
joka pani hänen jalkansa sijoilleen. Murtuma oli sangen paha ja
vaatii aikaa, mutta he eivät luule hänen saaneen mitään sisäisiä
vammoja, vaikka hän onkin kauheasti ruhjoutunut. Niin pian kun meidän
sallitaan nähdä hänet, lähetän yksityiskohtaisempia tietoja. Minun
täytyy todella lopettaa jos aion saada tämän huomisen laivaan.
Hyvästi! Älä sure. Tässä pilvessä on tusina hopeajuovaa, joista
kirjoitan huomenna.