Tammikuun 3 p.
_Rakas Gordon!_
Sinulla on oikeus olla suutuksissa. Minä tiedän etten ole tyydyttävä
rakkauskirjeiden kirjoittaja. Minun ei muuta tarvitse kuin vilkaista
Elizabeth Barretin ja Robert Browningin julkaistuun kirjeenvaihtoon
huomatakseni että tyylini lämpö ei saavuta oikeata tasoa. Mutta
sinä tiedät jo -- olet tietänyt kauan -- että minä en ole kovinkaan
tunteellinen ihminen. Voisin kai kirjoittaa pitkät jutut tällaista
kuin: "Joka valvottuna hetkenä olet sinä ajatuksissani." "Rakas
poikani, minä elän vain kuin sinä olet lähelläni." Mutta se ei
olisi ehdoton totuus. Sinä et täytä kaikkia ajatuksiani, 107 orpoa
tekee sen. Ja minä elän todella vallan mainiosti, olit sinä täällä
tai et. Minun tulee olla luonnollinen. Et varmaankaan tahtoisi
minua teeskentelemään suurempaa ikävää kuin mitä tunnen. Mutta minä
niin mielelläni näen sinut -- sen tiedät varsin hyvin -- ja olen
pettynyt kun et voi tulla. Annan täyden arvon kaikille viehättäville
ominaisuuksillesi, mutta, rakas poikani, en voi olla hempeämielinen
paperilla. Ajattelen aina sitä hotellin siivoojatarta, joka lukee
kirjeet, jotka sattumalta jätät kirjoituspöydälle. Sinun ei tarvitse
väittää että kannat ne lähinnä sydäntäsi, sillä minä tiedän varsin
hyvin että sitä et tee.
Anna minulle anteeksi tuo viime kirje, jos se loukkasi
tunteitasi. Sitten kun tulin tähän turvakotiin, olen ollut hyvin
arka juomakysymyksessä. Monet tipuseni ovat surullinen tulos
juomarivanhemmista, ja heillä ei koskaan tule olemaan menestystä
elämässään. Ei voi katsella ympärilleen tällaisessa paikassa
joutumatta kauheitten mietteitten valtaan.
Olet oikeassa, pelkään, siinä että naisen asiana on olla suuremmoinen
ja suoda anteeksi miehelle eikä sitten enää koskaan antaa hänen
kuulla koko jutusta. No niin, Gordon, minä en todellakaan tiedä
mitä sana "anteeksianto" merkitsee. Siihen ei voi sisältyä
"unohtaminen", sillä sehän on fysiologinen ilmiö eikä aiheudu tahdon
toiminnasta. Meillä kaikilla on kokoelma muistoja, joista hyvin
kernaasti pääsisimme, mutta juuri ne tarrautuvat mieleemme kaikkein
itsepintaisimmin. Jos "anteeksianto" merkitsee sitä että lupaa olla
koskaan enää puhumatta asiasta, kykenen epäilemättä siihen. Mutta ei
ole aina viisainta sulkea epämiellyttävä muisto sisäänsä. Se kasvaa
ja kasvaa ja virtaa läpi koko olemuksen kuin myrkky.
Voi hyvänen aika! En todellakaan aikonut sanoa tuota kaikkea. Koetan
olla tuo hilpeä, huoleton (ja jonkun verran ajattelematon) Sallie,
josta pidät eniten, mutta olen hyvin paljon tullut kosketuksiin
_todellisuuden_ kanssa tänä viime vuonna, ja pelkään että minusta on
tullut aivan toinen ihminen kuin tuo tyttö oli, johon sinä rakastuit.
En ole enää nuori iloinen olento, joka leikkii elämällä. Tunnen sen
aika perinpohjin nyt, ja se merkitsee etten aina voi nauraa.
Tiedän että tämä on toinen typerän epäreipas kirje -- yhtä paha kuin
viime kirje ja ehkä pahempikin -- mutta jospa tietäisit mitä olen
juuri kokenut! Eräs poika -- kuusitoistavuotias -- jolla on yhtä
ja toista perittävää, on melkein myrkyttänyt itsensä inhottavalla
sekoituksella väkiviinaa ja noidanpähkinää. Olemme kolme päivää
tehneet työtä ja olemme nyt päässeet varmuuteen että hän tointuu
siksi paljon että voi tehdä sen uudelleen! "Maailma on hyvä, mutta ne
ovat pahoja jotka siinä asuvat."
Anna anteeksi tuo skotlanninkieli -- se pujahti huomaamatta. Anna
anteeksi kaikki.