huomautusta sen aiheesta, nautittiin runsaasti samppanjaa ja
hanhenmaksapiiraita, ja ylhäiset esimieheni kohtelivat minua tavattoman
ystävällisesti ja toverillisesti. En ollut enää niin lapsellinen, että
olisin olettanut sen johtuneen pelkästä hyvänsuopaisuudesta minua
kohtaan, ymmärsin hyvin, että jotakin piili tässä kaikessa, ja pian
sainkin asian selville.
Muuan veistämön virkailijoista vei minut syrjemmälle, juuri kun mieliala
illallisen loputtua oli korkeimmillaan ja kahvia alettiin tarjoilla,
sekä selitti minulle hieman sopertavin sanoin, että Rusalka oli nyt niin
hyvin korjailtu, kuin se vain koskaan voitaisiin tehdä, mutta että
meidän tulisi tarkoin varoa kokeilemasta liian paljoa sen kestävyydellä
ankaran merenkäynnin aikana ja että hän luotti minunkin apuuni tässä
asiassa, sillä jokainen upseeri voisi vaikuttaa kapteenin päätökseen,
jos tämä joskus haluaisi vaarantaa laivan, päällystön ja miehistön
myrskyn aikana merelle.
Olin täysin yhtä mieltä alentuvan korkean virkamiehen kanssa, joka oli
tunnettu upporikkaaksi mieheksi. Hänen luottamuksensa mairi ja kohotti
minua, ja minä lupasin omalta osaltani noudattaa hänen vihjauksiaan.
Kysäisin, eikö hän ollut varottanut kapteenia itseään, mutta silloin
sain vastaukseksi salaperäisen hymyilyn, minua taputettiin uudelleen
olkapäälle ja minua kehotettiin niin ystävällisesti ottamaan kahvini ja
vetämään pelipöydältä korttini, etten enempää enää tuumiskellut.
Sinä yönä minulla oli erinomainen onni pelipöydän ääressä. Hoitelen
ainakin melkoisen hyvin korttejani, mutta en vielä milloinkaan ole
nähnyt vastapelaajani tekevän sellaisia tyhmyyksiä ja tarjoavan minulle
sellaisia voitontilaisuuksia kuin tuona iltana. Kun olin voittanut
parisataa ruplaa, ehdotti se veistämön virkailija, joka oli pahimmin
hävinnyt, että panoksia lisättäisiin. En tietenkään voinut yksinäni
vastustaa, eivät halunneet sitä liioin tehdä tarkastusmiehet, jotka,
omituista kyllä, niinikään olivat voittaneet, ja niin jatkui peliä
kaksinkertaisista panoksista.
Aamua oli jo pitkälle kulunut, kun kontreamiraali, jolle onni oli
hymyillyt yhtä suopeasti kuin minullekin, nousi ja ilmoitti voittaneensa
yllin kyllin yhden illan osaksi. Muissakin pöydissä peli taukosi,
samppanjalasit juotiin pohjaan ja tehtiin tili. Tungin hieman kummissani
setelit taskuuni ja laskin voittoni summittain kahdeksaksisadaksi
ruplaksi. Myöhemmin huomasin että olin seteleitä pannut muihinkin
taskuihin ja että voittoni oli kaiken kaikkiaan yli tuhatkaksisataa
ruplaa. Tuntuva ja tuiki tarpeellinen lisä tuloihini!
Ylimalkaan meriupseereilla tuntui illan kuluessa olleen pelionnea ja
veistämön virkamiehillä päinvastoin. Mutta jälkimäiset kestivät
tappionsa hyvin maltillisina ja hyvästelivät vieraitaan kohteliaimpina
isäntinä mitä olen tavannut.
Kun kumarsin erikoissuosijalleni, varakkaalle virkamiehelle, hymyili
tämä hieman kärkevästi ja onnitteli minua hyvän pelionneni johdosta. "Se
tekee hyvää luutnantin kassalle!" hän sanoi. "Mutta katsokaa vain,
ettette ole pelannut elämäänne pilalle tänä yönä!" hän lisäsi
merkitsevästi ja uhkaili minua etusormellaan. "Muistakaa, että Rusalka
ei juuri kelpaa toimimaan avomerellä!"
Ystävällisesti hymyillen hän ojensi kätensä, sanoi vastedeskin
muistavansa minua, koska olin niin kelpo ja sivistynyt mies, hymyili
vielä kerran merkitsevästi, ja sitte lähdin päivän jo kirkkaasti
paistaessa, pää sekavana takaisin Rusalkaan ja ryhdyin jälleen
keskeytyneeseen päivystäjätoimeeni.
Mutta illallinen ja pelipöydän ääressä vietetty yö antoivat minulle
aihetta paljoon mietiskelyyn sekä heti tapahtuman jälkeen että
myöhemmin -- -- --
Nyt tunnen voimieni heikkenevän. Olen ponnistellut liikaa
kirjoittaakseni äskenmainitsemistani asioista ja pitääkseni ajatukset
koossa. Minun täytyy keskeyttää -- --
Hetkistä myöhemmin.
Olen levähtänyt suu painettuna ilmareikään. Minun on onnistunut sitä
tietä hengittää parempaa ilmaa, se ja jäljellä ollut viinitilkka ovat
reipastuttaneet minua sen verran, että luulen pystyväni lopettamaan
muistiinpanoni. Kadun etten ennemmin tehnyt peliyötä koskevaa
tunnustustani. Nyt siitä tulee epätäydellinen, ajatukseni eivät enää
pysy koossa, ja kynä vapisee sormissani. Huomaan käsialani käyvän yhä
epäselvemmäksi, mutta toivoakseni siitä sentään saa selvän -- mikäli
muistiinpanoni ollenkaan joutuvat ihmisten ilmoille.
Huomasin pian, että useille Rusalkassa palveleville tovereilleni oli
käynyt samoin kuin minullekin. Se kävi selville heidän tekemistään
viittauksista, että he kaikki olivat pelissä voittaneet ja olleet
korkeitten upseerien ja arvohenkilöiden seurassa. Kapteeni on ainoa,
josta en ole mitään erikoista huomannut. Mutta hän on harvapuheinen ja
sulkeutunut eikä kenties ilmaisisi niin helposti kuin toiset moista
suurta salaisuutta.
Että me näiden ennakkovarotusten uhallakin lähdimme Tallinasta eilisessä
syysmyrskyssä liikkeelle, johtui osaksi kapteenin määräämisvallasta ja
osaksi kaikkein korkeimmalta taholta tulleesta käskystä. Sellaista
käskyä ei voinut olla noudattamatta, jos mielimme olkalappumme pitää.
Kun olimme päässeet avomerelle ja näimme kuinka rajuna Suomenlahti
kuohui, korotimme kaikki äänemme kapteenia vastaan ja vaadimme
käännyttäväksi takaisin. Mutta kapteeni silmäili meitä halveksivasti ja
antoi laivan halkoa eteenpäin kokonaisen tunnin, kunnes hänenkin
mielestään oli viisainta yrittää kääntyä takaisin. Mutta se ei
onnistunut, kuten muistiinpanojeni alussa olen maininnut, ja silloin
toivoimme yhtäkaikki pääsevämme Suomenlahden yli. Vasta kun vaara uhkasi
käydä voittamattomaksi, uskalsimme yrittää kääntyä päin aallokkoa. Se
oli silloin jo myöhäistä. Rusalka tuhoutui noin kuutta tuntia myöhemmin,
ja me kaikki sen mukana.
Olemme itse syypäitä onnettomuuteen. Useimmat, ehkä kapteenikin, ovat
tavalla tai toisella hyötyneet Rusalkan kykenemättömyydestä
meripalvelukseen, kunnes saimme palkkamme. Huomasimme liian myöhään,
että henkemme oli kysymyksessä tuona iltana, jolloin niin iloisina
söimme illallisemme korkeitten esimiestemme seurassa ja tungimme
taskuihimme sataruplasia, jotka veistämön virkailijat sallivat meidän
voittaa tukkiaksensa suumme ja saadakseen meidät säilyttämään heidän
salaisuutensa. Se salaisuus oli siinä, että he suorittamatta säädettyjä
korjauksia Rusalkassa olivat tehneet vain välttämättömimmän ulkoisen
maalaustyön ja pistäneet ylijääneet valtion varat omaan taskuunsa. --
Nyt olen varma, että niin on käynyt. Rusalkassa olivat vain miehistö ja
merisotilaat -- ehkä kapteenikin ja joku muu -- viattomat. Me muut olemme
kaivaneet omaa hautaamme. Se on viimeinen tätä asiaa koskeva sanani.
En tiedä onko tunnustukseni selvä, mutta toivon sen olevan. Minulla ei
ole aikaa eikä voimia lukea kirjoittamaani lävitse ja oikoa sitä.
Kirjaimet pyörivät silmissäni, ja lamppu on sammumaisillaan. Minusta
tuntuu kuin veri salpautuisi kaulaani, ja pari kertaa olen nenäliinalla
pyyhkinyt huulilleni hersynyttä veristä vaahtoa. Kuolema lähestyy. Mutta
olen tyytyväinen, että olen ehtinyt keventää omantuntoni, ja minä
selitän nimenomaan, että kuolemani on omaa työtäni sikäli että olen
typeryyden, ahneuden ja kunnianhimon sallinut itseni houkutella väärille
teille.
Nyt on jäljellä vain ommella muistiinpanot povitaskuun, sitaista uimavyö
ympärilleni, ottaa opiumipillerit ja jättää salaisuutemme paljastuminen
kohtalon ja niiden oikeamielisten ihmisten huomaan, jotka joskus
löytävät meidät.
Minun on mahdotonta elää kauempaa tässä turmeltuneessa ilmassa. Kello on
10 illalla, olen siis ollut yhdeksäntoista tuntia elävänä suljettuna
meren syliin. Mutta puolen tunnin perästä on minunkin loppuni tullut, ja
minulla on kaikki syyt olettaa olevani viimeinen, joka elän Rusalkassa.
Kaunista valoisaa maailmaa en enää milloinkaan näe. Kohtaloni on hirveän
kova -- minua ei olisi tarvinnut rikoksestani näin ankarasti rangaista.
Olisin sitä kumminkin katunut. Ei tovereitanikaan. Olemme merimiehen ja
venäläisen kevytmieliseen tapaan pelanneet elämämme ja hukkuneet kuin
rotat loukkaaseen.
Antakaa meille anteeksi kärsimystemme vuoksi! Olemme kokeneet hirveitä.
Olen kärsinyt pahemmin kuin olen myöntänytkään, sillä ylpeänä olen
kärsinyt vaikeroimatta. Mutta nyt on ylpeyteni murtunut, ja minä olen
lopussa.
Tervehdykseni vanhalle rakkaalle äidilleni, jonka osoitteen olen pannut
toiseen paikkaan. Suokoon Jumala ja reipas miehistömme meille erheemme
anteeksi.
Toinen luutnantti,
Ivan Sergejevitsh Salovin.
Kuollut Rusalkassa Suomenlahden pohjalla keskiviikkona syysk. 20:nä 1893.
13.
Selvittävää mietiskelyä. Uusia mahdollisuuksia valaista kysymystä.
Luettuani nuo merkilliset muistiinpanot heräsi minussa syvä säälintunne
noita onnettomia kohtaan, jotka olivat joutuneet omien virheittensä
uhreiksi. En hetkeäkään epäillyt muistiinpanoja tekaistuiksi, niin
vakuuttavasti, niin koruttomasti ja välittömästi ne olivat kertoneet
kuolemaantuomitun kärsimyksistä.
Seurasi pitkä tovi, jonka kuluessa vain annoin monitorin perikadon
synkkien kohtausten uudelleen vieriä sisäisten katseitteni ohi, ne
esiytyivät niin tuiki selvinä ja haastoivat sikäli muistiinpanojen
silminnähtävästä voimasta. Vasta kun väsyin katselemaan haaksirikon
kuvia, kun uusia ajatuksia työntyi etualalle heikentämään lukemasta
saamiani vaikutelmia, vasta silloin vanha ajatus välähti aivoihini:
Kuinka olin saanut nämä muistiinpanot? Kuka ne oli minulle lähettänyt?
Toistettuani itsekseni nämä kysymykset, esiytyi välittömästi seuraavia
kysymyksiä:
Kuka voi taata nämä muistiinpanot oikeiksi? Oliko minulla mitään syytä
luottaa niihin? Eikö ollut melkoista luultavampaa, että koko juttu oli
taitavasti sommiteltua runoa, joka oli lähetetty minulle siinä mielessä,
että minä sitä arvostelematta julkaisisin sen totena ja vahvistaisin sen
tekemää uskottavaa vaikutusta omalla ammattimiessanallani?
Ah, eipäs, ovelat venäläis-herrasniekat -- ranskalainen ei niele sokeasti
ja umpimähkään uskoen teidän poliittis-sosialisia makupalojanne!
Istuin kauan ja tuumiskelin perinpohjin näitä muistiinpanoja, jotka
sisälsivät niin liikuttavaan muotoon laaditun ankaran syytöksen Venäjän
merihallitusta vastaan, mutta mitä enemmän asiaa pohdin, sitä
voimakkaampana kylmä järki astui etualalle, sitä selvemmin huomasin,
että tähän salaperäiseen lähetykseen kuten aiemmin saapuneihin
nimettömiin sähkösanomiinkin oli suhtauduttava niin pidättyvästi kuin
vain mahdollista.
Minulla oli tosin muuan salakähmäinen todistus, että nyt saamani tiedot
eivät olleet vallan ilmasta tempaistuja. Se todistus sisältyi
venäläisten ystävieni kirjeihin, jotka eivät millään lailla antaneet
aihetta epäillä, ettei kuollutta meriupseeria ja muistiinpanoja olisi
todella löydetty. Mutta yhtä vähän kuin ne epäsivät, yhtä vähän ne
myönsivät. "Teillä on Pietarissa muita hyviä ystäviä, kuten näette" se
oli seisova lause, jonka nojalla he kaikki vetäytyivät takaamasta
tietojen todenperäisyyttä. Mutta mitään epäilystä ei voinut olla siitä,
etteivät he tienneet sähkösanomien ja muistiinpanojen olevan olemassa.
Tämä seikka se panikin minut pahimmin aprikoimaan.
Olisivatko nämä ystäväni, joiden tuttavuuteen olin tosin joutunut varsin
pinnallisesti, mutta joiden rehtiyttä minulla ei silti ollut
pienintäkään syytä epäillä -- olisivatko he vallan yksinkertaisesti
tahtoneet tunnottomasti usuttaa minua tekemään ruman poliittisen
varomattomuuden? Niin, siltä miltei tuntui! Sillä mitäpä muuta kuin
poliittisesti äärettömän varomatonta olisi ollut, jos ilman muuta olisin
julkaissut muistiinpanot?
Äkämystyin venäläis-ystävieni epäluotettavuuden ja vehkeilyjen johdosta,
soimasin heitä juonitteluista ja jumala tiesi mistä kaikesta, ja unohdin
itse olevani aika narri, joka olin ollut vähällä joutua houkutelluksi
tekemään aimo typeryyksiä haaveellisten muistiinpanojen ja minulle
nimettöminä lähetettyjen sähkösanomien perusteella.
Ensi raivoissani noita epäluotettavia ja häijyn ovelia venäläisiä
kohtaan uskoin koko jutun eräälle ystävälleni.
"Kuinka voit olla niin lapsellinen?" kysyi hän minulta avomielisesti,
kun olin hänelle tyhjentänyt sydämeni.
"Lapsellinen? Kuinka niin? Mitä tarkoitat?"
"Tarkoitan, ettei moista voi antaa anteeksi täysikasvuiselle miehelle,
jolla on ollut tilaisuus kirjeenvaihtajana tutustua Pietariin lähemmin."
"Mitä siis ei voi antaa anteeksi?"
"Lapsellisuuttasi. Etkö käsitä?"
"En."
Ymmärsin sen silti ehkä yhtä hyvin kuin ystävänikin, mutta minä kaipasin
kuulla hänen varmentavan ja vahvistavan omaa käsitystäni. Keskustelumme
tuloksena oli, että annoin anteeksi venäläisille tuttavilleni, joilla
kenties ei ollut mitään osuutta sähkösanomiin ja muistiinpanoihin. Ja
jos heillä olisi ollutkin, ei heidän rikoksensa ollut kovinkaan paha,
sillä kuitenkin kaikitenkin sekä sähkösanomat että muistiinpanot
saattoivat sisältää pelkkiä tosia tietoja. Sitä emme voineet arvostella.
Yhtäkaikki -- olin katsellut asiaa liian henkilökohtaisesti ja liian
lyhytnäköisesti. Sitä sieti tarkastella monelta puolelta, ja niinpä me
teimmekin seuraavan puolen tunnin aikana.
Minulle selvisi monta seikkaa kynttilän lailla, joka loistaa sitä
vakavammin mitä kauemmin se palaa. Ensinnäkin huomasin, että minun oli
toimittava peräti varovasti, jotten saisi ikävyyksiä asiasta. Toiseksi
oivalsin, että olin sekaantunut hämäriin vehkeilyihin. Kolmanneksi
minulle kävi selväksi, että kaikkia saamiani tietoja ja varsinkin
muistiinpanoja oli tarkoin tutkittava, ennenkuin voisi ryhtyä niitä
julkaisemaan. Ystäväni jätti minut, ja minä jäin yksikseni vasta
syttyneiden kirkkaitten kynttilöjeni seuraan.
Ajatukset ja mietiskelyt eivät suoneet minulle lähipäivinä siunaaman
rauhaa. Olin suorastaan sairas, kyhäsin kokonaisen tukun kirjeitä
venäläisille ystävilleni, mutta revin ne palasiksi taas. Olin narri, kun
luulin heiltä saavani tyhjentäviä selityksiä.
Silloin eräänä päivänä tapasin upseerikasinolla eräitä tovereita, jotka
olivat vastikään palanneet Pariisiin tekemältään huvittelumatkalta.
Vielä aivan kuohuissaan viisipäiväisistä bulevardiseikkailuistaan he
kertoivat yhteen ääneen kujeistaan, klubeissa viettämistään öistä ja
solmimistaan tuttavuuksista. Kuuntelin heitä vain puolella korvalla
hymyillen kuten ainakin sellainen henkilö, joka muistelee omia
seikkailujaan samantapaisilta huvimatkoilta.
Mutta äkkiä hätkähdin. Muuan heistä oli _Cercle des Russes et des
Francais'issa_ esitetty ensi luokan venäläiselle kaunottarelle.
Everstinrouva Bortshinski oli hänen nimensä.
"Dorshinskiä tarkoitat?" oikaisin nopsasti.
Puhuteltu katsahti hieman kummastuneena minuun ja sanoi
välinpitämättömästi:
"Niin, muistakoon ne venäläiset nimet ken voi? Ja lausukoon ne se ken
taitaa!"
"Eikö se ollut Dorshinski?" kysyin.
"Dorshinski tai Bortshinski, yhtä hyvä kumpi! Pääasia on, että hän oli
hemaisevin kaunotar, minkä kättä olen eläessäni suudellut. Mutta kuinka
sinä hänet tunnet?" hän kysäisi äkkiä innostuneena.
"Hm -! Olen Pietarissa tavannut erään everstinrouva Dorshinskin",
vastasin. "Hän oli ihan yhtä kaunis kuin sinun Bortshinskisi.
Luullakseni se onkin sama henkilö."
"Varsin mahdollista! Hän on varreltaan kuin Juno, tietysti tumma,
himmeät, riutuvat samettisilmät. Ja mukana ajutantti, itsestään selvää,
mies, joka ei poistunut hetkeksikään hänen viereltään, ellei tämä
lähettänyt häntä jollekin asialle."
"Oliko mies hyvin kookas ja vaalea?"
"Oli, luullakseni. Ymmärräthän että enemmän katselin kaunotarta. Hän oli
jumalallinen. Itämaisen velttouden ja nautinnonhalun lihallinen kokoomus!"
"Oliko miehen nimi Salmatov?" kysyin.
"En tiedä. -- Ov -- nov tai -- kov on muuten kaikkien venäläisten nimien
loppua!"
"Oliko hän meriupseeri?" jatkoin.
"En tiedä sitäkään. Mutta rakastunut hän oli everstinrouvaan, sen
saattoi nähdä."
"Näyttikö siltä, että he olivat yhdessä karanneet?"
Tämä lyhyt omituinen kysymys sai koko seurueen huomion kohdistumaan
minuun. Uteliaisuus heräsi, koska minä tunnuin tietävän niin paljon
kauniista venakosta. Nyt pommitettiin minua kysymyksillä, ja joukon
innokkaimpia oli sama toveri, jolta äsken olin kysellyt.
Paljoa en heille kertonut. He saivat tietää, että olin tutustunut
everstinrouva Dorshinskiin Pietarissa ja samalla olin oppinut tuntemaan
korkeakasvuisen ja vaalean meriupseerin, joka muistutti venakon nykyistä
ajutanttia Pariisissa. Joitakuita aikoja myöhemmin olin saanut kirjeitse
tiedon, että he olivat karanneet yhdessä. Syvempää harrastusta heihin ei
minulla ollut, he huvittivat minua vain eriskummaisina itämaalaisina,
jotka eivät voineet rakastaa toisiaan rauhassa kotimaassaan, vaan joiden
välttämättä oli päätä pahkaa syöksyttävä avaraan maailmaan. Ranskassa
olemme jo ammoin näytelleet kaikki moiset korkean haaveelliset
avioliittodraamat loppuun -- nykyisin osasimme mainiosti järjestää pikku
lemmenasiamme eikä meidän ollut tarvis lähteä kotinurkilta tai
kotimaasta, vielä vähemmin me hylkäsimme yhteiskunta-asemamme ja
edistymismahdollisuudet jonkun niin joutavanpäiväisen kuin
lemmenseikkailun takia. Ei, venäläiset, ne olivat haaveilevaa kansaa,
ne! Mutta lapsellisia ne olivat, peräti lapsellisia!
Tämä selitys minut pelasti. Kaikki olivat, mikä enemmän mikä vähemmän,
valmiit hyväksymään käsityskantani, ja kauniin everstinrouvan
ajutantilla oli kyllä monta kadehtijaa Cherbourgin upseerikasinolla,
mutta tuskinpa nuorinkaan olisi halunnut olla hänen tilallaan -- hänen
ehdoillaan, _nota bene_!
Ennenkuin erosin iloisten toverieni seurasta, olin hankkinut itselleni
_Cercle des Russes et des Francais'in_ sihteerin osoitteen ja saanut
selville, ettei minulle koituisi mitään vaikeuksia päästä sanotun
yhdistyksen jäseneksi. Kotiin palattuani kirjoitin anomuksen, jossa
pyysin muutaman päivän virkalomaa, vein sen asianomaiseen paikkaan ja
seuraavana päivänä, puolisen aikoihin, sain sen iloisen tiedon, että
loma oli myönnetty.
Samana iltana istuin junassa, joka vei minut Pariisiin. Olin päättänyt
hinnalla millä tahansa hankkia kauniilta everstinrouvalta ja hänen
romanttiselta ajutantiltaan tietoja muistiinpanoista ja sähkösanomista.
14.
Everstinrouva Dorshinski ja hänen ajutanttinsa. Ratkaisu.
Jo seuraavana iltana minut otettiin _Cercle de Russes et des
Francais'in_ jäseneksi. Kulutin monta tuntia tarkastellessani
illanviettoon saapuvia, mutta en nähnyt vilahdustakaan kauniista
everstinrouvasta. Hänen nimensä oli todella Dorshinski, sen sain tietää
seuran sihteeriltä ja senkin, että hänen uljasta seuralaistaan pidettiin
yleisesti hänen rakastajanaan.
Esittelytin itseni muutamille muille venäläisille naisille ja
herrasmiehille onkiakseni heiltä tietoja romanttisista karkureistani.
Onnistuin paremmin kuin olin odottanutkaan. Pariisin venäläisessä
seurapiirissä oltiin kaikesta päättäen hyvin selvillä kaikista
maanmiehistä eikä ollenkaan kartettu heistä puhumasta. Pian sain
selville, että everstinrouva Dorshinski todella oli asunut Viaporissa,
missä hänen miehensä palveli jalkaväkirykmentissä, mutta kauniin
everstinrouvan Pariisin-matka oli vain varsin tavallinen huvimatka, joka
ei kummastuttanut ketään. Ei liioin myllerretty taivaita ja maita sen
johdosta, että kapteeni Dalmatjev osoitti häntä kohtaan palavaa
harrastusta -- sehän oli päinvastoin aivan niin kuin pitikin.
Everstinrouvan kaltainen kaunotar sai sallia itselleen paljon sellaista,
mihin hänen miehensä oli suhtauduttava alistuen ja tyynesti.
"Kapteeni Dalmatjev?" sanoin. "Eikö hän ole meriupseeri?"
Sitä ei niin tarkoin tiedetty. Mutta hänen arveltiin palvelevan
hevosväessä. Hän oli peräti nuori sotilashenkilö, joka oli nopeasti
kohonnut arvoasteessa, sillä hän oli komea ja miellyttävä mies.
Henkilökohtaista ei hänestä tosin tiedetty paljoa kertoa. Minun pitäisi
saapua "seuraan" joskus toiste, jolloin everstinrouva ei loistaisi
poissaolollaan kuten tänä iltana. Mikään ei olisi helpompaa minulle kuin
tulla esitellyksi hänelle, enkä joutuisi sitä tuttavuutta katumaan. Hän
oli aiemmin ollut "seuran" jokapäiväisiä vieraita, mutta viime aikoina
hänen harrastuksensa tuntuivat kohdistuneen toiselle suunnalle.
Palasin hotelliini enkä ollut laisinkaan tyytymätön iltaani, vaikka en
ollutkaan nähnyt kaunista venakkoa ja hänen ihailijaansa. Itsekseni olin
vallan varma, että kapteeni Dalmatjev oli kadonnut meriupseeri Salmatov.
Jos minun onnistuisi paljastaa hänet, tietäisin enemmän kuin kukaan muu
-- tietäisin, että muistiinpanot puhuivat totta.
Lähipäivinä olin vartiopaikallani aikaisesta aamupäivästä aina
sydänyöhön saakka, ettei vain käsistäni livahtaisi tilaisuus päästä
solmimaan kauan kaivattu tuttavuus. Hankin tietooni missä everstinrouva
asui, ovenvartijalta sain tietää, että hän oli paraikaa Pariisissa,
mutta vaikka päivällisaikoihin kiertelin kaikki ylhäisen maailman
teatterit ja olin säännöllisesti kello 11 tienoissa _Cercle des Russes
et des Francais'issa_, kului enempi kuin puolet loma-ajastani, eikä
minun ollut onnistunut nähdä vilahdustakaan everstinrouvasta ja hänen
kapteenistaan.
Kävin jo vakavasti kärsimättömäksi, ja minun levottomuuteni ja ilmeinen
itsepintaisuuteni päästä tutustumaan kaunottareen herättivät "seuran"
huomiota. Venäläiset laskivat pilaa minun platoonisesta ihailustani
tuntematonta naista kohtaan, josta olin kuullut vain puhuttavan, mutta
tahallani sallin jokaisen huomata intoni, sillä toivoin, että he
veisivät everstinrouvan kuuluville huhun, että hänellä oli tulinen
ihailija, joka hiutui kärsimättömyyttä saada nähdä hänet.
Luulenkin, että tämä suulauteni pikemmin kuin sattuma vei minut kahta
päivää aiemmin kuin loma-aikani loppui everstinrouva Dorshinskin ja
hänen alttiin seuralaisensa tielle _Cercle des Russes et des
Francais'issa_. Olin juuri palannut tavanomaiselta teatterikiertelyltäni
ja istuutunut "seuran" lukusaliin, kun kuulin viereisestä huoneesta
iloisia huudahduksia, jotka pian hukkuivat pilailuun ja sointuvaan
hillittyyn salonkinauruun. Hälinän seasta kuului kaunis naisääni
teeskennellyn iloisesti puolustautuvan ranskaksi, mistä heti osui
korvaan omituinen pehmeä venäläinen murtaminen. Tulin uteliaaksi ja
nousin. Aavistin, että tuo nainen oli hakemani henkilö. Samassa syöksyi
lukusaliin muuan venäläinen herrastuttavani, tarttui sanaa lausumatta
minuun käsivarresta ja vei minut muassaan.
"Kas tässä on luutnantti Dubois, teidän uusin ja hartain ihailijanne,
rouva Dorshinski!" hän esitteli minut.
Vaikka olinkin kuullut everstinrouvan kauneutta ylistettävän,
hämmästytti se minua silti aika tavalla. Kumarsin kunnioittavasti, ja
minuun kohdistui tutkiva katse noista himmeistä samettisilmistä, jotka
heti sen jälkeen saivat entisen järkkymättömän, välinpitämättömän
ilmeensä. Hän ojensi minulle peräti toverillisesti hieman ison, mutta
kauniinmuotoisen ja hienosti hansikoidun kätensä, ja tuntui kuin hän ei
ollenkaan aikoisi vetää sitä pois, kun hän kerran oli sen minulle antanut.
Pitelin sitä varsin mielelläni omassani, mutta itsekseni hieman
ihmettelin sitä luonnollista tai teeskenneltyä velttoutta, jota sekä
käsi että rouva Dorshinskin koko olemus ilmaisivat. Hänessä oli jotakin
kuvaamattoman välinpitämätöntä, jotakin tyynen, hyvinvoivan
matroonamaista, jotakin passiivista. Mutta tämä yhtäkaikkisuus sopi
hänelle verrattomasti, se sointui mainiosti hänen rehevään varteensa, ja
ranskalaisesta se eittämättä tuntui aito turkkilaiselta.