tutustua häneen, näkyi hän muistaneen, että oli unohtanut kätensä minun
käteeni. Hän veti sen hiljaa pois ja päästi sen putoamaan sivulleen sekä
liukui samalla itse divaanille, asentoon, jota Persian shaahin
mielikkisulttaanitar olisi voinut kadehtia. Hänen vieressään seisoi kuin
henkivartijana kookas, vaalea ja komea kapteeni Dalmatjev, jonka
everstinrouva nyökäyttäen ja kättänsä hieman liikauttaen esitteli minulle.
Tuossa tuokiossa oli keskustelu täydessä käynnissä. Kapteeni Dalmatjev
ei poistunut seurastamme, vaikkei hän sekaantunutkaan puheluumme. Hän
oli siirtänyt tuolinsa lähelle everstinrouvaa ja esiintyi kuin hän olisi
ollut täysin erottamaton lisä seuralaiseensa. En ollut siis häntä sen
enempää huomaavinani, koska hän joka tapauksessa pysyi alallaan kuten
toivoinkin, vaan yritin parhaani saadakseni tuossa uhkeassa, lepäävässä
venäläisessä Junossa heräämään kipenen elämää ja harrastusta.
Onnistuin vain puolittain. Juno ei katsonut vaivakseen helpottaa
työtäni. Hän löyhytteli laiskasti komealla strutsinsulkaviuhkallaan
eikä paljoakaan piitannut minun solkenaan virtaavista
kohteliaisuuksistani, joihin peitin Venäjän ja hänet. Hänen ruskeat
samettisilmänsä katselivat minua niin hyvänsuopina ja laimeina, että
tunsin jonkunlaista ärtymystä ja loukkaannuin hänen hienostellusta
itämaalaisesta haaremikiemailustaan. Päätinkin heti tehdä hyökkäyksen,
joka ainakin saisi hänet muuttamaan eleensä.
"Parahin everstinrouva, ajatelkaapa vain mikä ikävä uutinen minulla on
kerrottavana Venäjältä? Teidän harrasta ihailijaanne, luutnantti
Salmatovia" -- tällöin vilkaisin kapteeni Dalmatjeviin -- "on merihallitus
kuuluttanut haettavaksi eräitten muistiinpanojen johdosta, jotka ovat
yhteydessä Rusalkan katoamisen kanssa..." Vähäinen, tuiki vähäinen
säväys silmänurkassa, kevyt hermostunut liike hansikoidulla kädellä,
siinä kaikki mielenliikutus, minkä uutiseni sai everstinrouvassa
syntymään. Ja kun käänsin katseeni kapteeni Dalmatjeviin, oli hänellä
entistäkin ylpeämpi ja levollisempi kuvapatsasasento. Hänen katseensa
oli jääkylmä, eikä hän kai ponnistellut liikoja nielläkseen sen
epämiellyttävän ja hämiä tuottavan, mikä ehkä oli noussut hänen kurkkuunsa.
Minun niin taitavasti laskemani ja huolellisesti suorittamani nerokas
salapoliisihyökkäys ei tuottanut minulle mitään. Koko hienosteltu
sielutieteellinen yritykseni kilpistyi tylsänä everstinrouvan velttoutta
ja kapteenin vankkumatonta ryhtiä vastaan.
Oli ilmeisen selvää, että olin jälkimäisestä täydellisesti erehtynyt.
Hän oli todella hevosväen kapteeni Dalmatjev eikä kukaan muu, vaikka
hänen piirteensä muistuttivat Salmatovia. Koko Pariisinmatkani haihtui
samassa savuna tuuleen, ja peräti masentuneena ja hieman nolona kuulin
everstinrouvan väsyneen äänen vastaavan minulle:
"Salmatov-parka!" sanoi hän säälien. "Haetaanko häntä yhä vielä hänen
kuolemansakin jälkeen?"
"Onko hän siis kuollut?" kysyin niin kummastuneena kuin suinkin osasin.
"Aikoja sitte!" huoahti everstinrouva. "Jo viime kesänä hän hukkui
Suomenlahteen. On väitetty hänen hukuttautuneen minun tähteni, tiedän
kyllä, mutta se ei ole totta", hän lisäsi niin hellän välinpitämättömänä
kuin olisi ollut puhe jostakin koiranpennusta.
"Tunsitte siis hänet?" kysyin.
"Ah -- varsin hyvin!" vastasi hän väsyneesti.
"Tiedättekö siis", jatkoin innokkaasti, sillä minussa välähti toivo
saada vielä selville asian oikea laita, "tiedättekö siis jotakin hänen
muistiinpanoistaan ja mistä syystä häntä kuulutetaan haettavaksi?"
"En -- viimeksimainitsemastanne seikasta en tiedä mitään..."
"Entä hänen muistiinpanoistaan? Ja mitä yhteyttä sillä on Rusalka-juttuun?"
Elettäkään muuttamatta, valittavasta ja surullisena hän kertoi seuraavaa:
"Salmatov oli uneksija, jonka elämän täytyi päättyä onnettomasti. Hän
eleli haaveissaan, hän oli jonkunlainen nero, joka oli joutunut väärälle
uralle. Hänestä olisi pitänyt tulla runoilija. Hän sepitti nidoskaupalla
minulle runoja -- kauniita runoja..."
"Ja hän kirjoitti jotakin myös Rusalkasta...?" sujautin väliin kysymyksen.
"Rusalkan surullinen kohtalo koskee syvästi kaikkia venäläisiä ...
tietysti häntäkin. Hänellä oli veli, joka palveli Rusalkassa
merikadettina hukkuneiden joukossa..."
"Tiedättekö, kirjoittiko hän eläessään muistiinpanoja, jotka hän on
kuvitellut jonkun Rusalkassa olleen kyhäämiksi?"
Olin niin innostunut kyselemään ja odottamaan vastauksia, että vallan
unohdin tarkata kapteeni Dalmatjevia. Katseeni tähystelivät kaunista
everstinrouvaa, ja vasta nyt myöhemmin muistelen nähneeni että
ivansävyinen häive levisi hänen piirteihinsä, kun hän entisellä
äänellään vastasi:
"Muistan hänen kuluttaneen puolet viime kesästä kirjoitellessaan jotakin
Rusalkan perikadosta. Niin, hän lukikin minulle pari kappaletta, jotka
minusta tuntuivat mainioilta. Hänellä oli kykyä, Salmatov-rukalla!
Tunsin syvää osanottoa häneen, hän oli niin onneton...!"
Itseäni hillitsemättä nousin ja otin taskustani Rusalkan perikatoa
käsittelevät muistiinpanot ja pyysin saada jättää ne hänelle
luettavaksi. Huomenna hän varmaan tahtoisi ilmoittaa minulle, tunsiko
hän ne Salmatovin kertomukseksi.
Hän otti ne hymyillen, selaili niitä ja ojensi ne sitte kapteeni
Dalmatjeville hänen säilytettäväkseen.
"Tavatkaamme toisemme täällä huomis-iltana kello kymmeneltä", sanoi hän
minulle, "siksi olen ne lukenut. Suotte minulle omituisen ilon muistella
siten Salmatov-parkaa. Kiitos ja hyvää yötä! Meidän on lähdettävä,
Dalmatjev!"
Kiitin ja kumarsin, ja me erosimme.
Seuraavana iltana odotin turhaan everstinrouva Dorshinskia ja kapteeni
Dalmatjevia. Istuin klubissa kello kolmeen saakka aamulla, eivätkä he
vain saapuneet. Seuraavana päivänä sain _Cercle des Russes et des
Francais'issa_ kuulla, että everstinrouva oli lähtenyt Pariisista ja
kapteeni hänen mukanaan. Kukaan ei tiennyt minne.
Muistiinpanoja en saanut milloinkaan takaisin. Sen käännöksen, joka
sisältyy tähän kertomukseen, olen sommitellut ulkomuistista.
Miksei everstinrouva luovuttanut minulle muistiinpanoja takaisin? Mitä
syytä hänellä oli ne pitää? Oliko kapteeni Dalmatjev sama kuin Salmatov?
Oliko hän muistiinpanojen kirjoittaja vai oliko todella toinen
luutnantti Solovin ne kyhännyt Rusalkassa?
Siinä on Suomenlahden salaisuus.
End of Project Gutenberg's Suomenlahden salaisuus, by Karl A. Tavaststjerna