laivakorpun. Olen vahvistanut itseäni niillä, kun voimani ovat uhanneet
ehtyä, ja olen usein ihmetellyt, ettei happimäärä jo aikoja sitte ole
kulunut loppuun ja etten ole kuollut, kun kerran jo olen haudattukin.
Hytin tilavuus kai on syynä siihen, että vielä olen hengissä. Silloin
tällöin tunnen voimakasta sydämentykytystä. Korvissani suhisee, ja
pyörtymisoireita olen tuntenut. Toistaiseksi olen sentään vielä
kunnossa, pitelen kynää jokseenkin vakavasti, ja ajatuksenikin jaksan
vielä pitää koossa. Mutta uninen olen.
Epäilen ettei rauhallisuuteni johdu yksinomaan ilmanhapen
vähentymisestä. Tiedän että enoni Turkin sodan aikana Plevnaa
piiritettäessä osoitti samanlaista rohkeutta, joka hänen toveriensa
mielestä oli sankarillista, mutta jota hän itse piti maailman
luonnollisimpana asiana. Se on ehkä sukuominaisuus. Olemme
kohtalo-uskojia kaikki tyyni, kelpo sotureita ja intohimoisia
tupakanpolttajia. Kaipaan tupakkaa haikeasti vankilassani, olen
nuuskinut kaikki kapteenin kätköt enkä ole löytänyt savukettakaan, ja
tämä puute on mielestäni sietämättömintä tuskaa mitä tunnen. Oman
savukekoteloni unohdin upseerisuojan pöydälle syöksyessäni suinpäin
tänne kapteenin hyttiin. Jospa kapteeni vain olisi ollut tupakkamiehiä,
niin viimeiset hetkeni olisivat kuluneet melkoisen miellyttävästi.
Kapteenin kätköjä kolutessani olen sentään tehnyt löydön, joka valaa
minuun entistä suurempaa rauhaa. Löysin näet rasian, jonka kannessa oli
kirjoitus: opiumia. Avasin sen ja näin kasan pieniä mustia pillereitä.
Niitä oli varmaan tarpeeksi nukuttamaan minut, jos kuolonkamppailu ja
tukehtumiskouristukset kävisivät liian vaikeiksi. Nälkä ei vielä vaivaa
minua, mutta pahinta on, että lamppu uhkaa sammua, vaikka olen huomannut
siinä olevan öljyä vielä ainakin kymmeneksi tunniksi. Kaikki viittaa
siihen, että happi on loppumaisillaan.
Katselen melkein kuin lempien tätä valaisevaa ystävääni, joka ilmoittaa,
kuinka monta tuntia vielä saan elää. Kun liekki käpertyy lasissa ja
lekuttaa vain heikkona lepattavana tuikkuna, silloin on minunkin elämäni
liekki ehtinyt minimiinsä ja sammahtaa seuraavassa minuutissa. Siihen ei
ole enää monta tuntia, näen ja tunnen sen monista merkeistä.
Jalkani ovat jääkylmät, enkä halua niitä lämmittääkseni kävellä
hytissäni, sillä hengitykseni kävisi silloin kaksinverroin syvemmäksi,
hapenkulutus kävisi samoin kaksinkertaiseksi, ja hapen haluan säästää
lamppua varten, jotta voisin muistiinpanoni saada valmiiksi.
Ehkä niillä on myös tieteellistä arvoa. Muuan ystäväni, joka on lääkäri
ja tietysti myös eläinkokeilija, panee kaniineja ilmapumpun lasikuvun
alle ja pitää niitä siellä, kunnes ne ovat ruumiita, ja laskee samalla
niiden valtimotykytyksen sekä tekee muitakin, tiettävästi peräti
tärkeitä tieteellisiä havaintoja. Nyt olen minä tuollainen kaniini. Ja
samalla olen kokeileva lääkärikin.
Valtimoni lyö enemmän kuin sata kertaa minuutissa, mikä todistanee,
ettei loppu vielä ole kovin lähellä, vai kuinka? Sehän on päinvastoin
kuumeen merkki, mikäli minä tiedän. Mutta se johtuu ehkä
ponnisteluistani pysyä jäykkänä.
Juuri nyt välähtää mieleeni mahdolliselta tuntuva ajatus. Hytinikkunan
voi avata sisäänpäin -- ehkä voisin sen kautta ryömiä ulos ja kohota
merenpinnalle? Järjetöntä! Se on liian ahdas. Sitäpaitsi syöksyisi vesi
sisään ja sellaisella voimalla, joka ehkäisisi yrityksenkin asettua
virtaa vastaan. Ei, minun oli kuoltava sinne missä olin, kunnes
luonnonlait näkevät hyväksi vapauttaa minun kuolleen ruumiini. Elävänä
en milloinkaan täältä pääse.
Tutkin joka tapauksessa ikkunaa ja äkkiä pelästyin, että lasiruutu voisi
särkyä ulkoa puristavan suunnattoman paineen vaikutuksesta. Seuraavassa
hetkessä kierrän teräksisen sisäluukun huolellisesti paikoilleen ja
palaan muistiinpanojeni ääreen. Mutta en tiedä enää mitä kirjoittaisin,
tunnen itseni haluttomaksi ja epäilen, etteivät rivini kuitenkaan
koskaan joudu kenenkään käsiin, ja jos joutuvatkin, ovat ne jo ammoin
olleet mahdottomia lukea. Estääkseni mikäli mahdollista tätä
tapahtumasta käärin ne öljypaperiin, jota on saatavissa, ja sitte
ompelen ne povitaskuuni. Neulan ja lankaa olen löytänyt pöytälaatikosta
-- kapteeni tuntuu olleen huolellinen mies! Lopuksi sidon ympärilleni
uimavyön, jotta nousen pinnalle, kun Rusalka vihdoinkin on päättänyt
vedenalaisen matkansa.
Pääni alkaa mennä sekaisin, minun täytyy hetkeksi levähtää. En tunne
hengenahdistusta, mutta silmissäni hämärtää ja minua paleltaa. Eikä
ihme, sillä lähemmäs kaksitoista tuntia sitte sammui tuli
höyrykattiloiden alta, lämpöjohdot täyttyivät kylmällä vedellä, ja meren
syyslämpö on tuskin yhdeksää astetta -- tässä syvyydessä tuskin muuta
kuin neljä.
Ennenkuin käyn levolle tahdon -- sen tapauksen varalta, etten enää
heräisi -- pyytää sitä, joka löytää minut ja muistiinpanoni, jättämään
meidät viranomaisten huostaan. Lompakossani on jokunen seteli; ne saa
löytäjäni, jos hän huolehtii siitä, että ruumiini ja vaatteeni viedään
lähimmälle paikalle, missä on tämäntapaisia rantalöytöjä käsitteleviä
viranomaisia. Sillä minä oletan, että meri lopulta syövyttää laivan
liitoksiltaan hajalle, ja siten joudun pinnalle. Ei tiedä mitä voi
tapahtua. Mikään ei ole mahdotonta. Ja ellei silloin vielä tiedetä
mitään varmaa Rusalkan kohtalosta, niin olen minä tervetulleena, mutta
surullisena todistuksena meitä kohdanneesta onnettomuudesta. En syytä
siitä ketään; kuolemaa odotellessaan suo mielellään anteeksi. Tuomitkoon
maallinen oikeus yhtä lempeästi kuin minä!
11.
Mereen suljettuna. Yksityisluontoinen tunnustus.
Nukkumistani häiritsivät tuskalliset unet -- peräti tuskalliset unet.
Mutta joka tapauksessa nukuin, kunnes havahduin heikkoon sysäykseen,
joka silmänräpäyksessä sai minut tajuihini ja pani minut käsittämään
että jotakin oli tapahtunut, sellaista mikä voisi muuttaa kohtaloni kulun.
Ensimäistä heikkoa sysäystä seurasi toinen, ja sitte tuntui kuin laivan
runko liukuisi jotakin kallioseinää pitkin tai jotakin sentapaista.
Ainakin huomasin hyttini kallistuvan ja odotin jännittyneenä mitä
tapahtuisi. Mutta tuli jälleen hiljaista, oli kuolemanhiljaista kuten
ennenkin. Jännitys laukesi, ja minä aloin hengittää raskaasti. Laiva oli
luullakseni sysäytynyt jollekin luodolle tai vain hipaissut sitä. Oli
tehnyt kumpaa tahansa, tilani ei siitä mihinkään suuntaan muuttunut.
Raskaasti, tuskaisasti hengittäessäni huomasin ensimäistä kertaa
selvästi, että ilma oli alkanut turmeltua. En voinut saada sitä
keuhkoihin, ponnistelin ja ponnistelin niin että rintakehä oli haljeta,
mutta minun oli mahdotonta vetää ilmaa keuhkoihini niin paljoa kuin ne
vaativat. Tuskissani pudotin tulitikkuni lattialle ja minä rupesin
nelinkontin ryömien niitä etsimään. Minun ei onnistunut niitä heti
löytää. Ne olivat kätkeytyneet peräti hyvin tai minä olin jo pyörällä
päästä.
Lattialla kontatessani tein silti keksinnön, joka pitensi elämääni
monella tunnilla. Kun tulitikkuja hapuillessani pääni joutui lähelle
lattiaa eräässä hytin nurkassa, satuin sysäämään kirjoituspöydän takana
olevaa seinää, ja tällöin tunsin keveän ilmavirran, joka virkisti minua
tavattomasti ja synnytti minussa vallan verrattoman nautinnon ja
hyvinvoinnin tunteen. Jäin lattialle makaamaan ja ahmin ilmaa täysin
siemauksin. Se reipastutti minut, pääni tuli jälleen selväksi, ja hetken
perästä löysin tulitikutkin, jotka olivat joutuneet kirjoituspöytämaton
reunan alle.
Raapaisin tulen, mutta tikku ei ottanut palaakseen, vielä vähemmin
lamppu syttyäkseen. Lopulta minun sentään onnistui saada se palamaan,
hehkumaan punertavaa hohdetta, jota tuskin voi sanoa liekiksi, mutta
joka silti valaisi hytin pimeää niin paljon, että sain selville mistä
ilmavirta johtui.
Kaksitoista tuntia kestäneen vankeuteni aikana ei ollut päähäni
pälkähtänyt avata ainoatakaan ilmanvaihtoreikää, koska tietysti
pelkäsin, että vettä syöksyisi siitä sisään. Nyt olin pimeässä
sattumalta sysännyt lattian lähellä olevaa ilmareikä-luukkua, mutta
veden asemasta siitä tulikin raitis ilmavirta, joka valoi minuun uutta
elämää. Johtotorvi ei vienytkään ulos, vaan hyttini vieressä olevaan
ensimäisen luutnantin suojaan. Ja sieltä nyt lehahti ilmavirta, joka
täytti minun melkein läkähtyneet keuhkorukkani.
Huomasin toki heti, että tämä oli vain hirsipuulomaa, enkä antautunut
mihinkään riemuitseviin toiveisiin. Voisin elää korkeintaan jonkun
tunnin enemmän panemalla suuni johtotorven aukolle ja ahmimalla
naapurihuoneen raitista ilmaa. Mutta yhtäkaikki uusi keksintöni herätti
minussa uusia ajatuksia ja suunnitelmia. Ehkä voisin murtautua seinän
läpi johtoaukon kautta? En, se olisi mahdotonta. Mutta joka tapauksessa
olin saavinani suunnattomasti uusia mahdollisuuksia vain siten, että
olin keksinyt seinässä reiän.
Panin lampun lattialle, aukosta hersyvän ilmavirran lähelle, ja huomasin
ilokseni, että se paloi nyt kaksinverroin paremmin. Antautuessani peräti
lapsellisesti ja lyhytnäköisesti iloitsemaan niistä uusista
harrastuksista, jotka nyt olin vankeudessani saanut, tulin ajatelleeksi,
että laivassa ihan varmaan oli sisäisen ilmanvaihdon vuoksi koko joukko
hytistä hyttiin kulkevia ilmanvaihtotorvia. Niiden avulla saisin ehkä
ääneni kuulumaan onnettomuustovereilleni, jos he vielä olivat elossa ja
olivat pelastautuneet tähän laivaosastoon.
Painoin suuni aukolle ja keuhkojeni koko voimalla päästin mitä pahimman
metakan herättääkseni toverieni huomion itseeni. Ei vastausta. Mutta
minä itse säikähdin omaa ääntäni niin, että tunsin hiusten nousevan
pystyyn päässäni, ja ponnahdin kauhuissani taaksepäin. Minusta tuntui,
että olin haastanut avukseni meren henkiä tai tehnyt hälytyksen haudan
pyhässä hiljaisuudessa.
Hieman toinnuttuani kysyin itseltäni, kuinka toverieni oli voinut käydä.
Olisinko todella ainoa, joka oli pelastunut? Ei, -- olinhan heti sen
jälkeen, kun olin joutunut vankilaani, kuullut vasaraniskuja, joiden
arvelin syntyneen siitä, että toverini tiivistivät suojapaikkaansa
sisään pyrkivältä vedeltä. Mutta olinko todella kuullut oikein? Eikö
minun kiihoittunut mielikuvitukseni vain ollut saanut minua kuulemaan
ääniä, joita ei todellisuudessa laisinkaan ollut?
Sitä seikkaa en enää kyennyt ratkaisemaan. Sen verran vain tiesin
varmaksi, että se oli ainoa ääni, jonka koko vankeuteni aikana olen
kuullut, sen sekä äskeisen sysäyksen ja raapaisun kallioon, mikä oli
minut havahduttanut unesta. Olinhan kuin mieletön takonut hytin seiniä
enkä ollut hiiskahdustakaan saanut vastaukseksi. Ei, minulla ei
tosiaankaan ollut toiveita saada huutamalla herätetyksi toisten
teljettyjen huomiota, -- olisivathan he silloin voineet helpommin kuulla
jyskytykseni.
Mahdollisuus keskustella johtotorvien kautta ei silti antanut minulle
rauhaa. Kiljaisin jälleen voimieni takaa, mutta vastauksena oli vain
viereisestä huoneesta kajahtava kammottava kaiku. Sitte antauduin
tyynesti odottamaan. Huomasin jälleen, että laivan seinät olivat paljon
parempia äänenjohtajia kuin suljetut luukut ja selittelin itselleni,
että minä olin ilmeisesti ainoa, joka olin haaksirikossa jäänyt henkiin.
Panin muistiinpanoni lattialle ja jatkoin kirjoittamistani rähmälläni,
koska olin tukehtua, jos nousin seisoalleni. Kun olen näin kirjoittanut
hyvän tovin, katson kelloani ja huomaan, että vankeuteni neljästoista
tunti on koittanut.
Kuinka kauan tätä kestäisi? Kauanko minulla on vastustusvoimaa ja
sitkeyttä, ennenkuin sorrun? Ja mitä hyötyä oikeastaan on tästä
sitkeydestäni? Eikö ole yhtä hyvä, että otan opiumipillerini heti,
kulautan ne viinin mukana, jään lattialle makaamaan ja antaudun
vapaaehtoisesti siihen kohtaloon, joka kuitenkin minut tavoittaa jonkun
tunnin perästä, kun viereisen hytin uusi ilmanlähde on tyrehtynyt?
Järkeni myöntää, sydämeni epää. Tottelen jälkimäistä hämärästi toivoen,
että tapahtuisi jotakin sellaista, mikä parantaisi tilani tai pelastaisi
minut tykkänään vankilastani. Toivo on oudon itsepintainen. Se on kuin
mato tai matelija, joka on hyvin alhaisella kehitysasteella. Sen voi
typistää, sitä voi rääkätä, kiduttaa, sen voi hakata palasiksi, mutta
palaset silti liikkuvat, ne hapuilevat pelastusta vielä kuolemankin
jälkeen. Se on elämäntarmoa -- selittämätöntä elämäntarmoa, joka ei
välitä rahtuakaan terveestä järjestämme, joka ottaa siltä vallan ja joka
usein suorittaa uskomattomia tekoja, jommoisiin emme milloinkaan ole
luulleet pystyvämme.
Sama hämärä voima vallitsee minussakin. Minussa on kaksi tahtoa, toinen
alistunut, henkisesti ylhäinen, välinpitämätön ja vailla eteenpäin
pyrkivää voimaa, toinen alkuperäinen, aineellinen, hajallinen ja niin
väkevä, ettei ylhäinen järkeni voi mitään sen päättäväisyydelle.
Tämä tinkimätön ja tuntematon tahto se pakottaa minut elämään, makaamaan
lattialla hytissä, jonka ilma on turmeltunutta, pakottaa minut, jota yhä
tiheämmin toistuvat pyörrytys- ja hourekohtaukset vaivaavat. En toivo
mitään, mutta toivon silti mahdotonta, odotan vain kuolemaa, mutta yhtä
hyvin odotan, että joku yliluonnollinen apu minut pelastaisi vankilastani.
Olen vasta kahdeksankolmatta ikäinen, ja se selittänee paljon.
Oikeastaan en ole levoton, mutta minä alan tuumiskella kuluneen elämäni
pikkutapahtumia, jotka synnyttävät minussa jonkunlaista katumusta ja
pahaa omaatuntoa, nyt kun jätän elämän ainiaaksi. En usko, että kuoleman
jälkeen maksetaan palkka sen mukaan mitä elämässä on tehty, mutta en voi
vapautua ajatuksesta, että nyt kärsin erheitteni takia.
Tämäntapaisissa muistiinpanoissa minun ei oikeastaan pitäisi antaa tilaa
henkilökohtaisten surujen ja tunteitten kuvailulle, mutta ihminenhän
olen minäkin ja tiedän, että tämä on viimeinen sanani, minkä koskaan
joudun lausumaan. Eri juttu on, joutuvatko nämä rivit kuolemani jälkeen
kenenkään ihmistoverini luettavaksi. Joka tapauksessa tunnen kuin
huojennusta saadessani uskoa viimeiset ajatukseni edessäni olevalle
paperille, ja että ne koskettelevat omia asioitani, ei ihmetyttäne ketään.
Varsinkin kaksi seikkaa painaa mieltäni, ja toinen niistä koskee läheltä
Rusalkaa; kuinka läheltä, sen olen sittemmin saanut selville.
Vuosia sitte rakastin nuorta tyttöä, ja hän rakasti minua. Mutta
kohtalon ja elämän oikut eivät sallineet meidän milloinkaan toteuttaa
unelmiamme. Olin varaton nuori meriluutnantti, koko pääomani oli vain
valoisissa tulevaisuustoiveissa. Hän oli hyvässä perheessä kasvanut
köyhä tyttö, joka elätti itseään antamalla ranskan- ja saksankielen
tunteja. Olimme tutustuneet toisiimme äitini kodissa, sillä lemmittyni
oli sisareni hyvä ystävä.
En unohda koskaan sitä surua, mikä valtasi sisareni, kun myöhemmin olin
miltei kuin pakotettu hylkäämään nuoruuteni rakkauden päästäkseni
eteenpäin. Nyt olen täysin selvillä, kuinka sydämettömän askeleen
tällöin astuin, se tuotti minulle haikeampaa tuskaa kuin omaiseni
aavistivatkaan. Kaiken kaikkiaan tein silti parhaiten niin kuin tein,
sillä siten sain rakkaani säästymään hyvin raskaalta tulevaisuudelta
puolisona ja äitinä, etenkin sen välttämättömän kohtalon jälkeen, joka
nyt minua odottaa. Meriluutnantin lesken eläke saisi hänet vain
kaksinverroin katkerammin tuntemaan elämän kovuuden, jos hänen lisäksi
olisi huolehdittava lapsista.
Ei kuitenkaan sinänsä se seikka, että hänet jätin, tuota minulle
omantunnontuskia, vaan se tapa, kuinka siitä selviydyin. Kuten monet
nuoret miehet, jotka joutuvat huvittelevan Pietarin seuraelämään, hankin
minäkin menestymiseni ja edistymiseni merimiesalalla pyrkimällä
upseerimaailman naisten suosioon. Toisen luutnantin valtakirjasta saan
kiittää erästä kenraalitarta, häntä minun on kiittäminen niinikään
siitä, että opin suuren maailman tapoja ja tottumusta, mutta huhujen,
jotka tiesivät kertoa menestymisestäni, annoin harkitun selvästi joutua
morsian-rukkani kuuluviin, jotta hän ylväänä ja vapaaehtoisesti rikkoisi
suhteemme.
Niin hän tekikin, ja minä olin vapaa. Hän otti syyn itselleen, ja hän
katkaisi suhteemme, hiljaisen sankarillisesti ja vaiteliaan
halveksivasti, mikä liikutti minua kaikkein ankarimmin. Tiesin varsin
hyvin, että hän oli huomannut mihin pyrin, ja minä tunsin itseni sekä
nöyryytetyksi että kiitolliseksi, enkä ole milloinkaan sen jälkeen
uskaltanut katsoa häntä silmiin.
Mutta kun nyt yksinäisyydessäni, puolitukehtuneena veteen teljettynä ja
tietäessäni kuoleman minua odottavan, teen tiliä elämästäni, on minun
esitettävä hänelle muuan pyyntö. Olen varma, että näiden rivien löytäjä
esittää vanhalle äidilleni -- Solovinin leskelle, joka asuu Vasili
Ostrovin 6:nnella linjalla 82:ssa -- ainakin tämän kohdan. Äitini kyllä
huolehtii siitä, että viimeinen tunnustukseni joutuu sen luettavaksi,
jota se koskee.
Sonjushka, nuoruuteni lemmitty!
Ivan Sergejevitshisi on ollut sinulle uskoton, mutta hän ei ole voinut
koskaan unohtaa sinua ja sitä naisellista sankariutta, jota osoitit
hänen onneansa edistääksesi. Sillä onnella ei ole tosin ollut suurta
merkitystä minulle, mutta se on opettanut minulle, mitä nainen voi
uhrata sen hyväksi, jota hän rakastaa, ja se on antanut minulle voimaa
uskoa rakkauden ylevyyteen ja sen puhtaihin vaikuttimiin keskellä
elämää, missä alhaiset intohimot ja halvat laskelmat määräävät ihmisen
kohtalon. Kiitos, Sonjushka, siitä mitä olet tehnyt! Omatuntosi antaa
sinulle parhaan tyydytyksen, mutta älä halveksi kuolevan viimeisiä
ajatuksia ja hänen viimeistä anteeksianovaa rukoustaan! Olen ollut
arvoton, mutta sinä olet ottanut kantaaksesi minun arvottomuuteni.
Kiitos, ja anna anteeksi! Kuolemaani asti ajattelen sinua, nuoruuteni
kalpea lemmitty.
Ivan Sergejevitsh.
12.
Mereen suljettuna. Tunnustus, joka ei ole varsin yksityistä laatua.
Loppu.
Sonjushkaa muistellessani valtasi minut heikkous ja tarve itkeä elämän
tuottamia katkeria suruja, elämän, joka jo oli eletty loppuun. Painoin
pääni lattiaan ja itkin ja nyyhkytin hyvät kymmenen minuuttia. Kyynelet
olivat pesevinään pois vikani ja antavinaan minulle tunnonrauhan. Näin
Sonjushkan seisovan vierelläni kalpeana ja totisena, olin tuntevinani
hänen kätensä päälaellani ja kuulevinani hänen tyynen ja hillityn
äänensä lausuvan minulle lohdunsanoja, antavan anteeksi, ja että hän
toivoi saavansa pian nähdä minut toisessa paremmassa maailmassa.
En tiedä, johtuivatko nämä tunneherkät haaveiluni heikentyvistä
elinvoimista, mutta tiedän, että ne virkistivät minua ja tekivät minusta
paremman ja nöyremmän ihmisen ja arvollisemman tyytymään kohtalooni
oikean mielialan mukaisesti. Kun toinnuin liikutuksestani, huomasin vain
vaivoin voivani lukea mitä äsken olin kirjoittanut. Lamppu uhkasi taas
sammua, ja ilmareiästä tuntui enää tuskin henkäystäkään. Joko nyt
lopettaisin muistiinpanoni? Käärisinkö ne öljypaperiin, neuloisin ne
tiukasti povitaskuuni, sitoisin uimavyön kupeilleni, ottaisin
opiumipillerini ja nukkuisin ikuiseen uneen?
Tunsin itseni kuolemaan saakka väsyneeksi ja hervottomaksi. Vaivoin voin
tehdä yrityksen koota voimani, mutta ponnistellessani sain jälleen
joustavuutta. Ei -- minun oli saatava voimaa tehdä toinen tunnustukseni,
tahdon lähteä elämästä puhtain omintunnoin, sanoa kaiken, tunnustaa kaiken.
Siirrän lampun ihan ilma-aukon eteen, liekki elpyy hieman kirkkaammaksi,
otan siemauksen viinipullosta, tunnen hetken aikaa kalvavaa nälkää -- en
ole syönyt kunnolleen seitsemääntoista tuntiin -- mutta unohdan nälän
ruvetakseni viimeiseen suureen voimainponnistukseen ja kootakseni
tarmoni toiseen tunnustukseen. Minun täytyy se tehdä, muutoin en voi
levollisena kuolla.
Oli kuluvan vuoden kevätpäivä. Rusalka oli Kronstadtin laivatelakassa
korjauksen alaisena, tai oikeammin korjaustyö oli jo loppumaisillaan.
Minut oli määrätty laivaan päivystäjäksi, sillä miehistö oli jo osaksi
laivaväkeen kirjoitettu, ja jonkun päivän perästä me ottaisimme
virallisesti laivan haltuumme valtion veistämöltä.
Muistan hyvin, että talven kuluessa oli toverieni keskuudessa liikkunut
jotenkin epäedullisia huhuja siitä tavasta, jolla Rusalkan korjaustyötä
tehtiin, mutta osittain oli moisiin huhuihin jo totuttu, osittain
Rusalka oli mielestämme alus, joka nykyisin kelpasi vain
satamapalvelukseen ja jota siis tuskin määrättäisiin mihinkään
vakavampaan toimintaan. Olipa joukossamme tovereita, jotka arvelivat,
että leväperäinen korjaustyö olisi omaksi eduksemme, koska siten
vapautuisimme voimia kysyvästä kesäpalveluksesta avomerellä, ja ettei
vanhaa alusta pitäisi koskaan korjata niin läpikotaisin, että sitä
voitaisiin pitää uutena.
Päivystäjätoimessa ollessani saapui illansuussa laivaan muutamia
korkea-arvoisempia meriupseereja ja veistämön virkailijoita. He
kiertelivät laivassa, tutkivat runkoa, selailivat paperitukkuja ja
pitivät nähdäkseni tarkastusta. Minulla ei tietenkään ollut siihen
mitään sanottavaa, käyskentelin kannella vaippaani kietoutuneena ja
odotin illallisaikaa voidakseni sen jälkeen täysissä vaatteissa
heittäytyä hyttini vuoteelle ja nukkua siinä samassa. Olin valvonut
edellisen yön Pietarissa, ensin tanssiaisissa ja sitte erään yksityisen
klubin pelipöydän ääressä. Ja minä olin lopen väsynyt.
Huomasin, että tarkastusmiehet eivät suorittaneet työtänsä erikoisen
huolellisesti: -- peräti kummallisen ajankin he olivat valinneet
tarkastustyölleen. Kello oli yhdeksän ja kymmenen välillä illalla, ja
tarkastus oli toimitettava kynttilän valossa, sillä vaikka kevätilta
olikin kirkas, oli kuivatelakan pohjalla silti miltei säkkipimeää.
Tarkastusmiehet kiertelivät silti siellä alhaalla, tutkivat runkoa sekä
ulkoa että sisältä, ja minä kuulin heidän ilakoivan pilapuheensa
nousevan milloin telakan pohjalta, milloin jonkun kansiaukon kautta tai
konehuoneesta, jonka kattoikkuna oli auki.
En sitä sentään ihmetellyt tuota enempää, tottunut kun olin ajattelemaan
vain omaa palvelustyötäni. Mutta kun tarkastus oli päättynyt,
kokoontuivat miehet kannelle, ja muuan veistämön virkailijoista tuli
hymyillen luokseni ja kysyi, olinko jo syönyt illallista. Vastasin
kieltävästi, sillä en tosiaankaan ollut vielä sitä tehnyt, ja silloin
hän pyysi minua lähtemään heidän kerallaan illastamaan erääseen
kaupungin ravintolaan, sillä Rusalka oli nyt tarkastettu, ja laivaston
tarkastuskomitea oli sen hyväksynyt käyttökelpoiseksi.
Vastasin kiittäen, mutta kieltäydyin ja selitin, että päivystäjätoimeni
esti minua lähtemästä laivasta, mutta hän taputti naureskellen minua
olalle ja virkkoi, että se asia kyllä järjestettäisiin, varsinkin kun
tarvittaisiin vain sana minun esimiehiltäni, joita oli useita
tarkastusmiesten joukossa.
Minulla ei oikeastaan ollut mitään syytä kieltäytyä nauttimasta hyvää
illallista vaikutusvaltaisten henkilöiden ja mahtavien esimiesten
seurassa, kiitin vaieten, ja veistämövirkailija esitti asiani
kontreamiraalille, joka viittasi minut luoksensa ja antoi minulle täyden
vapauden noudattaa kutsua. Jonkun tovin kuluttua olimme matkalla
kaupunkiin, ja puolen tunnin perästä istuimme valikoidun illallispöydän
ääressä Kronstadtin hienoimman ravintolan juhlasalissa.