ajelehti myrskyn ja aallokon mukana Suomenlahden rantakallioita kohden!
Sinne oli onneksi vielä pitkä matka, mutta ellemme pian saisi koneistoa
käyntiin, olisi kohtalomme selvä. Vaikka ikäkulu alus kestäisikin
ohjaamattomana aallokon iskut, odottaisivat meitä tuonnempana
vaahtipäiset rantahyrskyt ja terävät vedenalaiset särkät.
Kaunis tulevaisuus, totisesti!
Venäläinen merimies kuten sotilaskin on pohjaltaan jyrkkä fatalisti.
Tieto siitä, että me ajelehdimme holtittomina aaltojen kynsissä, ei
synnyttänyt epäjärjestystä, ei kauhua, tuskin vaikerrustakaan. Me
upseerit puristimme toistemme käsiä, miehet tekivät samoin.
Konehuoneessa jatkui työ epätoivoisen kiihkeästi, mutta aluksen
hetkahtelut vaikeuttivat sitä mitä suurimmassa määrässä, ne kun estivät
uusien varaosien tarkan sovittamisen.
Ylhäällä peräsinkojussa seisoi miehiä odottaen vuoroaan peräsinpyörän
ääreen, ja kapteeni merkitsi merikortille nykyisen suuntamme. Me
liikuimme parin solmuvälin nopeudella pohjakoillista kohden, ja ellei
pohjavirta tulisi liian paljon avuksemme, ehtisimme todennäköisesti
vasta aamuhämärissä Suomen rannikolle.
Koneiston joutuessa epäkuntoon oli kello vasta hieman yli yhdeksän.
Mutta ne yhdeksän tuntia, jotka nyt olimme merellä olleet, tuntuivat
meistä yhtä monelta vuorokaudelta. Tietääkseni minulla ei ole
verivihollisia, mutta jos minulla olisi sellainen, niin toivoisin hänen
saavan kokea samaa mitä me nyt. Se tekisi varmasti hänet
sovinnollisemmaksi ja suopeammaksi ja saisi esille hänen paremman
luonteensa -- ainakin hetkeksi.
Rusalka ajelehti aaltojen mukana yhä vain pohjakoillista kohden, ja
köliosaston vesimäärä voitiin jo mitata jaloissa, sitte kun
tyhjennyspumput olivat koneiston mukana tauonneet.
Kapteeni kutsutti kaiken vapaan miehistön kokoukseen, luki iltarukouksen
ja jakoi pyhän ehtoollisen, kuten hänen velvollisuutensa oli, kun
kuolemanvaara meitä uhkasi. En ole milloinkaan ollut liikuttavammassa
hartaustilaisuudessa. Rukouksiin sekaantuivat konehuoneesta kuuluvat
vasaraniskut -- siellä jatkui kamppailu meidän pelastuksestamme -- ja
laivaa huuhtelevien aaltojen kohu. Aluksen suunnaton runko huokaili
raskaasti niiden kynsissä. Kun iltarukous oli päättynyt, suutelimme
toisiamme ja jättäydyimme korkeimman huomaan. Jotkut itkivät, mutta
useimmat olivat kalpeita ja levollisia.
Koneistoa ei saatu koskaan kuntoon. Keskiyön korvissa vyöryi kannen yli
aalto, joka pyyhkäisi mennessään perämiehen kojun ja pari miestä sekä
pelastusveneen, joka oli sen kylkeen kiinnitetty. Nyt olimme
täydellisesti meren mielivallassa. Kokoonnuimme jälleen yhteen
odottamaan tuhoamme. Köliosasto oli jo kauan ollut vettä täynnä, nyt
vuotimme vain että peräosasto puhkeisi. Se oli pahimmin aallokon
ravisteltavana ja kuten arveltiin aluksen heikoin kohta. Sitte me
uppoaisimme.
Aamulla kello kolmen tienoissa kuului terävä vihellys, alus tuntui
pysähtyvän ja minä huomasin seisovani nilkkoja myöten vedessä
upseerihuoneessa, minut valtasi äkillinen kammo, ja minä syöksyin
suinpäin erääseen kojuun, joka keskiosastossa oli avoimena.
Kokoushuoneen rautaoven paiskasi ilmanpaine tiukasti jälkeeni kiinni.
9.
Tuhoiskun jälkeen. Mereen suljettuna.
Jouduttuani näin yksikseni en ensi hetkellä ollut oikein selvillä
itsestäni, olinhan valmistunut tuntemaan kylmän veden seuraavassa
tuokiossa peittävän minut ja vetämään viimeisen henkäykseni. Mutta vesi
ei syöksynytkään perässäni hyttiin. Outo hiljaisuus oli seurannut
aaltojen kohinaa, tieltä työnnetyn ilman hirveätä vinkunaa, huutoja ja
kiljahduksia. Kuin unissakävijä, joka herää kammottavasta horteestaan,
katselin ympärilleni tilavassa hytissä. Se oli kapteenin huone, ja minä
huomasin kaiken olevan hyvässä järjestyksessä, paitsi että laiva oli nyt
melkoisesti kallellaan eikä enää heittelehtinyt aallokossa.
Siinä samassa ymmärsin selvästi, mitä hirveätä oli tapahtunut. Rusalka
oli uponnut. Peräosasto oli puhjennut, vesi täyttänyt upseerihuoneen,
ehkä koneosastonkin ja painanut koko aluksen pohjaan.
Seuraavassa tuokiossa olin hytin ovella ja yritin avata sitä.
Mahdotonta! Jotakin suunnattoman raskasta ja sitkeätä oli työntynyt
ulkopuolelle ja se piti ovea niin tiukassa lukossa, etteivät voimani
kyenneet saamaan sitä edes raolleen. Mutta minä huomasin, että pieni
vesipisara pusertui raosta, sitte toinen ja kolmas, ja pisaroita tuli
yhä lukuisampia, mitä voimakkaammin ovea työnsin.
Tarvitsemattani enempää miettiä asia selvisi minulle kokonaan. Rusalka
oli uponnut, vesi täytti hyttini oven toisella puolella olevan
upseerihuoneen, ja minä olin yksinäni ja avuttomana, sulkeutuneena,
tiesi kuinka syvälle merenpohjaan!
Kun hirveä tilanteeni oli minulle selvinnyt, oli ensimäinen epätoivoinen
ajatukseni tehdä itsemurha välttääkseni pitkän ja tuskallisen kuoleman.
Katseeni hapuilivat asetta, ja kapteenin kirjoituspöydällä näin
kotelossa olevan revolverin. Otin sen käteeni, tutkin sitä, se oli
panostettu, ja minä panin sen jo otsalleni.
Mutta silloin maltoin mieleni, osittain koska halveksin koko tekoa,
osittain koska mikään ei vielä pakottanut minua sellaiseen. Toistaiseksi
oli tilani päinvastoin joltisenkin hyvä, kapteenin hytti oli tilava,
ilma hyvää, ja lamppukin paloi kirjoituspöydän yläpuolella levittäen
tasaista valoa vankilaani tai, oikeammin sanoen, hautaani. Kokonaiskuva
ei ollut läheskään haaksirikkoutuneen, uppoavan laivan, ja hytissä
vallitseva rauha sai minut omituisen tyyneksi sen kaksitoista tuntia
kestäneen jännityksen jälkeen, missä viimeksi olimme eläneet. Ei
ääntäkään rikkomassa hiljaisuutta, ja minä aloin ihmetellä, olinko
ainoa, joka olin selviytynyt hengissä onnettomuudesta.
Se ei sentään tuntunut minusta todennäköiseltä, sillä Rusalkassa oli
vain tällaisia vedenkestäviä osastoja, jotka monitorin upotessa
sulkeutuivat itsestään ilmanpaineen vaikutuksesta. Oli päinvastoin
varsin luonnollista, että muutkin olivat pelastuneet, elleivät kaikki,
niin ainakin useimmat. Sillä, kuten sanottu, vesi oli upseerihuoneessa
ulottunut vain nilkkoihin saakka, ja muilla oli ollut hyvää aikaa
pelastua ensimäisestä kuolemanvaarasta kuten minäkin.
Mutta miksei kukaan ollut löytänyt tietänsä tänne? Siihen kysymykseen en
voinut vastata. Minun pelastumiseni oli tapahtunut niin vaistomaisesti
ja äkkiä, että muistin vain nähneeni jotkut kauhun täyttämät kasvot,
joiden katseet kuvastivat selvää kuolemanpelkoa, kun pitkään harpaten
juoksin heidän ohitseen. Olin huomannut avoimen oven, syöksyin
umpimähkää siitä sisään, ja kun olin päässyt tähän huoneeseen, oli ovi
paikalla sulkeutunut takanani.
Sattuma oli järjestänyt niin, että minä olin laivan tilavimmassa
hytissä, johon mahtui suurin ilmamäärä, ja senvuoksi pysyisinkin
kauimmin hengissä -- - -!
Miehet olivat jo aiemmin illalla sulkeneet huolellisesti kaikki hytin
ilmareiät, minä olin tiiviisti suljetussa huoneessa, missä minulta ei
vielä puuttunut mitään ja missä siis voin rauhallisena ja huolettomana
tehdä huomioitani. Ne keskeytti jonkun hetken kuluttua ensimäinen ääni,
minkä olin kuullut onnettomuuden jälkeen. Vähän matkan päässä minusta
nakutettiin vasaralla jotakin oikein lujasti. Ilmeisesti toiset vangitut
siellä tiivistelivät vankilaansa ja tilkitsivät rakoja estääkseen vettä
vuotamasta sisään.
Se ajatus sai minutkin kohdistamaan huomioni niihin vesipisaroihin,
joita olin huomannut ovenraosta tihkuvan. Niitä tihkui yhä ja niistä oli
jo syntynyt lattiamatolle pieni lätäkkö. Minä, joka kymmentä minuuttia
aiemmin seisoin revolveri kädessä valmiina tekemään itsemurhan, minä
etsin nyt kapteenin kätköistä kangastilkkuja ja rupesin
meriupseeritikaria apunani käyttäen huolellisesti tukkimaan sitä pientä
ovessa olevaa rakoa, mistä vettä hersyi.
"Miksi näin teen?" kysyin itseltäni. "Vaiti!" vastasin samassa. "Teet
näin vain, jotta sinulla olisi jotakin puuhailtavaa!" En tahtonut olla
kyllin naurettava, että olisin edes itselleni myöntänyt ajatelleeni
mahdollista pelastumista. Mutta kun pelastusajatus kerran oli tarttunut
aivoihini, jäi se lopulta sinne yksin hallitsevaksi.
Tiesinkö edes niin tarkoin, että Rusalka oli uponnut, kuten ensimältä
olin arvellut? Mikä oikeastaan pani minut pitämään sitä niin varmana?
"Niin, aallokko oli tauonnut", sanoin itselleni. Ja se tosiseikka sai
minun vaistoisen elämänhalunikin ja perustelemattoman pelastustoivoni
taintumaan. Rusalka oli ilmeisesti varsin syvällä, ehkä jo pohjassa,
koska sen runko ei tuntunut enää ollenkaan liikahtelevan.
Otin kapteenin pöydältä vahakynttilän, löysin tulitikkuja ja sytytin sen
sekä irroitin hytin ikkunaa suojaavan teräsluukun. Paksun lasin takaa
näin vettä -- mutta vettä joka oli yhtämittaisessa liikkeessä. Oliko
Rusalka siis hievahtamatta paikoillaan pohjassa vedenalaisen virran
liikkuessa ohitsemme? En ollut tuntenut vähäistäkään sysäystä, mikä
tietenkin olisi tuntunut, jos laivan runko olisi hipaissut jotakin
särkkää, niin, vaikkapa se olisi hyvin varovasti liukunut tasaiselle
hiekka- tai savipohjalle.
Ei -- vesi liikkui ylös ja alas; siitä päättelin, että me yhä olimme
kulussa mekin. Koska vesi näytti painuvan alaspäin, päättelin että me
silloin tällöin kohosimme pinnalle päin. Mitä kauemmin tarkkasin veden
liikkeitä paksun lasilevyn takaa, sitä selvempää minusta oli, että
Rusalka oli jonkunlaisessa horjahtelevassa tasapainoasemassa veden alla,
liikkuen merenpinnan ja pohjan välillä, kuinka syvällä, sitä oli
tietenkin laivasta käsin vaikea arvioida. Tämä johtopäätös oli hyvin
luonnollinen ja erehtymättä ainoa oikea. Laiva oli vain puoleksi veden
täyttämä. Vesitiiviit ilmantäytteiset osastot estivät sitä painumasta
syvemmälle, ja nyt me harhailimme ympäri Suomenlahtea vedenalaisten
virtojen mukana päämäärättä ja kykenemättä arvioimaan, mihin matkamme
päättyisi.
Katsoin kelloa -- se oli neljä aamulla. Jonkun tunnin perästä voisin
määrätä kuinka syvällä Rusalka oli. Se kävisi varsin helposti päinsä
siten, että sammuttaisin lampun ja tarkkaisin, tunkeutuisiko valoa veden
läpi ikkunaani. Ne tunnit tuntuivat minusta loppumattomilta, sitte kun
olin päässyt onnettomuuden synnyttämästä ensi jännityksestä ja tunsin
turtumuksen astuvan tilalle.
Tutkin tarkkaan hytissä olevan tulitikkuvaraston. Sitte tulin
tuumineeksi, että se pieni happimäärä, joka oli suljetussa hytissä,
vähentyisi vähentymistään, jos antaisin lampun palaa. Sammutin sen ja
asetuin säkkipimeässä pitkälleni sohvalle ja antauduin hautomaan
eriskummaisimpia ajatuksia, mitä kuolemaantuomitulla milloinkaan on
ollut. Ne pitivät minua kauan pahkivalveilla, en osaa sanoa kuinka kauan.
Kummakseni huomasin, etten oikeastaan käyttäytynyt enkä ajatellut
lähestulkoonkaan niinkuin henkilö, joka odottaa välttämätöntä
tukehtumiskuolemaa, päinvastoin aivojani askarruttivat mitä kiinteimmin
suunnitelmat, miten pääsisin ulos vankilastani, ja tilaamme aprikoiva
harrastus oli melkoista suurempi kuin kuoleman kanssa kilvoittelevalla
saisi olla. Turhaan yritin pitää ajatuksiani suurissa ikuisissa
asioissa, pinttynyt syntinen luontoni vaati oikeutensa ja loihti mitä
kummallisimpia suunnitelmia omaksi ja miksei myöskin tovereitteni
pelastukseksi. Olin jo näkevinäni, kuinka minä muiden seurassa
sukeltautuisin pinnalle, lähellämme olisi joku särkkä, ja me
pelastautuisimme sille. Vastustamattoman ilon tunne valtasi minut
hetkeksi, ja minä päätin heti asettua kosketuksiin muiden vangittujen
kanssa.
Viereinen hytti oli ensimäisen luutnantin. Varmaan oli joku tai
joitakuita pelastautunut sinne. Koputin tikarini varrella monta kertaa
hyvin lujasti seinään. Ei vastausta. Koputin jälleen. Kaukaa kuulin
heikkoa ääntä kuin puhetta, teroitin kuuloani äärimmilleen erottaakseni
mitä se oli, mutta en saanut sitä selville. Vielä pari iskua
väliseinälle, niihin ei tullut vastausta.
Silloin alistuin ja päätin odottaa aamua. Aamua! Olin narri, joka luulin
siihen asti eläväni. Voisihan käydä niin, että vesi seuraavassa
tuokiossa puhkaisisi kapteenin hytin seinät ja hukuttaisi minut siinä
samassa, mikä estäisi? Vedenpaine oli varmaan suunnaton, ja seinät eivät
voisi ajan mittaan kestää. Mutta minua ympäröivä syvä äänettömyys oli
niin räikeänä vastakohtana sille kauhulle, jota koetin ajatuksissani
kuvailla, että tunsin itseni naurettavaksi, kun suotta tekeydyin
levottomaksi. Vedenpitävät osastot oli toki tehty kestämään juuri
tällaista painetta, ja ellei virta työntäisi Rusalkaa kovalla vauhdilla
jotakin vedenalaista luotoa vasten, niin että alus saisi repeämän
kylkeensä, niin todennäköisesti jäisimme vankilaamme tuomiopäivään saakka.
Jälleen aloin tuumiskella pelastuskeinoja. Voimakas lounaismyrsky oli
pannut meren liikehtimään lännestä itään pitkin Suomen rannikkoa, ja me
seurasimme virran mukana kuin kuollut kala. Minne matkamme päättyisi?
Tällä hetkellä emme liene olleet kovin kaukana rannasta, ja
ajatuksissani olin jo näkevinäni Viaporin patterien kuvastuvan kaukana
itäistä aamutaivasta vasten.
Kuinka saisimme itsestämme tiedon ulkomaailmaan? Viaporia ympäröivillä
saarilla on asutusta, ja nyt oli tarvis saada saarelaisten huomio
kohdistetuksi tukalaan tilaamme. Mutta millä tavalla? -- Kuinka? Hetken
kuvittelin, että me ilman vaikeuksia voisimme työntää pinnalle poijun,
johon kiinnittäisimme lipun ja siten merkitä paikan, missä nyt olimme.
Epäilemättä "Tutsha" -- toinen sotalaiva, jonka seurassa eilen lähdimme
Tallinnasta -- epäilemättä se kaipaisi meitä, aavistaisi pahaa ja lähtisi
aamuhämärässä etsimään meitä.
Jospa vain voisin päästä kosketuksiin toisten vangittujen kanssa,
silloin voisimme yhdessä neuvotella ja yhteisin voimin murtaa jonkun
kiinni kierretyn kansiluukun, lähettää sitä tietä poijun pinnalle ja
sitte odottaa ponnistelujemme tuloksia.
Jyskytin hytin seinää tikarinperällä ja kapteenin saapasrengillä ja
pidin sellaista melua, että vainajatkin olisivat mokomasta havahtuneet.
Ei vastausta. Syvä mittaamaton hiljaisuus, joka vallitsi meren sisässä,
ei vastannut edes kaiullaan ponnisteluihini.
Nyt aloin vihdoin joutua epätoivoon. Huomasin että kansiluukkujen
liikutteleminen kävisi vaikeaksi, että ulkopaine olisi niin voimakas,
ettemme saisi niitä edes raolleen, vielä vähemmin voisimme niistä
työntää poijua ulos. Ja jos saisimmekin ne edes hiukkasen auki, niin
syöksyisi vesimassa pauhaten sisään ja laivan runko särkyisi jo siitä
ilmanpaineesta, joka tällöin syntyisi. Yhtäkaikki tämä johti minut
uusiin mietiskelyihin ja olettamuksiin.
Entä jos yrittäisimme puhkaista rungon päästämällä vesimassan syöksymään
sisään? Ehkä siten voisimme vapautua vankilastamme ja ainakin hetkeksi
saisimme nähdä päivänvalon taas. Laivassa oli yllinkyllin
pelastusrenkaita ja uimavöitä; jos vain pääsisimme pinnalle, voisimme
niiden avulla koska tahansa pelastua maihin.
Tyyni rauha ympärilläni ja epämukava asentoni sohvalla tuuditti minut
moniin surkeihin toiveisiin, joita kaikin voimin koin selitellä täysin
mahdollisiksi toteuttaa. Pääasia, ja se oli ensimäisenä suoritettava,
olisi päästä yhteyteen toisten vankitoverieni kanssa. Ja minä kyllä
keksisin jonkun aatoksen, joka johtaisi minut tähän päämäärään.
Ajatukseni kävivät yhä sekavammiksi ja haihattelevammiksi. Edellisen
päivän mielenjärkytys oli saanut minut tilaan, joka lähenteli hulluutta.
Mutta se oli miellyttävää hulluutta, täynnä valoisia toiveita ja
toteutettavia pelastussuunnitelmia.
Hetkeksi tyrmistytti minua ajatus, että olin nähnyt unta kaiken aikaa.
Raapaisin tulta ja katselin ympärilleni. -- Ei, olin edelleen kapteenin
hytissä. Nousin ja tartuin ovenripaan. Ovi pysyi kuin jättivoimin
suljettuna.
Kauempaa en jaksanut ajatella ja suunnitella. Heittäydyin sohvalle ja
uinahdin pois koko kammottavasta tilastani. Ehkä viimeinen uneni,
mietiskelin.
10.
Mereen suljettuna.
Kun heräsin, huomasin hytin yhtä pimeäksi kuin ennenkin ja melkein
entisessä asennossa. Pääni oli ehkä hieman alempana nyt kuin uneen
vaipuessani. Hapuilin tulitikkuja, löysin ne ja olin juuri
raapaisemaisillani tulta, kun heikko vihreähtävä päivänsarastus osui
silmiini.
Seuraavassa tuokiossa haparoin sille paikalle, mistä valojuova tuli,
huomasin unohtaneeni kiertää hytin ikkunan teräksisen sisäluukun kiinni,
ja sen läpi nyt hohti tuo kalpea vihertävä valo. Ensin arvelin, etten
ollut vielä oikein valveilla, että näin harhakuvia tai hourailin, sillä
selvästi tajusin missä olin. Mutta pian huomasin, että päivänvalo se
kuulsi veden läpi ja lähetti heikon kajastuksen hamaan vankilaani saakka.
Olin kiljahtaa ilosta, painoin kasvoni ruutuun, tarkkasin ylhäältä
pilkoittavaa valojuovaa, silmäilin vettä ja huomasin sen yhä olevan
liikkeessä kuten yölläkin. Sen liikkeestä minun oli silti mahdotonta
päätellä, oliko Rusalka paikallaan vai kulkiko se virran mukana. Minusta
tuntui omituiselta, että meidän kulkumme -- mikäli ollenkaan liikuimme
-- tapahtui niin tasaisesti ja hiljaa, että laiva oli tuskin
sentimetrinkään vertaa muuttanut asentoaan. Voimakkaamman virranhan
olisi pitänyt saada koko rungon heilahtelemaan ja hytin vaaka- ja
kohtisuora-asentoja muuttumaan joka minuutti. Mutta hytti oli melkein
sellaisessa vaakasuorassa ja säännöllisessä asennossa kuin olisi Rusalka
ollut ankkuroituneena johonkin satamaan.
Samassa tulin ajatelleeksi haaksirikon kulkua ja ymmärsin, miksi laiva
pysyi tasapainossa. Ensinnäkin laivan huomattavasti raskain kalusto
olivat koneet, jotka olivat pohjimmaisina laivan keskustassa ja
muodostivat niin sanoakseni raskaimman painolastin, ja se piti runkoa
tasapainossa. Toiseksi oli alimpana sijaitseva köliosasto jo matkamme
aikana täyttynyt vedellä. Tuhoiskun laivaa kohdatessa puhkesi peräosasto
ja tällöin täyttyi hyttini viereinen upseerien kokoushuone vedellä.
Varsin todennäköisesti ei konehuoneeseen johtavia käytäviä ollut ehditty
sulkea, joten tämäkin, syvällä sijaitseva tilava huone oli tullut
täyteen vettä. Kaikki osastot ja huoneet, joissa vielä oli ilmaa ja
jotka pitivät laivaa uivassa asennossa, olivat siis ylimpänä heti kannen
alla. Mutta nämä ilmantäyteiset uimapussit eivät pitäneet laivaa vain
kelluvana, ne saivat sen pysymään myöskin tasapainossa. Siinä selitys,
miksemme olleet keikahtaneet kumoon upotessamme.
Mitä kauemmin tuumin, mistä ikkunan takaa näkemäni vedenliikkeet
johtuivat, sitä todenmukaisemmalta minusta tuntui, että ne johtuivat
laivan rungon _vaakasuorassa asennossa_ tekemistä heilahduksista. Me
ajelehdimme edelleenkin ympäri, suunnattoman ison kalan lailla, muutamia
syliä merenpinnan alapuolella, eikä meillä ollut toivoa päästä koskaan
pinnalle eikä suuria mahdollisuuksia törmätä jollekin luodolle, sillä
syvät vedenalaiset virrat välttelevät varsin luonnollisista syistä
kaikkia kiinteitä kohtia, ja me seurasimme näiden virtojen mukana.
Niin, -- mitä minun nyt oli tekeminen?
Ohut vihertävä valojuova oli käynyt yhä heikommaksi, ja siitä päättelin,
että virta tai jotkut muut syyt veivät meitä pohjemmalle jälleen.
Tarkatessani tuota häipyvää valoa alkoi minua puistattaa, ja huomasin
samalla, kuinka perinpohjin toivoton asemani oli.
Sytytin lampun ja katsoin kelloani. Se oli kaksitoista -- päivällä
tietenkin. Oli siis kulunut melkein yhdeksän tuntia haaksirikosta, ja
minä olin nukkunut ainakin seitsemän kaikessa rauhassa. Omituista että
olin voinut niin tehdä! Kuinka oli mahdollista, että minä,
tukehtumiskuoleman minua odottaessa, toivottomasti teljettynä rautaiseen
kammioon useita syliä vedenpinnan alle, olin voinut olla näin
välinpitämätön kohtalostani? En edes nytkään tuntenut syvää järkytystä;
suhtauduin tilaani selittämättömän rauhallisesti, mikä ihmetytti minua
mitä suurimmassa määrässä.
Kaikki ne tuolla ylhäällä kirkkaassa päiväpaisteessa elävät olennot,
joista pidin, tuntuivat minusta epätodellisilta unikuvilta pikemmin kuin
olennoilta, joita kaipaa ja ikävöi. Tuumiskelin ikuista eroani heistä
jonkunlaisella synkällä tyyneydellä, joka ellotti minua ja sai minut
sanomaan itseäni sydämettömäksi. Se ei ollut katkerasti kilvoiteltua
tyyneyttä -- se oli välinpitämättömyyttä! Muuta nimeä sille ei voinut antaa.
Äkkiä välähti aivoihini uusi ajatus -- ilman happi alkoi turmeltua!
Samassa minut valtasi eräänlainen kauhu -- olin jo kulkemassa
kohti tukehtumiskuolemaa sitä huomaamattani. Siitä johtui
välinpitämättömyyteni ja suuri rauhani!
Tarmoni havahtui. Kaikin voimin taoin hytin seiniä herättääkseni
toverieni huomion, asettuakseni yhteyteen heidän kanssansa ja
ryhtyäkseni yhteisiin toimenpiteihin pelastuaksemme. Kaikista
ponnisteluistani oli sama tulos kuin eilenkin. Päättelin, että toiset jo
aikoja sitte kai olivat kuolleet, olivat mahdollisesti hukkuneet jo itse
haaksirikossa, ja että minä olin ainoa elävä olento vedessä kelluvassa
sukelluslaivassa. Mutta tuskin jaksoin kammoksua tätä keksintöä,
suhtauduin siihenkin kuten kaikkeen, verrattoman, vaistomaisen tyynesti.
Yöllä olin ajatellut murtautua väkivalloin väliseinän kautta viereiseen
hyttiin, nyt huomasin sen yrityksen turhaksi. Seinä oli teräslevyä,
ilmatiivis ja melkoisen paksu, sen tiesin. Minulla ei ollut työaseita,
joilla sen olisin voinut puhkaista, ja sitäpaitsi minulla ei enää ollut
halua eikä voimiakaan sellaiseen puuttua. Nyt sen sijaan valmistuisin
ottamaan kuoleman vastaan kuin mies.
Kapteenin pienestä käsikirjastosta löysin uuden testamentin ja minä
syvennyin hartaana sitä lukemaan. Näin kului aika nopeasti ja hyvin,
kunnes väsyin, ja ajatukseni eivät enää jaksaneet luettua käsittää.
Millä tavalla lyhentäisin elämäni viimeiset, loppumattoman pitkät
tunnit? Revolveria en enää ajatellut; -- venäläisen luonteen hyviä
piirteitä on, että itsemurhat ovat harvinaisia aitoslaavilaisten
keskuudessa.
Minulla oli jo kauan ollut, niin sanoakseni, omallatunnollani vaistoinen
vaatimus, että, koska kykenin, minun pitäisi laatia seikkaperäinen
kuvaus Rusalkan vaiheista sen tapauksen varalta, että laivan runko
joskus nousisi ihmisten ilmoille, ja jälkipolvi tahtoisi tutkia sen
perikadon syitä. Varmaankin olivat ohjaushytti ja siihen kiinnitetty
pelastusvene, jotka hyökyaalto oli pyyhkäissyt mennessään, vieneet
tiedon Rusalkan perikadosta Suomen rannikolle, mutta kukaan
haaksirikkoinen ei vielä tähän asti liene elänyt lähes kahtatoista
tuntia, teljettynä uponneeseen laivaan. Nykyinen tilani tuntui minusta
niin tavattomalta ja ennen kaikkea Rusalkan tasapaino-asema, että
kertomukseni haaksirikkoa seuranneista vaiheistani olisi varmaankin
ainoanlaatuinen, jommoista merenkulun historia ei tätä ennen ole tuntenut.
Innostuin äkkiä tähän tehtävään. Oli kieltämättä miehevämpää ja
hyödyllisempää sepittää tuollainen kertomus kuin odottaa epätoivoisesti
käsiä väännellen kuolemaa, joka odotuttaisi itseään kenties vielä monta
päivää.
Etsin kapteenin pöydältä paperia ja kirjoitusvehkeitä, löysin kumpiakin
ja rupesin kirjoittamaan. Olen jo kertonut tärkeimmät seikat, eivätkä
voimani vielä ole herpouneet, ja jatkan niin kauan kuin jaksan kynää
pidellä ja ajatella selvästi. Työ johtaa ajatukseni muualle, saa
tahdonvoimani terästymään ja luo minuun mielikuvan, että kuolen
jonkunlaisen sankarikuoleman.