upseeria, ei edes parasta ystävääni, joka ei olisi arvellut ovelien
venäläisten huiputtaneen minua perinpohjaisesti, nämä kun näet eivät
tietenkään halunneet ranskalaisten sekautuvan heidän yksityisiin
merisotilaallisiin asioihinsa.
Sain kestää toverieni ja esimiesteni pilkan ja toivoin tulevaisuuteen.
He saisivat vielä kerran nähdä, etten ollut kirjeenvaihtaja-matkaani
tehnyt vallan turhan takia.
Ja aivan oikein -- tuskin oli kahta viikkoa kulunut kuolleen hylkeen
löydöstä, kun minä sain Tallinnasta yksityissähkösanoman, joka sisälsi
peräti omituisia tietoja. Se kuului:
"Pelastusvyöllä varustettu meriupseerin ruumis löydetty Tallinnan
läheltä. Vainajan huostassa olleet muistiinpanot osoittavat, että hän on
Rusalkan miehiä. Upseeri itse on tuntematon, mutta ruumis on liian hyvin
säilynyt, jotta se olisi voinut virua enemmän kuin vuoden meressä. Koko
juttu käsittämätön. Lisää niin pian kuin häntä koskevat tutkimukset ovat
lopetetut."
Sähkösanomassa ei ollut lähettäjän nimeä, ja ensi hetkessä epäilin, että
ranskalaiset toverini, jotka tiesivät kuinka hartaasti odottelin
tietoja, olivat sen piloillaan sommitelleet. Mutta huomasin heti, että
se oli lähetetty Tallinnasta, ja minä tiesin, ettei siellä ollut
ainoatakaan tuttavistani.
Siis, jälleen arvoituksellinen löytö, mutta paljon tähdellisempi kuin
kuollut hylje! Kun lähemmin punnitsin sähkösanoman sisällystä, täytyi
minun sentään tinkiä aika paljon toivomuksistani, että tuo maihin
ajautunut kuollut upseeri -- olkoon hänellä muistiinpanoja kuinka paljon
tahansa -- olisi jossakin yhteydessä Rusalka-jutun kanssa.
Hän oli tietysti jonkun muun laivan upseeri ja oli hukkunut vähintään
vuotta myöhemmin, kuin Rusalkan miehistö. Surkuttelin tietysti
miesrukkaa, mutta mitään todella syvää harrastusta hän ei minussa
herättänyt.
Miksei sähkösanomassa ollut lähettäjänimeä? Ehkä se olikin vain väärä
hälytys, jonka oli toimittanut henkilö, joka tunsi käyntini Pietarissa
ja Viaporissa? Mutta minkävuoksi minua puijattaisiin moisella
sensatiosähkösanomalla? Kellä oli sellaiseen harrastusta?
Moisia kysymyksiä risteili aivoissani, ja lopulta keksin järkevän
vastauksen kaikkiin. Sähkösanoman oli lähettänyt joku upseerituttavani,
joka ei ollut uskaltanut tai tahtonut panna siihen nimeään, sillä hän ei
mielinyt vaarantaa itseään, jos näet hänen esimiestensä kuuluville
tulisi, että hän oli omin lupinsa sähköttänyt rantalöydöstä hamaan
Ranskaan saakka.
Niin oli laita, niin eikä toisin!
Yhtäkaikki, sähkösanoma sai minut melkoiseen jännitykseen, ja minä
odottelin kärsimättömänä uusia tietoja. Kylläpä niitä saikin vuottaa.
Vasta kolmea päivää myöhemmin saapui Pietarista seuraava sähkösanoma:
"Rannalle ajautunutta upseeria käsitteleviä tutkimuksia on tehty
kaikessa hiljaisuudessa, jottei herätettäisi tarpeetonta huomiota ja
uusia huhuja. Hänen paperinsa sisältävät mitä tärkeimpiä tietoja
Rusalkan kohtalosta, mutta hän itse ei voi olla Rusalkan miehiä. Häntä
arvellaan upseeriksi, joka hukkui viime suvena suoritettujen suurten
tutkimusten aikana."
Allekirjoitusta ei nytkään.
Yhä sotkuisempaa, yhä salakähmäisempää! Upseeri, joka katosi
viimesuvisten laajojen Rusalka-tutkimusten aikana, oli löydetty
ruumiina, mutta häneltä oli tavattu joukko Rusalkan kohtaloa koskevia
tärkeitä muistiinpanoja! Olisiko hän siis sukeltanut hakemaan näitä
muistiinpanoja Suomenlahden pohjasta, mutta tässä puuhassaan hukkunut?
Olin päästä pyörällä.
Kun olin hieman tointunut, istahdin kirjoittamaan pitkän kirjeen
kapteeni Vasuhinille, mainitsin saamistani sähkösanomista, kiitin häntä
niistä ja pyysin häntä kirjeitse lähettämään minulle seikkaperäisiä
tietoja uudesta, salaperäisestä rantalöydöstä, joka tietysti kiinnitti
mitä suurimmassa määrässä mieltäni.
Lähetettyäni kirjeen tunsin itseni tyynemmäksi. Nyt oli vain odotettava
kapteeni Vasuhinin vastausta, joka valaisisi asian oikean laidan. Ellei
sitä tulisi, tärvelisin aivoni mietiskelyillä, jotka olisivat vain
tyhjiä arvailuja.
Noin viikon kuluttua saapuikin kapteeni Vasuhinin vastaus, mutta se
herätti minussa uutta ällistystä. Kirje oli peräti lyhyt ja sisälsi
seuraavaa:
"Parahin luutnantti Dubois!
Olen saanut kirjeenne, ja kiiruhdan vastaamaan heti, ettette
joutuisi turhaan odottamaan. Minulla ei ole mitään kerrottavaa
Tallinnan lähellä tehdystä eriskummaisesta rantalöydöstä, josta
kirjeessänne puhutte. Minä en liioin ole lähettänyt teille
sähkösanomia. Teillä on ilmeisesti muita ystäviä Pietarissa kuin
minä. Teidän altis
kapteeni Vasuhin."
Mitä tämä merkitsi? Kuka siis oli sähkösanomat toimittanut? Kapteeni
Vasuhin ja hänen ajutanttinsahan vain olivat luvanneet minulle hankkia
tietoja Rusalkan vaiheista. Ketä minun siis oli niistä kiittäminen?
Kaiken kaikkiaan pelkkää salakähmäisyyttä koko juttu?
Kyhäsin heti paikalla kolme uutta kirjettä Pietariin -- yhden
ensimäiselle luutnantille Vasuhin nuoremmalle, toisen luutnantti
Wulffertille ja kolmannen kapteeni Vasuhinin aliluutnantille, johon olin
tutustunut Viaporissa ja joka niinikään oli luvannut minulle lähettää
tietoja.
Kaikissa kolmessa mainitsin saamistani sähkösanomista, kysyin,
kertoivatko ne tosia ja pyysin selitystä koko juttuun. Sillä eihän
voinut ajatella, että sähkösanomat olisivat saapuneet minulle ilmasta
lentäen -- minun oli varmaankin kiittäminen jotakuta heistä niistä
mielenkiintoisista tiedoista, joita olin Venäjältä saanut.
Taas kului viikko. Sitten tuli kolme kirjettä, yksi kultakin
venäläiseltä tuttavaltani, kaikissa jotenkin sama sisältö. Kukaan heistä
ei ollut lähettänyt sähkösanomia, kukaan ei liioin voinut selittää
minulle, kuinka asiat oikein olivat. Mutta kukaan ei myöskään väittänyt,
että sähkösanomien tiedot olisivat vääriä, päinvastoin tuntui siltä,
että he kaikessa hiljaisuudessa tunnustivat sähkösanomien sisällön
oikeaksi. Ja jokainen lopetti kirjeensä, kuten kapteeni Vasuhinkin
lauseeseen? "Teillä on ilmeisesti Pietarissa muita ystäviä kuin minä."
Kirjeet saivat tietysti minut enemmän uteliaaksi kuin viisaaksi. Olin
yksinkertaisesti joutunut hämärien vehkeilyjen uhriksi, haluttiin
kokeilla, kuinka kauan hyvänsuopaisuuttani ja herkkäuskoisuuttani
kestäisi, tahdottiin kaiken kaikkiaan pitää minua narrina.
Suutahdin omaa herkkyyttäni ja päätin katkaista suhteeni venäläisiin
ystäviini, koska he huvittelivat pitämällä minua vehkeilyjensä uhrina.
Ja samalla olin tyytyväinen itseeni sen johdosta, että olin sähkösanomat
säilyttänyt omana salaisuutenani. Jos olisin niistä jutellut
tovereilleni, olisin nyt saanut kestää heidän rajatonta naljailuaan, kun
ei mitään lähempää selvää saataisikaan Tallinnan lähellä viimeksi
tehdystä salaperäisestä rantalöydöstä.
Silloin sain -- joitakuita päiviä viimeksi tulleiden kirjeiden jälkeen ja
Aleksanteri III:n kuoleman ja Venäjän maansurun aikoihin -- painavan,
kirjoihin merkityn postilähetyksen Pietarista. Itsestään selvää, että
tulin uteliaaksi. Huomasin paketin koosta, että siinä oli papereita tai
kirjoja, enkä siis pelännyt sen sisältävän helvetinkonetta, jonka
tehtävänä oli vaijentaa minut ikiajoiksi sen johdosta mitä jo tiesin
omituisesta Rusalka-jutusta. Paketin lähettäjäksi oli venäläisin
kirjaimin merkitty jokin aivan epäselvä nimi. Muutoin kyllä olin mestari
saamaan selvän venäläisistä kirjaimista.
Lähetin pois kirjeentuojan ja irroitin paketin huolellisesti kiedotut
purjenuorasiteet. Esille tuli paperitukku, joka oli kirjoitettu täyteen
tiheää pientä käsialaa, ja päällimmäisenä oli minulle osoitettu kirje.
Sujuvalla, virheettömällä ranskalla tuo epäselvä nimimerkki selitti mitä
paketti sisälsi. Kirje kuului:
"Korkeastikunnioitettava herra luutnantti:
"Otan itselleni edelleen vapauden pitää Teidät niiden tapahtumien
tasalla, jotka ovat yhteydessä Rusalkan ja sen salaperäisen kohtalon
kanssa. Oheelliset muistiinpanot on löydetty lähellä Tallinnaa
maihin ajautuneen upseerivainajan taskuista, ja minä olen ne Teitä
varten kääntänyt ranskaksi.
"Saatte niistä lukea kerrassaan uskomattomia seikkoja, jotka luovat
Rusalka-juttuun aivan uutta valaistusta.
"Meriupseeri-vainajasta ovat mielipiteet tuiki erilaisia. Muutamat
luulevat hänessä tuntevansa viimekesäisen Rusalka-retken aikana
kadonneen upseerin, Salmatovin, jota hän muistuttaa kookkaalla
rakenteellaan ja vaalealla tukallaan, toisten mielestä on
epäilemätöntä, että hän on Solovin, Rusalkan toinen luutnantti.
Hänen alkuperäänsä ei ole toistaiseksi voitu todeta.
"Edellistä käsitystä tukee, paitsi, kuten sanottu, hänen
ruumiinrakenteensa ja tukan väri -- jotka tosin sopivat hyvin
luutnantti Soloviniinkin -- myös se seikka, ettei olla läheskään
varmoja, puhuuko huhu totta, että sanottu meriupseeri olisi kadonnut
tutkimusretkeltä yhdessä erään Viaporissa palvelevan everstin rouvan
kanssa. Tosiasia sensijaan on, että everstinrouva Dorshinski on
kadonnut Viaporista samaan aikaan kuin Salmatov
sukelluskomennuskunnasta, mutta toisaalta väitetään varmasti,
etteivät he olleet missään suhteissa toisiinsa. Olettamus, että
löydetty meriupseeri olisi karannut Salmatov, on ristiriidassa sen
tiedon kanssa, että tämä on kuulemma nähty everstinrouvan seurassa
jossakin saksalaisessa pikku kylpylässä. Jos se todistetaan, ei voi
olla puhettakaan, että upseerivainaja olisi hän. Niinikään on
selittämätöntä, kuinka hän olisi saanut huostaansa näköjään täysin
luotettavat muistiinpanot, jotka, kuten huomaatte, ovat päivätyt
Rusalkassa kahtena, kaameata haaksirikkoa seuranneena päivänä.
"Moni seikka tukee sitä olettamusta, että maihin ajautunut upseeri
olisi Rusalkan toinen luutnantti Solovin. Ensikädessä se, että hänen
melko hyvin säilyneissä liinavaatteissaan on nimimerkki S, jota on
verrattu hänen muissa, onneksi talteen saaduissa liinavaatteissaan
oleviin kirjainmerkkeihin ja niiden on huomattu sopivan jokseenkin
hyvin toisiinsa. Tosin alkaa Salmatovinkin nimi S:llä, joten täyttä
varmuutta ei näinkään ole voitu saada. Edelleen, muistiinpanot
tuntuvat täysin luotettavilta, kuten itsekin huomaatte, ja
ammattimiesten parissa on jo kauan ollut vallalla sama ajatus
Rusalkan kohtalosta. Se käsitys saa nyt vahvistuksen maihin
ajautuneelta löydetyistä muistiinpanoista -- jos ne ovat oikeita.
"Jälkimäistä näkökohtaa vastaan sotivat niin selvät fyysilliset ja
kemialliset lait, että niitä täytyy ensimäisenä ja viimeisenä epäillä.
"Ennen kaikkea on uskomatonta, että henkilö, joka on ollut veteen
hautautuneena enemmän kuin vuoden ajan -- vaikka kuinkakin tiiviisti
suljetussa paikassa -- olisi voinut säilyä niin hyvin kuin löydetty
upseeri. Vaikkapa hän olisi ollut vain lyhyenkin ajan aallokon ja
meriveden vaikutuksen alaisena, ei vuoden vanha ruumis olisi sitä
kestänyt. Edelleen on omituista, ettei hänellä ollut muita
asiapapereita kuin nuo tuhoenteiset muistiinpanot. Ne oli tosin
huolellisesti ommeltu hänen povitaskuunsa, mutta koska hän on noin
huolehtinut niiden säilymisestä, odottaisi hänen samalla ajatelleen
kuinka todistaa alkuperänsä.
"Olkoon laita kuinka tahansa, se ainakin on varmaa, että mitä
omituisimpia ja yllättävimpiä olettamuksia voi tämän löydön
perustuksella tehdä Rusalkan kohtalosta. Vaikeata näet on uskoa,
että papereissa piilisi jokin salamyhkäinen puijausyritys tai että
ne olisivat väärennettyjä. Kadonnut luutnantti Salmatov oli tosin
haaveileva luonne ja hänellä kuuluu olleen melkoista
kirjailijataipumusta, mutta silti tuntuisi melkein liian
häikäilemättömältä olettaa häntä muistiinpanojen laatijaksi. Vielä
uskomattomampaa olisi otaksua hänen säilyttäneen niitä huostassaan
niin huolellisesti, jos hän todella olisi hukkunut viime kesäisellä
sukellusretkellä, onnettomuustapauksessa, jota kukaan ei ole ollut
todistamassa, eikä paennut kauniin everstinrouvan kanssa.
"Siis: -- peräti mutkallinen juttu, joka saisi syntymään mitä
hurjimpia huhuja, jos se joutuisi yleisön tietoon. Mitä tarkimmin
pyritään pitämään löytöä salassa, ja toistaiseksi on onnistuttukin.
Nykyisin on joukoilla muuta ajateltavaa tsaarin sairauden johdosta.
Hän kuuluu olevan kuolemaisillaan, ja minä pelkään koko jutun
joutuvan unohduksiin, ellei satu uutta rantalöytöä, jonka joku
sanomalehtimies saa nuuskituksi esille.
"Rusalka-juttu ei saa toki unohtua. Annan teille täten valtuuden
oman mielenne mukaan käyttää muistiinpanoja ja luotan teidän
vaitioloonne! Teillä on Pietarissa hyviä ystäviä, kuten näette.
"Mitä kunnioittavimmin."
Nimi epäselvä.
8.
Muistiinpanot. Rusalkan kamppailu elämästä ja kuolemasta. Perikato.
Kirje putosi polvilleni ja minä vaivuin mietiskelyihin. Kuka oli tämä
salaperäinen joku, joka oli lähettänyt minulle sähkösanomat ja joka
niiden lisäksi oli lähettänyt nämä tiedot ja tämän paketin mitä
mielenkiintoisimpia muistiinpanoja, jotka oli vasituisesti minua varten
käännetty ranskaksi?
Entä kirjeen loppu, joka muistutti niiden kirjeiden loppua, jotka olin
saanut venäläisiltä ystäviltäni: "Teillä on Pietarissa hyviä ystäviä,
kuten näette." Mitä se merkitsi? Aiottiinko minut sekoittaa vehkeilyihin
ja salakähmäisiin puuhiin? Siltä todella tuntui. Oliko se kenties ansa,
jolla minut aiottiin siepata? Mutta miksi minut, ja kuinka se
tapahtuisi? Enkö ollut vapaa ranskalainen, joka elelin enemmän kuin
kahdensadan penikulman päässä Pietarista? Minua ei kävisi kietominen,
jos haluttaisiinkin.
Kaikessa selvyydessään ja suorasukaisuudessaan salaperäinen kirje
todisti, että Pietarissa odotettiin minulta jotakin. Ainakin toivottiin,
että minä julkaisisin muistiinpanot _Revue Marinessa_ -- mitä tarkoitusta
varten, en heti saanut selville. Mutta sitten arvelin, että tekisin
hyvän palveluksen oikeuden ja totuuden asialle, jos toimittaisin kaikki
nämä omituiset tapahtumat ranskalaisen yleisön tietoon. Se vaikuttaisi
ainakin epäsuorasti ja kiirehtisi niitä hitaita virallisia tietoja
Rusalkan vaiheista, joita yhä pidettiin salassa siltä yleisöltä, jota ne
koskivat.
Aloin selailla muistiinpanopinkkaa. Ensimäisen sivun otsikkona oli:
Kuolemaantuomitun muistiinpanoja, jotka on tehty uponneessa
monitorissa Rusalkassa sen perikatoa seuranneena päivänä.
Keskiviikkona syysk. 20 p:nä 1893.
Ja minä luin:
Tänään puolipäivän tienoissa lähdimme monitori Rusalkalla Tallinnasta
Helsinkiä kohden. Rusalkan miehistönä oli satakuusikymmentäkaksi henkeä,
montako niistä tällä hetkellä on elossa, en voi sanoa, sillä vesi
erottaa sen suojan, missä minä olen, muusta aluksesta. Kun olimme
päässeet Suomenlahden avomerelle kanuunavene Tutshan seurassa, tunsimme,
että voimakas lounaistuuli kiihtyi minuutti minuutilta ja myllersi merta
mahtavasti Nargön selällä.
Rusalka ei ollut mikään kelpo merenkyntäjä (ja mistäpä monitorista voi
päinvastaista väittää?), mutta yhtä kaikki toivoimme myötäisen
perälaitatuulen turvin voivamme helposti päästä Suomenlahden poikki ja
vielä samana iltana ankkuroitua Helsingin vesille. Mutta toisin oli
kohtalo säätänyt.
Kun olimme päässeet noin puolimatkaan ja jättäneet tallinnalaisen
majakkalaivan taaksemme, sivuutti meidät Tutsha, joka selviytyi
aallokosta meitä paremmin. Myrsky yltyi niin, että perämiehiä täytyi
vaihtaa joka neljännestunti, koska heillä oli ankara työ pitää vaanivaa
jättiläistä oikeassa suunnassa. Jokainen ankarampi puuskaus sinkosi
heidät peräsinpyörältä vasten ohjaushuoneen seiniä, sillä pyörä totteli
aaltojen painallusta peräsimeen.
Kapteeni ja me muut huomasimme meitä uhkaavan vaaran, pidettiin
neuvottelu ja me päätimme kääntyä takaisin Tallinnaan. Olimme jo
aiemminkin yrittäneet kääntyä, mutta kun se oli osoittautunut vaikeaksi,
olimme ottaneet vanhan suuntamme jälleen. Emme voineet koskaan olettaa,
että meri kävisi niin ankaraksi. Nyt näytti välttämättömältä kääntyä,
sillä näin emme voisi kauaa kestää. Ehkä selviytyisimme paremmin, jos
aallokko olisi laitavastainen, -- samoin olimme kerran ennenkin
menetelleet Itämerellä raivonneen myrskyn kynsissä ollessamme.
Käännyttäessä sinkosi toinen peränpitäjä niin ankarasti syrjään, että
hän taittoi käsivartensa ja pyörtyi. Mutta aluksen kokka oli nyt päin
hyökyjä ja vaarui vaarattomammin. Aloimme jo toivoa voivamme, ellemme
päästä Tallinnaan illaksi, niin ainakin välttää myrskyn avomerellä.
Peräsin ei toiminut nyt enää niin huolestuttavasti, ketjut eivät
pingoittuneet niin pahasti kuin äsken, ja helpotuksen huokaus pääsi
meiltä kaikilta. Olimme viimeksi kuluneen puolen tunnin aikana olleet
valmiit kuulemaan milloin tahansa sen kammottavan rasahduksen, joka
sanoisi meille että peräsinketju oli katkennut ja ohjauslaite joutunut
käyttökelvottomaksi.
Mitä se olisi merkinnyt myrskyn pahimmillaan raivotessa, ymmärtää
jokainen merimies.
Rusalkassa ei ole höyryperäsinlaitetta; alus on muutenkin vanhaa
rakennetta. Ja vaikka sellainen olisi ollutkin, olisi se ollut samassa
vaarassa särkyä. Sillä, koko monitorimuoto ei sovi ankaraan
merenkäyntiin. Syynä on lähinnä sen suunnaton vedenalaisrunko, joka
teoreettisesti katsoen edistää laivan liikkeitä, mutta käytännössä tekee
sen kaksinverroin raskaammaksi ja uhatummaksi heti, kun aallokko käy
kyllin ankaraksi kehittääkseen kaiken voimansa sen kylkiä ja pohjaa
vasten. Siinä tapauksessa vaarumiset eivät ole sellaisia kuin
tavallisessa aluksessa, vaan ne muistuttavat väkeviä iskuja, jotka
panevat koko rungon vavahtelemaan. Ja jotta moisten vaarallisten
vaarumisten aikana voitaisiin ohjata, on Rusalkassa tavallista isompi
peräsin, mikä osaltaan selittää, että perämiesten oli vaikeata käsitellä
pyörää, kun alus joutui hyökyihin.
Olimme kuten sanottu upseerineuvottelussa hieman rauhoittuneet. Vaikka
aallot lakkaamatta ärjyivät kamalasti tohisten matalan laivankannen yli,
eivät puuskaukset olleet enää entisen ankaria. Panssaritorni kyllä
kestäisi -- peräsinlaitteet olivat laivan heikoin kohta.
Mutta -- ja se oli suuri mutta!
Kukaan ei lausunut asiasta sanaakaan, mutta kaikki ajattelivat samaa.
Huomasin sen kapteenin muuten niin tyynestä katseesta, keksin sen
kaikkien tovereitteni silmänurkilta ja minä itse tunsin tuon mutta-sanan
nousevan tukehduttavana kurkkuuni.
Rusalka oli jo menneenä kesänä tuomittu melkein kuin kuolemaan ja
vanhentuneeksi kelpaamaan meriliikenteeseen. Talvella siihen oli tehty
korjauksia ja se oli siistitty uuteen kuntoon -- mutta -- mutta -- mutta!
Tiesimme kaikki, että ne korjaukset olivat pikemmin nimellisiä kuin
hyödyllisiä. En tahdo tai en voi sanoa, kuinka laivatelakalla oli
korjaukset tehty, mutta vastaleivottu merikadettikin huomasi, että
Rusalka oli pahasti syöpynyt liitoksiltaan ja, ollakseen rauta-alus,
vuoti kovin runsaasti köliosastoon, missä ei saa olla vettä enempää kuin
mitä koneiston jäähdytyspumpuista sinne on päässyt valumaan.
Tämä synkkä tieto sai meidät vaiteliaiksi ja alakuloisiksi. Päällystön
masentunut mieliala tarttui tietysti miehistöönkin. Kukaan ei mennyt
kojuunsa, vaikka yövartio jo oli asettunut paikoilleen. Mutta
köliosastoa mitattiin tämän tästä, ja vesi kohosi siellä yhtämittaa --
nousi varmasti ja lakkaamatta, vaikka tyhjennyspumput työskentelivät
mitä voimakkaimman höyrypaineen alaisina.
Myrsky ei heltynyt, pikemmin päinvastoin, päättäen aallokosta, joka
paisui yhä ankarammaksi, vaikka meidän vähitellen olisi pitänyt päästä
suojaan Nargön selältä. Onnettomuudeksemme myrsky oli kääntymässä
läntiseksi, mikä teki merenkäynnin entistä uhkaavammaksi, koska aallokko
nyt alkoi kuohua ristiin edellisen suunnan kanssa.
Nousin panssaritorniin luodakseni yleissilmäyksen asemaan. Aiemmin
olimme nähneet tallinnalaisen majakkalaivan jonkun verran tuulen
alapuolella, en voi sanoa, kuinka kaukana meistä, ja melkein suoraan
etelässä vilkkui Nargön majakkatuli. Laskin, että matkaa sinne saattoi
olla kolme- tai neljäkymmentä virstaa. Oleskelu tornissa ei ollut
kaikkein miellyttävintä. Vaikka kanuunat tietysti olikin korjattu
suojiin ja alustiinsa kiinnitetty sekä uurreluukut suljettu, pusersi
aallokko kuohujaan niiden lävitse, sillä kumitäytteet eivät liene olleet
kyllin tiiviitä, minkä selittää se seikka, että niitä on tarvis harvoin
sulkea. Minä ainakaan en ole seitsenvuotisen palvelukseni aikana monilla
monitoreilla ollut mukana myrskyssä, joka olisi vaatinut tällaisiin
varovaisuuspuuhiin ryhdyttäväksi.
Kun tulin tornista alas, löysin toverini teepöydän äärestä, mutta kävi
sääliksi nähdä, kuinka huono ruokahalu noilla reimoilla merikarhuilla
nyt oli. Kapteeni ei lähtenyt ohjaushuoneesta perämiesten luota
nauttimaan edes lasillista teetä kanssamme. Hänelle vietiin tee sinne
missä hän seisoi paikallaan. Meillä muilla ei ollut sinä iltana paljoa
toisillemme puhuttavaa. Kaikki aavistimme jotakin pahaa olevan tulossa,
ilmassa leijui hirveä lamaantunut mieliala, mutta kukaan ei keventänyt
sitä lausumalla mitä hän pelkäsi. Kukaan ei mielinyt ensimäisenä
ilmaista sitä alakuloisuutta, jota me kaikki vaistomaisesti tunsimme.
Yötä myöten myrsky riehahti täyteen raivoonsa. Toisella laivalla se ei
olisi meitä paljoakaan pelottanut, Rusalkassa kiihtynyt aallokko tuntui
meistä kuin kuolemantuomiolta. Viimeisten kahden tunnin aikana oli loki
merkinnyt vain kuusi meripeninkulmaa, vaikka kuljimme täysin konein. Ja
köliosastossa vesi kohosi yhä.
Aloimme valmistua kestämään pahinta. Kapteeni tuli alas ja määräsi
kaikki vedenpitävät osastot suljettaviksi. Niiden avulla voisimme
pysytellä pinnalla, vaikka köliosasto täyttyisikin vedellä ja sen mukana
konehuone. Narisevien luukkujen kaamea ääni ja vasaroitten nakutus
katkaisivat ja vaimensivat myrskyn ja aaltojen ärjyn.
Olimme tuskin saaneet luukut kuntoon, kun koneet äkkiä taukosivat. Vielä
pari männän iskua, nekin hitaita ja ponnistelevia, sitte oli kaikki
vankkumattoman hiljaa, ja kuului vain pitkällistä viuhuvaa ääntä kuin
ulospursuavan höyryn sihinää. Mitä oli tapahtunut?
Koneinsinööri syöksyi palttinankalpeana upseerihuoneeseen ja ilmoitti
että toinen silinterinluisti oli toistaiseksi lakannut toimimasta, koska
täyte oli irtautunut ja höyry pursui ulos. Ankarassa aallokossa vanha
kone oli työskennellyt peräti epätasaisesti, sillä potkuri oli milloin
kolme neljäsosaltaan veden yläpuolella, milloin painui syvälle
aaltoihin. Tavallisessa laivassa tämä ilmiö ei ole harvinainen, sen
tietää jokainen, ken myrskyn kynsissä on joutunut liikkumaan avomerellä.
Mutta monitorissamme, joka on suurimmalta osaltaan vedessä, ei ollut
otettu huomioon sitä tärinää, mikä tällöin syntyy koneistossa, tai laiva
oli muuten liian raihnas kestämään moisia puistatuksia. Koneet eivät
voisi työskennellä ainakaan puoleen tuntiin. Korjailtiin mitä voitiin,
mutta konehuone oli täynnä ulospursunutta höyryä, muuan lämmittäjä oli
polttanut itsensä pahoin, kattiloista oli päästettävä miltei kaikki
höyry, jotta onnistuttaisiin saada luisti kuntoon.
Kaikkien pitämä koneinsinöörimme oli tuskin puhunut loppuun, kun meri jo
vahvisti hänen sanansa tosiksi sinkoamalla natisevan ja ohjaamattoman
aluksen aaltolaaksoon niin voimakkaasti, että koko teekalusto kilisten
ja kalisten putosi lattialle ja me itse takerruimme toinen toisiimme ja
hapuilimme tukea mistä saimme, jottemme joutuisi jakamaan sen kohtaloa.