sivistyneemmän sotilashenkilön, mutta ne linnaväen upseerit, jotka
olivat tulleet samassa laivassa, olivat aikoja sitten päässeet
Kerberoksen ohi ja kadonneet linnoituksen sisäosiin. Lähettyvillä oli
vain työläisiä ja sotamiehiä, jotka aikaisina aamutunteina liikehtivät
sinne tänne. Sillävälin oli ympärillemme kertynyt jälkimäisiä pieni
joukko. Esitin heille asiani parhaan kykyni mukaan. Mutta kun minun
venäjäntaitoni rajoittui kaikkein välttämättömimpään, ruoan ja juoman
pyytämiseen, oli minun mahdotonta esittää asiaani ymmärrettävästi.
Kallis aika lipui käsistäni, ja huomasin pian, että olisi vallan
myöhäistä päästä enää tänään mihinkään retkikuntaan.
Äkeissäni palasin rantapuistoon ja suoritin siellä neljännestunnin
aamukävelyn odottaessani näkeväni jonkun korkeamman sotilashenkilön
saapuvan linnoituksesta. Tälle voisin sitten asiani ymmärrettävästi
selittää. Tässä nyt liikuin samalla paikalla, missä ranskalaiset ja
englantilaiset pommit nelisenkymmentä vuotta sitten olivat saaneet
aikaan suunnattoman hävityksen. Mutta historialliset mietiskelyt eivät
huvittaneet minua kauan. Soimasin itseäni siitä, etten tyhmyyksissäni
ollut ottanut laskuihini vartijan tietämättömyyttä ja mielessäni haudoin
yhtä jos toistakin tapaa, millä hänet taivuttaisin. Minun olisi
tietenkin pitänyt saapua tänne vaunuissa, ovissa vaakunat ja lakeija
ajurinistuimella. Silloin ei olisi ollut esteitä. Mutta ajapas nyt
vaunuilla avoimen väylän yli!
Silloin äkkiä minulle valkeni muuan seikka. Kaikkivaltiaita juomarahoja
en ollut vielä yrittänyt. Palasin vartijan luo ja helistelin muutamia
hopeakolikoita hänen nenänsä edessä. Hän ravisti yhä itsepintaisesti
päätänsä. Lisäsin rahoihin vielä pari ja näytin miehelle, paljonko niitä
oli. Hän katseli jo tutkivasti ympärilleen ja näytti taipuvaisemmalta.
Mutta samassa tuli linnoituksesta portille päin muuan upseeri, vartija
asettui nopsasti paikalleen, ja minun voittoni hetki oli nyt lyönyt.
Kun upseeri oli saapunut luoksemme, tervehdin minä kohteliaasti, sanoin
jonkun lauseen ranskaksi ja ojensin hänelle ruhtinas Galerevin
lupatodistuksen. Hänen tarvitsi vain luoda silmäys nimikirjoitukseen, ja
heti hän suopeasti ja kohteliaasti hymyillen antoi merkin ja tie oli
vapaa. Hän taisi jonkun sanaa ranskaa ja hän vakuutti, että hän itse
opastaisi minut päällikön luo. Vartija näytti hieman nololta --
toivoakseni ei toki niiden juomarahojen vuoksi, jotka häneltä olivat
menneet ohi suun.
Päällikön luona minut otettiin vastaan niin huomaavaisesti ja
kohteliaasti kuin vain ruhtinaallinen suosituskirje pystyy saamaan
aikaan Venäjällä -- ja muuallakin. Mutta ensimäinen saamani tieto oli,
että sukeltajaretkikunta oli jo aamulla lähtenyt paikalle, missä ne
epäilyttävät rasvalaikut oli nähty.
Muuten päällikkö oli peräti puhelias. Häneltä sain tietää, että tällä
hetkellä oltiin vallan varmoja siitä, että Rusalka oli sillä paikalla,
sillä vaikka sukeltajat eivät vielä olleetkaan voineet löytää
laivahylkyä, olivat aikaisemmin toimitetut pohjaukset kauan sitten
vakuuttaneet viranomaisille, että monitorin ruho makasi siinä
kahden- tai kolmenkymmenen metrin syvyydessä toinen kylki ylöspäin.
Oivalliset vesitähystimet olivat osoittautuneet, omituista kyllä,
käyttökelvottomiksi niin suurta syvyyttä tutkittaessa, mutta
merenpohjasta oli saatu esille ruostetta siellä lojuvasta esineestä
ja oli voitu tarkoin merkitä paikka, missä se oli.
Kummallisinta sentään oli, että laivanrunko oli joitakuita päiviä sitten
hävinnyt merkityltä paikalta, mistä se oli löydetty.
Ihmettelimme yhdessä sitä ilmiötä. Sanoin hyvästit ja lupasin palata
Viaporiin samana iltana päästäkseni seuraavan aamun retkelle, sillä sää
lupaili pysyä entisen kauniina.
5.
"Vain kuollut hylje!"
Kulutin päiväni Helsinkiä katselemalla. Kaupunki on kauneimpia
pikkukeskuksia mitä voi tavata, sillä on länsimaisen pääkaupungin leima
ja olisi varmaan miellyttävä oleskelupaikka.
Illalla lähdin jälleen höyryaluksella Viaporiin ja pääsin tällä kerralla
linnoitukseen vastuksitta, sitten kuin olin esittäytynyt parille
meriupseerille, jotka olivat tulleet samassa laivassa. He veivät minut
upseeriklubiin, ja minulla oli pian ilo tavata kapteeni Vasuhin,
sukeltajalaivan päällikkö. Kun olin hänelle jättänyt hänen veljensä
kirjeen, tuli meistä pian hyvät ystävät.
Hän kutsui minut illalliselle, ja aterioitaessa kehkeytyi vihdoinkin
sekä valaiseva että hupaisa keskustelu salaperäisestä monitorista.
Pöydässä oli vain upseereja, jotka aiemmin aamulla olivat olleet mukana
retkellä ja tyhjin toimin palanneet illan suussa kotiin.
Sain tietää, että onnettoman monitorin runko oli ihan varmasti löydetty
noin viikko sitten vedenpinnalle nousseitten pahaenteisten rasvatäplien
avulla viidenkolmatta metrin syvyydestä. Pohjanauha-mittauksin oli saatu
rautaruostetta merenpohjassa makaavasta esineestä ja saatu selville sen
mittasuhteet ja huomattu niiden sopivan tarkoin Rusalkaan. Paikka, missä
löytö oli tehty, oli joitakuita meripenikulmia lounaaseen Viaporista,
lähellä samaa luotoa, jonka saaristolaiset ja ammattimiesten mielipide
olivat merkinneet laivan tuhokohdaksi. Paikalle oli heti pantu reimari
ja riennettiin panemaan kuntoon sukellusvehkeitä, jotka kesän aikana
tehtyjen pitkällisten, turhien tutkimusretkien jälkeen oli pantu
korjuuseen. Mutta ne kaipasivat yhtä ja toista korjausta, ja kun lopulta
ne neljä päivää sitten oli saatu jälleen kuntoon ja lähdettiin
merimerkkien luo, eivät sukeltajat löytäneet niin mitään. Paikka, missä
laivanrunko oli ollut ja mistä pohjanauhat olivat sen tavanneet, oli
tasainen ja tyhjä, hiukan ruostetta löydettiin pohjasta, mutta suuri
esine itse oli kadonnut. Se lienee mennyt menojaan ankaran syysmyrskyn
aikana, joka oli riehunut muutamia päiviä sen jälkeen kuin runko oli
löydetty ja paikka meriviitoin merkitty. Muutoin ei asiaa voinut
selittää. Samaan aikaan oli huomattu pohjasta pursuavan rasvan
vähenevän, ja nyt oli tuskin minkäänlaisia mahdollisuuksia löytää runko,
sitten kuin viimeisinä neljänä päivänä sitä oli turhaan etsitty
kymmenien metrien etäältä merkitystä paikasta.
Tuo kaikki oli epäilemättä peräti salaperäistä. Jos aiemmin oli
kummasteltu sitä, etteivät kesälliset tutkimukset, jotka oli tehty juuri
sen luodon lähettyvillä, missä öljytihkuja oli huomattu ja missä
pohjauksen avulla oli mitattu ja todettu Rusalkan runko, olleet tuoneet
päivän valoon mitään epäiltävää, niin kummastus oli nyt rajaton, kun
tutkimusten esine oli tyystin kadonnut. Sen saattoi selittää vain
yhdellä tavalla:
Kuten jokainen ammattimies tietää, on monitorin rungossa joukko
vedenpitäviä osastoja. Konehuone ja salonkikin -- laivan kaksi suurinta
suojaa -- voidaan tarpeen tullen eristää pienemmiksi vedenpitäviksi
osastoiksi, esim. jos laiva taistelun aikana joutuu pahoin ammutuksi ja
rupeaa vajoamaan. Tällaisen järjestelmän etuja on, että koko tuo
suunnaton rautamäärä voidaan pitää liikkuvassa kunnossa, jos vain
kymmenen tai kaksitoista tuollaista vettäpitävää osastoa on
vahingoittumatonta ja täyttää tehtävänsä.
Mikä onkaan luonnollisempaa kuin että karille ajautuessaan ja aaltojen
myllertäessä Rusalka menetti useimmat vedenpitävät osastonsa, mutta yhtä
kaikki neljä tai viisi säilyi ehjänä? Nämä eivät yksinään voineet
pysyttää alusta pinnalla, mutta varsin hyvin kykenivät pitämään sitä
jonkunlaisessa horjuvassa tasapainossa pinnan alla. Ja näin oli monitori
törmättyään kalliosärkkään täyttynyt vedellä suurimmalta osaltaan, mutta
aaltojen sitä imiessä jälleen liukunut pohjasta ylöspäin ja pysynyt
liikehtivänä pinnan alla jonkun metrin syvyydessä.
Vain nämä hyvin perustellut olettamukset voivat selittää rungon
katoamisen. Vedenalaisten virtojen työntämänä se on voinut ajelehtia
Suomenlahtea ristiin rastiin pinnalle kohoamatta, ja hidas nopeus on
estänyt sitä pysyvästi ja ainaiseksi tarttumasta kiinni mihinkään luotoon.
Se oli ilmeisesti takertunut johonkin vedenalaiseen särkkään lähellä
Viaporia, mutta vain harvoiksi päiviksi. Ensimäinen myrsky, joka jälleen
sai merivirrat liikkeelle antoi Rusalkallekin uuden sysäyksen jatkamaan
vuosikautista, kammottavaa ja salaperäistä vaellustaan veden alla. Ja
Rusalkan mukana taivalsivat, rautavankilaansa teljettyinä,
sadankuudenkymmenen urhean merimiehen ruumiit, halki Suomenlahden,
myrkyttäen merenpintaa tihkuvalla mädätyksellään.
Ajatellessamme heidän kohtaloaan ja niitä kärsimyksiä, joita he varmaan
olivat saaneet tuta hautauduttuaan elävinä veden alla harhailevaan
laivaan, tunsimme kaikki väristystä, ja pöydässä vallitsi hetken
hiljaisuus.
Muuan upseeri huomautti synkeästi, että he ovat hyvinkin luultavasti
eläneet haaksirikon jälkeen päivä tai pari, sillä niin nopeasti ei ilma
turmellu, että he heti olisivat tukehtuneet.
Olin näkevinäni koko murhenäytelmän niin seivästi kuin olisin itse ollut
osallinen. Minua karmi.
Nousimme äänettöminä pöydästä ja hajaannuimme syvästi masentuneina.
Seuraavana aamuna kello kuusi lähtisin sukeltajahöyryllä paikalle, mistä
Rusalka oli löydetty, mutta josta se myöhemmin oli niin
arvoituksellisesti kadonnut.
Oli tyyni ja ihana aamu, Pohjolan syksyn jälkikesäpäivä. Aurinko oli
tuskin kohonnut Viaporin vallinsarvien yläpuolelle, kun me viiletimme
avomerelle siitä kapeasta, mutta syvästä salmesta, joka jakaa tuon
seitsemälle saarelle rakennetun jättiläislinnoituksen kahteen pääosaan.
Meri oli kuvastinkirkas, ja mainingit tuskin huuhtelivat rannan graniittia.
Pikku laivueemme, kaksi sukeltaja-alusta ja hinattava lotja, höyrysi
läheltä vallinsarvia, jotka korkealta vuorelta tuijottavat vihollista,
joka ei tunnu olevan halukas herättämään sitä ukonjyrinää, joka vielä
uinailee kasemattien patruunaröykkiöissä.
Kulku kävi suoraan avomerelle, ja etäällä kuvastui taivasta vastaan
yksinäinen kalju kallioluoto. Se oli Läntinen Hupsu, paikka, missä
Rusalka oli vajonnut ja mistä yksinäinen kalastaja oli kuullut ne
hirveät hätähuudot kaameana kovan onnen yönä vuosi sitten.
Seisoin kapteeni Vasuhinin vierellä sukeltajalaivan komentosillalla ja
tein hänelle silloin tällöin jonkun kysymyksen. Hän vastasi hajamielisen
kohteliaasti. Soin hänen käytöksensä hänelle mielelläni anteeksi, sillä
hänellä oli tietysti paljon ajateltavaa.
Kun Rusalka nyt kerta kaikkiaan oli kadonnut, oli sukeltajahallituksella
jäljellä vain saada selvyys aiemmin mainituista, merenpohjasta
nousseista rasvatäplistä. Se oli tämän päivän retken päätarkoitus, ja
koska sääsuhteet olivat erikoisen suotuisat, oli syytä toivoa, että
onnistuttaisiin hyvin.
Saavuimme perille. Lukuisat merimerkit osoittivat, että laajoja
tutkimuksia oli tehty. Laivamme heitti ankkurin, sitten kuin olimme
hetken aikaa seuranneet vähäistä juovaa, jonka kapteeni Vasuhin väitti
niiden epäilyttävien rasvatihkumisten aiheuttamaksi.
Laivastamme laskeutui sukeltaja mereen, ja jonkun matkaa meistä
itäänpäin ankkuroituneesta toisesta laivasta niinikään yksi. Lotja
vuotti vieressä valmiina ottamaan huostaansa heidän ponnistelujensa
tulokset. Useita tunteja sukeltajat uurastivat pinnan alla, vuorotellen
tarpeellisin väliajoin. Mitään ei saatu ilmoille. Aurinko kohosi yhä
korkeammalle ja kevyt, mereltä huokuva viri pani vedenkalvon karehtimaan.
Silloin -- oli jo päivällisaika -- näimme jotakin erikoista olevan
tekeillä toisessa sukeltaja-aluksessa. Nopeita, hermostuneita
komentosanoja lausuttiin, ilmapumppua hoitelevat miehet työskentelivät
innokkaasti, pohjalla touhuava sukeltaja ja laivamiehistö vaihtoivat
merkinantoja. Helposti ymmärrettävän uteliaisuuden tartuttamana kapteeni
Vasuhin nostatti ankkurin, ja pari kolme potkurin pyörähdystä vei
aluksemme toisen laivan kylkeen. Sen kannella puuhailtiin yhtä
hermostuneesti kuin tähänkin asti. Kukaan ei edes huomannut, että olimme
saapuneet vallan heidän rinnalleen, niin innokkaita oltiin.
Heti meidän paikalle ehdittyämme hinattiin sukeltajan kömpelö, raskas
ruho vedestä kannelle. Rumasta kautshuasusta pulpahti esiin
tukevatekoinen matruusi, joka heti alkoi puhella jotakin häntä
ympäröiville upseereille. Emme voineet kuulla, mitä hän sanoi, mutta se
olikin tarpeetonta, sillä hetkistä myöhemmin miehistö hinasi vedestä
jotakin muodotonta, valkeahtavaa esinettä, jota kaikki katselivat tuiki
uteliaina.
"Vain kuollut hylje!" huudahti joku.
"Sitäpä minä sanoinkin", lausui sukeltaja.
Ne tavatonta huomiota herättäneet rasvatäplät, jotka olivat saaneet
amiraali Feodorovin viidenkymmenen penikulman päässä täältä,
Pietarissa, esiintymään epäkohteliaasti ranskalaiselle vieraalleen, ne
johtuivat siis vain kuolleesta hylkeestä, joka oli painunut pohjaan,
kuten kuolettavasti haavoittuneet, loppuaan aavistelevat hylkeet
kuuluvat tekevän.
Tutkimme vielä hetken aikaa vesialuetta ympärillämme. Rasvan tihkuminen
oli tauonnut. Merestä nostetun kuolleen hylkeen jättämä rasvajuova
siirtyi tuulen mukana maalle päin, eikä kuplia enää kohonnut pinnalle.
Pieni sukeltajaosasto nosti ankkurit ja lähti Viaporia kohden. Kaikkien
kasvot ilmaisivat katkeraa pettymystä. Mutta minussa heräsi omituinen
epäluulo. Minulla oli jo jonkun verran kokemusta venäläisestä
valtiotaidosta -- ajattelepas, jos kaikki onkin tekaistua vain minun
varalleni? Jospa kaikki onkin järjestetty minua harhaannuttamaan ja
saamaan minut -- ainoan sanomaIehti-kirjeenvaihtajan, joka on ollut
mukana tutkimusretkillä -- levittämään seuraavaa rauhoittavaa huhua:
"Vain kuollut hylje!"
6.
Jälkimaininkeja. Arvostelua, lupauksia ja venäläistä toveruutta.
Viivyin vain yhden päivän Viaporissa sitten kuin olin saanut varmuuden,
että ainakin tältä syksyltä kaikki enemmät tutkimukset keskeytettäisiin,
ja tyydyin kuolleeseen hylkeeseen jo tehtyjen tutkimusten tuloksena.
Äkkiä syntyneet vaistoiset epäluuloni häipyivät vähitellen, kun näin
pienen sukeltajakomennuskunnan ilmeet ja tutustuin linnoituksessa
vallinneeseen yleiseen mielipiteeseen. Ei merkkiäkään, joka olisi
antanut oikeutusta epäluuloilleni.
Ei oltu läheskään tyytyväisiä siihen odottamattomaan, viheliäiseen
rasvapilkkujen aiheuttajaan, oli mahdotonta uskoa, että yksi ainoa
kuollut hylje voisi erittää niin runsaasti rasvaa, mutta toisaalta oli
hyväksyttävä se tosiseikka, että se oli ainoa todennäköinen aiheuttaja,
mikä tähän asti oli löydetty.
Upseerien kesken oli vallalla se mielipide, että se runsas rasvamäärä,
joka inhoittavalla lemullaan ja huomattavalla laajuudellaan ensin opasti
jälleen heränneen huomion onnettomuuspaikalle, johtui varmaan
Rusalkasta, varsinkin kun nämä tihkumiset taukosivat sen jälkeen kuin
laivahylky oli kadonnut paikalta, mistä se pohjamittausten avulla oli
löydetty. Myöhemmin nähdyt vähäisemmät rasvatäplät johtuivat osaksi nyt
kauempana olevasta laivasta, osaksi myöskin kuolleesta hylkeestä.
Omasta puolestani minä sain järkevän epäilyni vain vaivoin pakotetuksi
rauhoittumaan, mutta en tahtonut liioin uskoa, että minut oli ehdoin
tahdoin johdettu harhaan, varsinkin kun hylje-komedia olisi silloin
näytelty vain minulle. Ja minä olin kyllin vaatimaton pitämään itseäni
liian vähäpätöisenä sellaiseen.
Joka tapauksessa juttu tuntui minusta peräti salaperäiseltä, enkä
ollenkaan ihmettele venäläistä yleistä mielipidettä, joka epäilevästi
hymyillen suhtautui sanomalehtien kertomuksiin kuolleesta hylkeestä.
Mies mieheltä pidettiin eittämättömänä tosiasiana, että koko juttu oli
ilveilyä. Siis samaa mitä minä olin löydöstä arvellut.
Kuinka asianlaita oikeastaan oli, ja kuinka paljon oli lupa epäillä?
Sitä ei edes sukeltajakomennuskunta voinut -- tai tahtonut -- minulle
valaista. Kapteeni Vasuhin kuljeskeli kuin syvästi pettynyt ihminen,
eikä minulla ollut vähäisintäkään syytä epäillä, ettei hän ollut
pettynyt. Päinvastoin -- monet seikat viittasivat siihen, ettei se ollut
teeskentelyä.
Ikäänkuin olisi lukenut ajatukseni hän vei minut syrjemmälle
upseeriklubissa nautitun päivällisen jälkeen, tarjosi minulle savukkeen
ja huudahti aito-slaavilaisen eloisasti ja venäläisittäin olkapäitään
kohauttaen:
"Niin -- mitä nyt on tehtävä?"
Myönsin että hänen asemansa oli hieman vaikea, kun muisti kuinka
kärsimättömästi yleinen mielipide odotteli Rusalka-tutkimusten tuloksia
ja hämäräperäisen salaisuuden lopullista ratkaisua.
"Niin, mitä on tehtävä?" hän huudahti uudelleen. "Juttu on nyt käynyt
kaksin verroin sotkuisemmaksi, vai kuinka?"
"Niin on", vastasin.
"Ja minä saan kestää sekä yleisen mielipiteen että toverieni epäluulot,
sillä minähän olen johtanut viimeistä sukelluskomennuskuntaa."
Lienen päästänyt pilkahduksen omia epäilyksiäni pujahtamaan esille,
sillä silmänräpäystä myöhemmin hän jatkoi innokkaasti:
"Olittehan itse mukana ja näitte koko hylkeennostannan. Jumalan kiitos!
Olen oikein tyytyväinen, että voitte olla todistajani, te, vieras. Sillä
meidän omiin vakuutteluihimme ei enää luoteta. Meriministeristön
arvellaan panevan parhaansa salatakseen todelliset tulokset. Tiedän sen
hyvin -- pietarilaiset toverini ovat toki huolehtineet siitä, että saisin
sen tietää. Ja kun _he_ epäilevät meitä, mitä silloin yleinen mielipide
tekeekään?" Minun kävi todella sääliksi kapteeni Vasuhinia, ja minä
yritin lohduttaa häntä. Mutta hän keskeytti aikeeni kärsimättömällä
kädenliikkeellä ja jatkoi:
"Ah, älkää sirotelko sipulia loheen! Tiedän varsin hyvin, että näin on
laita, ja minä kiroan sitä hetkeä, jolloin sain meriministeristön
määräyksen johtaa tutkimuksia. Ihminenhän minäkin olen, enkä pelkästään
upseeri..."
Hänen täydellinen rehellinen epätoivonsa sai minut tyystin unohtamaan
aiemmat epäluuloni, ja minä tunsin harrasta kiintymystä häneen. Tartuin
pieneen liköörilasiini ja join hänen onnekseen tuntien kaikkea sitä
sydämellisyyttä, jota on valmis osoittamaan kunnon toverille, joka
kärsii syyttömästi. Minun harrastukseni liikutti kapteeni Vasuhinia
syvästi, sen huomasin. Hän tarttui käteeni lämpimästi ja kiihkeästi
kuin vain venäläiset voivat sen tehdä, katseli minua suoraan silmiin ja
huudahti:
"Kiitos! Se teki minulle hyvää. Ette tiedä kuinka paljon merkitsee, kun
löytää epäilyä ei vain vieraista, vaan läheisistä tovereistaankin."
Jää oli nyt vallan sulanut väliltämme. Kapteeni Vasuhin uskoi minulle,
että hänen lähin toimenpiteensä yleisen mielipiteen rauhoittamiseksi ja
vakuuttamiseksi siitä, että nuo oudonlaiset rasvaläikät todella
johtuivat kuolleesta hylkeestä, olisi viedä hylje Helsinkiin ja upottaa
se siellä pohjaan jälleen. Tällöin yleisö saisi omin silmin
vakuuttautua, että paljon hälyä synnyttäneet rasvatäplät todella
johtuivat siitä.
Mielestäni hänen suunnitelmansa oli mainio ja kannatin häntä
innokkaasti. Mutta hän ei ollut läheskään varma, että se toimenpide
voisi pestä meriministeristöä puhtaaksi epäilyksistä. Sillä
epäluuloisiin ja tietämättömiin joukkoihin oli kerta kaikkiaan syöpynyt
se käsitys, että tämä ministeristö ei ollut menetellyt avoimesti ja
rehellisesti Rusalka-tutkimuksissa. Suurella yleisöllä ei ollut
vähäisintäkään edellytystä voida arvostella tämäntapaista asiaa.
Keskeytin hänet hieman epäröiden, kerroin hänelle, kuinka kummallisesti
amiraali Feodorov oli minua kohdellut ja lisäsin, että päättäen siitä,
kuinka johtavassa asemassa oleva henkilö käyttäytyy, voi helposti
arvailla mitä tahansa sen viraston toimista, kun korkea-arvoiset
viranomaiset verhoutuivat salaperäisyyteen, mikä tietysti oli kuin öljyä
tuleen ja sai heidän salaisia tekojaan jauhavat huhut kaksinkertaiseen
vauhtiin.
"Amiraali Feodorov!" huudahti kapteeni Vasuhin. "Hän on vanha hupsu!
Meillä on monta samanlaista patavanhoillisen virkavallan edustajaa.
Heissä asuu hulluuteen vivahtava kiihko kätkeytyä salaperäisyyden
ilmapiiriin, siten he muka tehoavat paremmin. Salaisilla
hallitustoimilla on syvät juuret Venäjällä, ja nykyisin jokainen pikku
virkamies luulee kehittyvänsä suureksi valtiomieheksi, jos hän vain osaa
tekeytyä luoksepäästämättömäksi. Se on naurettavaa. Pelkkää vanhaa
ränstynyttä virkavaltaista tapaa -- ei muuta!"
Se oli terävintä arvostelua mitä olen venäläisen kuullut maastansa
lausuvan, ja minä innostuin. Mutta kapteeni Vasuhin malttoi äkkiä
mielensä ja jatkoi hillitysti ja tyynesti:
"Ei maksa vaivaa äkääntyä moisesta. Minä olen itse hupsu, joka annan
tuollaisen kiihdyttää itseäni."
"Kaikkialla on epäkohtia", sanoin, "ja vapaassa Ranskassakin olemme
kaukana mallikelpoisuudesta. En tahdo väittää, että virkavaltaisuus
rehoittaa keskuudessamme, niin ei ole laita, mutta sen sijaan on muita
epäkohtia, joita ei ole yhtään sen helpompi sietää."
"Jättäkäämme tämä asia", ehdotti kapteeni Vasuhin, ja hänen silmistään
voi päättää, että hän katui äskeistä avomielisyyttään ja kiihkeyttään.
"Amiraali Feodorov ei oikeastaan ole muita virkamiehiä pahempi. Hän on
vain typerämpi ja itsepäisempi kuin monet muut ja tekee omasta
tyhmyydestään hyveen. Ja siinä hän oikeastaan menettelee viisaasti...!"
laukaisi katkeroitunut kapteeni viimeisen paradoksinsa.
Tämä keskustelu oli joka tapauksessa lähentänyt meitä toisiimme, ja minä
esitin hänelle lopulta henkilökohtaisen pyynnön.
"Hyvä kapteeni, ettekö lupaisi lähettää minulle kirjeitse kaikki
uutiset, joita saatte Rusalkasta? Cherbourgissa naureskellaan minulle
epäonnistuneen Pohjan-matkani johdosta, mutta minä haluaisin todistaa,
ettei se ollut turha ja että te itse olette tehneet kaiken voitavanne
kysymyksen selvittämiseksi."
Kapteeni muuttui hetkeksi peräti miettiväiseksi eikä tuntunut olevan
halukas suostumaan pyyntööni. Mutta kun jälleen kärtin samaa, hymähti
hän suopeasti ja sanoi mielellään tekevänsä minulle tuon palveluksen.
Minun olisi vain valmistuttava siihen, ettei hän voisi paljoakaan
tiedoittaa, sillä asiain nykyisillään ollessa ei voitu muuta tehdä kuin
odottaa, että ruoste lopulta syövyttäisi Rusalkan hajalle ja että se
itse luovuttaisi salaisuutensa vuottavalle yleisölle rantalöytöinä.
Mutta sitä saataisiin odotella vielä vuosi pari -- ei ollut niinkään
helppoa laskea päivää, jolloin harhaileva laivahylky iskeytyisi
tavallista ankarammin johonkin vedenalaiseen kallioon ja jolloin sen
salaisuutta suojaavat rautalevyt särkyisivät.
Joka tapauksessa olin saanut lupauksen, ja me vahvistimme sen
kädenlyönnillä. Minun onnistui saada kapteeni Vasuhin lähtemään
kerallani Helsinkiin ja hänen mukanaan hänen lähin miehensä, varsin
nuori meriluutnantti, ja illallisilla, joka nautittiin, iloisen
mielialan vallitessa, sain tämän jälkimäisenkin lupaamaan, että hän
sähköttäisi minulle Cherbourgiin, heti kun jotakin uutta saataisiin
selville Rusalkasta.
Mitä parhaalla tuulella ja sydämellisesti kättä lyöden erosin uusista
ystävistäni varmana siitä, että he täyttäisivät lupauksensa. Sillä
vaikka olinkin oppinut epäilemään venäläistä julkista ystävyyttä
sanomalehti-kirjeenvaihtajia kohtaan, olin yhtä paljon oppinut
luottamaan merimiespiirissä vallitsevaan toverihenkeen ja kaikkein
enimmin henkilökohtaiseen ystävyyteen.
Venäläisillä on ehkä hieman omituinen virallinen käsitys oikeudesta ja
totuudesta, mutta yksityisesti ja tovereina voi heihin luottaa paremmin
kuin muihin eurooppalaisiin -- kuten itämaalaisiin yleensä.
7.
Kotiutuminen. Uutteraa kirjeenvaihtoa ja mitä hämmästyttävimpiä uutisia.