IX.

Nyt hiivimme hitaasti ja varovaisesti eteenpäin, Pentti ryömi

etumaisena ja minä heti hänen jälissään. Välistä pysähdyimme

kuunnellaksemme, mutta kun mitään epäilyttävää ääntä ei tunkeutunut

korviimme, jatkoimme jälleen matkaamme.

Enää oli luolasaliin noin neljä viisi metriä. Mitenkä nyt Kuoleman

Koiran huomaamatta — jos hän salissa oli — päästä ulos. Uskalsimme

tuskin hengittää.

Jo näkyi käytävästä sisään. Likellä vastaisen seinän vasemman puolista

nurkkausta oli kalliolattialla lehviä vuodesijaksi, laukku ja siihen

nojaava pyssy. Vuoteen ääressä seisoi meihin selityksin oleva mies.

Pentti lipui nopeasti aukosta saliin, ja minä seurasin ihan hänen

kintereillään. Sisään tultuamme nousimme hiljaa pystyyn ja aloimme

varpailla hiipien lähetä vastustajaamme.

Olimme jo ottaneet pari kolme askelta, kun mies liikahti hiukan.

Pysähdyimme henkeä pidättäen. Kunpa hän ei olisi kuullut askeleitamme,

mutta ei, hän oli yhä selitysten ja seisoi taasen hiljaa.

Aijoimme jälleen rientää eteenpäin, mutta emme ehtineet vielä edes

paikoiltamme liikahtaa, kun kuului voimakas basso-ääni. "Miksi ette

lähene?" se kysyi ivallisesti. Säpsähdimme. Mistä ääni tuli, ja meitäkö

kysymys tarkoitti? Mieskö vuoteen vieressä oli puhunut? Ei näyttänyt

siltä. Hän oli selkä yhä meitä päin. Kuinka hän olisi siis meidät

huomannut, vai oliko luolassa ehkä joku neljäskin henkilö? Katsahdimme

hämmästyneinä ympärillemme, mutta ketään neljättä emme nähneet. Samalla

mies käännähti meihin ja astui askeleen eteenpäin. "Miksi ette lähene?"

hän kysyi purevasti. Ääni oli sama kuin äsken kuulemamme. "Luulitte",

hän jatkoi pilkallisesti, "etten tuloanne huomannut. Erehdyitte siinä.

Katsokaa oikeassa kädessäni olevaa peiliä. Koko ajan olen siitä

tarkastanut liikkeitänne. Näin teidän ryömivän käytävästä ja hitaasti,

hiljaa nousevan ensin polvivaraan ja sitten pystyyn, ha, ha, minä olen

odottanut teitä."

— Odottanut? toistin syvän kummastuksen valtaamana.

— Niin, hän vastasi raivoisasti, astuen likemmäksi — olen seurannut

teitä siitä saakka, kun vuorella sanoitte hyvästi naisylioppilaalle,

nimeä en tiedä. Menitte puun luo, jonka takana vähää ennen olin

seisonut. Siitä arvasin teidän etsivän minua, mutta yllätys oli, että

tunsitte salaisen piilopaikkani. Mitkä hornan henget ovat auttaneet

teitä sitä löytämään? Ensin epäilin lähteäkö luolaan, mutta sitten

päätin mennä teitä vartomaan. Ratkaisun hetken piti kuitenkin kerran

tulla, miksi ei siis nyt? Vaanien silmäilitte askeliani, mutta

olisittepa aavistaneet minun lukevan jokaisen katseenne.

— Siitäkö tahdot meille puhua? Pentti kysyi kylmän ivallisesti ja

näköään ihan rauhallisena, silmät vain loimuivat — luulin sinulla

olevan tärkeämpää sanottavaa.

— Siitäkö puhua, mies raivostui äskeistä enemmän — älä laske leikkiä.

Tunnet Kuoleman Koiran...?

— Niin, lausui Pentti keskeyttäen — tunnen sinut, jopa liiankin hyvin

ja olisin toivonut, että jo aikoja sitten olisimme tavanneet toisemme.

— Todellakin, ja sen sanot rauhallisesti? Et siis aavista, että toisen

tahi toisen meistä nyt täytyy kuolla. Sinä, luulisin, olet se toinen.

— Älä ole siitä varma, Pentti vastasi, hänkin nyt raivostuen — tiedän

sinun kymmenen metrin päästä ampuvan revolverilaukauksella kynttilän

sammuksiin, mutta olen minäkin asetaitoinen.

Pentti otti kukkarostaan markan rahan ja pyysi minun pitämään sitä

sormieni välissä. Asetuimme toisistamme noin kymmenen askeleen päähän.

Sitten Pentti otti taskustaan revolverin ja tähdäten levollisesti ampui

markan sormieni välistä.

Katselin Kuoleman Koiraa nähdäkseni minkä vaikutuksen Pentin

ampumataito oli häneen tehnyt, mutta en huomannut hänessä vähintäkään

hämmästystä. Hän seisoi aivan rauhallisena, kasvolihakset

liikkumattomina, ja molemmat käsivarret ylpeästi rinnalla.

Kuoleman Koiran ulkomuodossa oli jotakin outoa, silmiinpistävää.

Ihoväri oli miltei etelämaalaisen tumma, ja iso, vahva tukka oli

pikimustaa, vanukkeista. Silmät sitävastoin olivat siniset kuin

suomalaisella ja poskipäät olivat ulkonevat.

Kooltaan Kuoleman Koira oli hiukan Penttiä pitempi ja vartaloltaan ehkä

vähäisen tanakampi, mutta vaikea oli sittenkin sanoa kumpiko heistä oli

voimakkaampi. Niin tasaväkisiltä he näyttivät.

Olin kuvitellut mielessäni Kuoleman Koiran ulkomuotoa roistomaiseksi,

mutta suureksi hämmästyksekseni en havainnut hänessä vähintäkään

pahantekijälle ominaisia merkkejä, matalaa, ohimoilta sisäänpainunutta

otsaa tahi ohuvia yhteenpuristettuja huulia, enpä edes levotonta, sinne

tänne harhailevaa katsetta. Hänen otsansa oli kauniisti kaareutuva,

leuka säännöllisesti muodostunut, huulet vahvat ja katse suora,

rehellinen, joskin tuimaa, säälimätöntä vihaa säihkyvä. Mikä oli

Pentin, mikä hänen saattanut semmoisiksi vastustajiksi toisilleen?

Kun Pentti oli ampunut laukauksensa, astui hän jälleen lähemmäksi

Kuoleman Koiraa. "Huomaan", tämä sanoi kiusoittavan tyynesti, "että

olet valmis taisteluun. Hyvä! Ennen otteluun ryhtymistä tahdon

kuitenkin sinulta yhden selityksen."

— Sinä minulta selityksen, sanoi Pentti katkerasti — minun on sinulta,

eikä sinun minulta vaadittava selitystä. Minne olet morsiameni vienyt?

— Morsiamesi, ha, ha, Kuoleman Koira nauroi kammottavasti — silläkö

nimellä uskallat häntä vielä kutsua?

— Sinulta, hänen veljeltään, en siihen lupaa pyydä. Hän, Kalifornian

Ruusu, on suostunut morsiamekseni, mutta missä hän on? Sinun, hänen

ryöstäjänsä, on siitä tehtävä tili, sillä ikinä en usko, ennenkuin

sen hänen omilta huuliltaan kuulen, että hän olisi pettänyt sitä

uskollisuusvalaa, jonka keskenämme vannoimme.

— Katala roisto, Kuoleman Koiran ääni oli muuttunut jyriseväksi — sinä

puhut uskollisuudesta, ja itse olet hänet pettänyt.

— Minä pettänyt? Pentin ääni oli onnettomuutta ennustava.

— Miksi sitten menettelyäsi nimittäisit? Kirjoitat hänelle kirjeen,

jossa sanot vain leikkineesi hänen kanssaan. Olit ollut hetkellisesti

ajattelematon. Et ollut tuntenut rakkautta, vaan korkeintaan vähäisen

mieltymystä häneen, mutta nyt olit pilaan kyllästynyt ja aijoit pian

mennä naimisiin erään toisen kanssa, joten toivoit olevasi entisistä

siteistäsi vapaa.

— Sinä valehtelet, Pentti huusi karjuen ja niin raivoisena, etten

milloinkaan ennen ollut häntä semmoisena nähnyt — sinä valehtelet,

koskaan en ole semmoista kirjettä kirjoittanut.

Kuoleman Koiran vastaus oli yhtä odottamaton kuin äkkinäinen.

Hän tempasi povitaskustaan lompakon ja sieltä kirjeen, jonka hän

ylenkatseellisesti heitti Pentin jalkoihin. "Ota ja lue!"

Pentti otti kirjeen, mutta tuskin hän oli nähnyt ensimäiset kirjaimet,

kun koko hänen ruumiinsa alkoi voimattomana vapista, ja vaivoin hän

pysyi pystyssä. Ehkä hän olisi kaatunutkin, mutta sain hänen oikeasta

käsivarrestaan kiinni.

"Tunnetko käsi-alasi?" Kuoleman Koira kysyi.

Pentti ei vastannut heti, hänen kätensä pusertautuivat nyrkkiin, ja

kirje putosi kalliopermannolle. Enää hän ei vavissut, mutta hänen

kasvonsa olivat ihan kalpeat ja huulet värittömät. Nyt ne avautuivat,

mutta oliko ääni, jonka kuulin, Pentin. Niin toivoton ja haudan kolkko

se oli. "Mistä olet saanut kirjeen?"

"Mistä, tunnustat sen siis omaksesi?"

Pentti pudisti kieltävästi päätään, ja hänen silmänsä leimahtivat. "Ei

ole kirje minun", hän sanoi.

— Ei ole?

— Ei. Käsiala on minun, mutta kirjettä en ole kirjoittanut.

— Mitä, rohkenetko kieltää tekosi? karjui Kuoleman Koira sanomattomaan

raivoon puhjeten. Hän tempasi suuripiippuisen revolverin taskustaan ja

heilutti sitä uhkaavaisesti. — Puolusta itseäsi!

— Vielä sananen, — Pentti puhui arvokkaasti ja hänen katseensa

oli rauhallinen — totta on, mitä olen sanonut. Kirjettä en ole

kirjoittanut, joku on käsialaani mukaillen sen kyhännyt.

— Ja millä voit sen todistaa?

— Paraiten sillä että vieläkin olen naimatta.

— Se ei ole mikään todistus.

— Mitä sitten sanot tästä? Pentti otti liivintaskustaan ison, kultaisen

kellonsa ja avasi kuoren. Sen sisäpuolelle oli taitavalla kädellä

maalattu nuoren, hyvin kauniin tytön muotokuva. Selvästi saattoi

huomata, että maalaus oli jo muutaman vuoden vanha, mutta myös, että

sitä hiljakkoin oli hiukan korjailtu. Ihmeteltävässä määrässä muotokuva

oli Kuoleman Koiran näköinen. Silmät vaan olivat ruskeat. — Tahdotko

väittää, Pentti jatkoi — että yhä kantaisin sisaresi kuvaa, jos hänet

olisin pettänyt?

Kuoleman Koira silmäili tutkivasti Penttiä. Tämän katse oli suora ja

käytös levollinen. Silloin Kuoleman Koiran otsa vähitellen kirkastui,

ja hänen silmänsä saivat lempeämmän loisteen, "hyvä, minä uskon

sinua", ja hän astui askeleen eteenpäin ikäänkuin ojentaakseen kätensä

Pentille, mutta tämä väistyi.

— Takaisin, sanoi Pentti — nyt on minun vuoroni. Vielä on selvittämättä

minne siskosi joutui ja vapaa-ehtoisestikko hän lähti.

— Vapaa-ehtoisesti. Tulin pitkältä, monta viikkoa kestäneeltä

metsästysretkeltä, enkä tietänyt liitostanne mitään. Heti saavuttuani

siskoni pyysi meidän muuttamaan Kaliforniasta. Syyksi sanoi ikävän

syntymäseuduillemme. Minulla ei ollut muuttoa vastaan, ja niin

lähdimme Argentiinaan, missä olimme viettäneet lapsuutemme päivät.

Matkalla huomasin ihmeekseni, että hän oli menettänyt koko tavallisen

iloisuutensa. Milloinkaan hän ei hymyillyt, ja silmät olivat hyvin

usein kyyneleiset. Utelin syytä tähän, mutta hän ei vastannut. Eipä

edes tulo kotiseudulle saattanut häntä hilpeämmälle mielialalle, ja jo

— alkoivat posket kadottaa ruusunsa, ja ennen kirkkaat silmät saivat

himmeän loisteen. Hän kärsi, mutta minkä johdosta? Vaadin nyt jyrkästi

selitystä, ja tällöin hän vihdoinkin ilmoitti surunsa ja näytti

kirjeen, joka hänelle oli lähetetty. Lähdin silloin paikalla takaisin

Kaliforniaan, mutta kun sinne tulin, olit jo poistunut sieltä, minne

sitä ei kukaan tietänyt.

— Tiedettiinkö sitten sinun matkaasi? Pentti kysyi — lähdit edes

minulle, ystävällesi, siitä sanallakaan mainitsematta.

— Aikomukseni, sanoi Kuoleman Koira — oli kyllä tulla luoksesi, mutta

laivan äkkinäinen lähtö esti minua siitä, joten päätin kirjoittaa

sinulle Argentiinasta.

— Mutta jätit sen tekemättä?

— Ja sitä kummastelet? Kuinka olisin kirjoittanut roistolle, joka niin

halpamaisesti oli kohdellut sisartani. Semmoiselle miehelle en enää

ollut Harry-ystävä, vaan peljättävä, kostoa janoava Kuoleman Koira.

Turhaan kuitenkin etsin sinua.

— Niinkuin minäkin teitä, lausui Pentti. Ensin luulin teidän lähteneen

vain jollekin lyhyelle matkalle — olisittehan muuten, niin arvelin,

matkastanne jotakin maininneet — mutta kun päivä kului päivän

perästä, ettekä saapuneet takaisin, silloin aloin tulla levottomaksi.

Noin viikon odotin vielä, mutta kun en edes postitse saanut mitään

ilmoitusta olinpaikastanne, päätin lähteä teitä hakemaan. Kiersin

tarkkaan kaikki likiseudut, mutta tuloksetta. Otaksuin silloin teidän

jo palanneen takaisin, mutta vieläkään en tavannut teitä kotoanne. Sen

sijaan oli sinne muuttamassa uusia asukkaita.

— Farmari Harthin perhe?

— Niin.

— Myin heille taloni vähää ennen lähtöäni.

— He kertoivat sen.

— Mutta miksi he eivät paikalla sinne muuttaneet?

— Farmissa oli ollut työtä. Kun kuulin talosi myynnistä, muuttui

mieleni vielä entistä rauhattomammaksi. Ehkä matkanne olikin

tarkoitettu pitempi-aikaiseksi, ja milloinkaan ette enään palaisi,

mutta miksi silloin niin jäähyväisiä sanomatta olisitte lähteneet?

Olisiko kenties siskosi katunut kauppojaan? En sitä uskonut. Olin varma

siitä, että hän todellakin rakasti minua, mutta silloin olit sinä

ryöstänyt hänet. Et ollut hyväksynyt liittoamme, mutta kuinka se olisi

ollut mahdollista, sinä, ystäväni? Muuta selitystäkään en keksinyt ja

nyt vihasin sinua katkerasti ja jälleen lähdin teitä molempia etsimään.

Matkustin kaupungista kaupunkiin ja maasta maahan.

— Kävitkö Argentiinassakin?

— Kävin. Muistelin siskosi ja joskus sinunkin kertoneen, että olitte

sieltä syntyisin.

— Mutta paikkaa et muistanut lähemmin?

— En. Sen olin unohtanut. Seurauksena olikin, että teistä en sielläkään

saanut vähintäkään vihiä. Enää en nyt viihtynyt Amerikassa, vaan päätin

lähteä Suomeen. Olenkin jo kotimaassani ollut noin viisi vuotta, mutta

— yhä on mieleni rauhaton ja elämäni tuntuu katkeralta.

— Rakastat siis vieläkin siskoani?

— Rakastan.

— Hänkään ei ole unohtanut sinua.

— Mitä sanot? Pentin ääni vapisi.

— Hänkin lempii sinua.

— Hän siis elää, Jumalalle kiitos! Pentti vaipui polvillensa. Nyt hän

jälleen nousee ylös, ja hitaasti avautuu kummankin miehen syli, ja

molempien kasvot loistavat ikäänkuin kirkastettuina. Vielä hetkinen,

ja molemmat, toisensa löytäneet ystävät, syleilevät itkien toisiansa,

ja minäkään, syrjäinen todistaja, en voinut pidättää kyynelhelmeä

silmänurkastani. Miltei kuin unennäöltä tuntuu kuitenkin samalla

mielestäni, että kaksi äsken vielä mitä katkerinta vihamiestä olivat

näin äkkiä ja odottamatta voineet tulla toistensa ystäviksi, mutta

olivathan erehdykset selviytyneet ja silloin entinen ystävyys oli

voittanut katkeran vihan. Merkitsihän sitäpaitsi sovinto Harrylle

sisaren onnea ja Pentille menetetyksi luullun "morsiamen" omaksi

saantia. Ehkä se olikin ystävyyteen jouduttanut.

* * * * *

Keskustelua jatkui vielä kauvan ja usein nyt minäkin sen kestäessä tein

kysymyksiä. Kuoleman Koira, jonka oikea nimi oli Harry, oli Amerikan

suomalaisia. Jo hänen iso-isänsä oli muuttanut sinne ja asettunut

asumaan Argentiinaan. Täällä hän oli mennyt naimisiin espanjattaren

kanssa, ja avioliitossa syntynyt poika oli samoin ottanut puolisokseen

muukalaisen. Täten oli selitettävissä se osittain etelämaalainen

ulkomuoto, joka Kuoleman Koiralla oli. Ihmeellistä kyllä lapset

kolmannessa polvessakin olivat säilyttäneet iso-isänsä kielen. Se oli

kuitenkin johtunut siitä, että ihan lähiseudulla oli ollut muitakin

suomalaisia, joten äidin kieli ei yksin ollut vaikuttanut. Oudon

nimensä Harry oli saanut Kaliforniassa, minne hän siskonsa Maryn

kanssa oli heti vanhempiensa kuoltua muuttanut Argentiinasta. Tämä

oli tapahtunut hänen ollessa noin kuudenkolmatta ikäinen. Mary oli

silloin kahdeksantoista. Onni oli täällä Harrya potkaissut. Hän oli

löytänyt hyvän kultasuonen, mutta se oli kaukana ihmisasutuksista,

joten hänen usein oli täytynyt sitä ase kädessä puolustaa roistoilta,

joita oli runsaasti Kalifornian monta eri kansallisuutta olevassa

väestössä. Menestyksellä hän oli torjunut useimmiten öiseen aikaan

tehdyt yllätysyritykset ja monen hyökkääjistä hän varmalla kädellään

oli kaatanut. Hyvä ei ollut siis hänen kaivanto-aluettaan lähetä, ja

vähitellen alettiin häntä kutsua peloittavalla nimellä "Kuoleman Musta

Koira." Samoihin aikoihin Mary, joka asui eräässä maatalossa noin

kymmenen englanninpenikulman päässä veljensä työmailta, oli saavuttanut

itselleen nimen "Kalifornian Ruusu", mutta vallan toisenlaisista

syistä. Hänen harvinainen kauneutensa oli herättänyt nuorten miesten

huomion, ja he olivat hänelle nimen antaneet. Monta olikin hänellä

ihailijaa, näitten joukossa Penttikin, joka hänkin oli Kaliforniaan

saapunut, mutta kenellekään heistä hän ei osoittanut erikoisempaa

suosiota, eipä edes Pentille, josta pian tuli veljen paras ystävä.

Noin kaksi vuotta Harry työskenteli kaivanto-alueellaan, mutta silloin

kultasuoni alkoi jo muuttua vähemmän tuotteliaaksi. Näin ollen hän myi

sen enimmän tarjoavalle ja muutti sisarineen asutumpaan seutuun, missä

hän osti itselleen upean talon.

Rauhallinen elämä täällä ei kuitenkaan kauvan häntä viihdyttänyt,

ja niin hän lähti pitkille, toisinaan kuukausiakin kestäville

metsästysmatkoille, näillä tavallisesti kierrellen ulkopuolella

Kalifornian rajojen. Hänen viimeisellä tämmöisellä matkalla ollessaan

Pentti oli vihdoinkin onnistunut voittamaan Maryn rakkauden.

* * * * *

Kauvan Harry oli etsinyt Penttiä. Alun toista vuotta hän oli

matkustellut paikasta paikkaan, mutta hänen tiedusteluillaan oli aina

ollut yhtä huono tulos. Silloin hän oli päättänyt palata Argentiinaan

ja oleskeli nyt täällä siskonsa kanssa monta vuotta. Mary oli tämän

ajan kuluessa hiukan toipunut, posket olivat jälleen ruusuiset ja

silmät kirkkaat, mutta milloinkaan hän ei vieläkään hymyillyt, ja katse

oli poikkeuksetta surunvoittoinen.

Suomeen he olivat saapuneet viime keväänä ja asuivat nyt eräässä

Keski-Pohjanmaan pitäjistä, iso-isänsä kotipitäjässä. Oikeastansa he

olivat tulleet Suomeen vain nähdäksensä esi-isiensä syntymämaan, mutta

maa oli miellyttänyt heitä, eivätkä he enää sieltä muuttaisikaan.

Marykin viihtyi hyvin, joskaan hänen surumielisyytensä ei vieläkään

ollut kadonnut.

Noin kolme neljä viikkoa sitten Harry oli sattumalta kuullut Pentistä

ja hänen olinpaikastaan. Silloin hän heti oli lähtenyt matkalle, ja

onni olikin tällä kertaa häntä suosinut.