Seuraavana päivänä oli sunnuntai ja raittiusseuralla sovittu
huviretkensä Haukkavuorelle. Kokoonnuimme kaikki Kirkonkylässä. Olimme
päättäneet ensin käydä kirkossa jumalanpalvelusta kuulemassa ja vasta
sen päätyttyä lähteä retkelle. Osanottajia siihen kertyi odottamattoman
runsaasti. Niitä oli tullut kaukaisista syrjäkylistä saakka, joten
meitä oli hyvän joukon toista sataa henkeä. Useimmat näistä olivat
seuran omia jäseniä.
Raittiusseuralla oli oma sinivalkoinen lippunsa ja oma
torvisoittokuntansa. Lipun juhlallisesti liehuessa ja soittokunnan
kaiutellessa reipasta lähtömarssia aloimme kulkumme.
Matkan varrella tuon tuostakin pistimme yksi-ääniseksi lauluksi, ja
iloinen, juhlatunnelmainen mieliala kohosi yhä. Kaunis ilma olikin
suosinut retkeämme. Taivas oli sinikirkkaana ja koko luonto tuntui
hymyilevän. Linnut visertelivät puissa ja hiljainen, lämmin etelätuuli
hyväili poskiamme.
Haukkavuoren juurelle ehdittyämme pysähdyimme hetkiseksi ja nautimme
mukanamme runsaasti tuotuja virvokkeita. Etenkin kirnupiimä ja
katajamarjoista valmistettu raittiusjuoma menivät mainiosti kaupan.
Hatulla oli varsinainen ohjelma alkava. Siellä oli torvisoittoa,
Lyylin tervehdyspuhe, runonlausuntoa, pidettävänä oleva esitelmä,
kanteleensoittoa, raittiuskertomus ja laulua sekä kuorossa että
yksiäänisesti miltei joka ohjelmanumeron välissä.
Harvoin olen kenenkään kuullut sillä tavoin puhuvan kuin Lyylin.
Jokaisessa hänen sanassaan oli lentoa ja lämmintä sydämellisyyttä.
"Kuka", hän lausui, "ei rakastaisi sitä kuusta, jonka juurella on
kasvanut, kuka ei luontoa, jota lapsuudessaan on tottunut näkemään?
Kuusi humisee kotoisia tarinoitaan, ja ympärillä oleva luonto on
sekin osana siitä kodista, missä olemme syntyneet ja missä ensimäiset
askeleemme ottaneet. Jokainen polku on siellä tuttu, jokainen kivi
ja kanto". — Nyt Lyyli siirtyi puhumaan siitä kuinka lapsuusaikainen
koti vähitellen vaihtuu omaan, jokaisen itse perustamaan kotiin,
ja niistä yhteiskunnallisista velvollisuuksista, jotka tästä ovat
seurauksena. Suomi on silloin muuttunut suureksi, yhteiseksi
kodiksemme, jota jokainen meistä rakastaa ja jota jokaisen tulee
rakastaa. Sentähden sitä myös tulee vaalia ja suojella ja sen kansaa
estää joutumasta turmiollisten paheitten orjaksi. Yhtenä tämmöisenä
paheena on väkijuomien käytäntö ja paljon tuskaa ja turmiota se jo
oli levittänyt. Olisiko enää sallittava semmoista? Kautta koko maan
tulisi raittiusseurain entistäkin voimakkaammin nousta taisteluun, ja
kuka vielä ei ollut liittynyt riveihin, hän nyt liittyköön. Moni äiti,
jonka kodin onnen väkijuomat olivat vieneet, varmaankin silloin itkien
kiittäisi Jumalaa. Moni isäkin lankeaisi kiitollisena polvilleen ja
lapset, jotka vanhempiensa tähden nyt kärsivät, saisivat takaisin sen
kodin, minkä väkijuomien kirous oli heiltä riistänyt.
Kun Lyyli lopetti puheensa, oli tuskin yhtään kyyneletöntä silmää,
ja kenenkään kehoittamatta nousimme kaikki ylös yhtyen yhteisäänin
voimakkaaseen Maamme-lauluun.
Jo aikaisemmin mainitsemani ohjelma oli loppuun suoritettu — minäkin
olin pitänyt esitelmäni, sen aihe oli maantieteellinen — mutta
vieläkään emme lähteneet Haukkavuorelta. Päätimme jäädä auringonlaskua
ihailemaan. Kauniina se laskikin. Koko läntinen taivaanranta oli
punertavan hohteinen.
Vähitellen aurinko katosi taivaanrannan taa. Silloin rusohohde tummui
tummumistaan ja vieno hämärä alkoi levitä yli maan.
Nyt kanteleensoittajamme, harmaapartainen vanhus, otti kanteleen
polvillensa. Hetkisen hän istui ääneti mietteissänsä, sitten kankeat
sormet koskettelivat kieliä, ja kannel helähteli. Soitto oli hiljaista,
värähtelevää. Jo se taukosi, mutta alkoi jälleen, ja henkeä pidättäen
kuuntelimme. Nyt soittaja, yhä kanneltaan nappaillen, avasi suunsa
laululle ruveten. Laulut olivat vanhoja ja Karjalasta kotoisin. Sieltä
oli soittajammekin. Nuoruudessaan hän oli muuttanut Leppäviidan
pitäjään.
— Vanha Onermi, sanoi eräs joukostamme kuiskaten — on lämmennyt. En
koskaan ennen ole kuullut hänen laulavan.
— En minäkään, sanoi eräs toinen. — Ihmettelen sitä, että hän on
lähtenyt näin pitkälle huviretkelle.
— Ei siinä ihmettelemistä. Hän on hyvin harras raittiusystävä ja on
aina mukana, kun vaan tilaisuus sen myöntää.
Onermi lopetti laulunsa, mutta laulun herättämää juhlatunnelmaa jatkui,
ja kukaan ei näyttänyt vieläkään halukkaalta lähtemään kotiin. Ehdotin
silloin, että koottaisiin risuja Hatun likellä olevalle kokkokivelle ja
poltettaisiin kokko.
"Tehdään se", kuului miltei yhteen suuhun vastaukseksi, ja pian oli
kokkokivellä suuri kasa risuja.
Sytytimme kokon palamaan. Ensin nousi taivaalle vahva, sakea savu ja
vain sieltä täältä näkyi savun seasta pieniä liekkejä, mutta liekit
kasvoivat, ja jo alkoi kipenöiviä säkeniä lentää korkealle ilmaan.
Äkkiä liekit sulautuivat yhtenäiseksi tulimereksi, ja taivas sai
omituisen, punertavan loimun.
Näytelmä oli suuremmoinen, ja istuin Lyylin rinnalla sitä ihaillen.
Emme paljon puhuneet. Katsoimme vain. Toisinansa silmäyksemme
kohtasivat toisensa. Silloin omituinen värähdys tunkeutui läpi koko
ruumiini. Mistä se johtui? En ymmärtänyt sitä. En ollut koskaan ennen
semmoista tuntenut. Olisivatko hänen silmänsä sen vaikuttaneet?
Ne olivatkin nyt harvinaisen palavat, ja sielukas ilme oli niissä
tavallista voimakkaampi. Tahtomattani katseeni yhä uudelleen ja
uudelleen kääntyi häneen. Ehdottomasti hän oli kaunis tyttö. Kumma
kyllä en aikaisemmin ollut kiinnittänyt siihen mitään huomiota, tahi
ehkä olin huomannut, mutta olin ollut muissa ajatuksissa. Vähitellen
vaivuin nytkin ajatuksiini, mutta tällä kertaa niitten esineenä oli
Lyyli. Muistelin sitä kuinka pienenä poikasena olin häneen tutustunut.
— Mitä mietitte? kysyi Lyyli.
— Ensimäistä kohtaustamme.
— Nyt kesällä?
— Ei, vaan lapsina Haukkavuoren juurella.
— Minäkin olen sitä muistellut.
— Nytkö?
— Niin, mutta katsokaa kuinka tuli jälleen leimuaa korkeana.
Aijoin noudattaa hänen kehoitustaan, kun samalla tunsin jonkun
kädellään koskettavan oikeaa olkapäätäni. Käännähdin katsomaan. Siellä
Pentti seisoi takanani ja viittasi minun seuraamaan itseään. Koko
huviretkemme kestäessä en ollut häntä nähnyt. Missä hän oli ollut?
Nousin ylös ja lähdin hänen perässään.
Hetken matkan päässä muista Pentti pysähtyi. "Olen tänään käynyt
luolassa", hän kuiskasi minulle.
— Luolassa, toistin hämmästyneenä. — Kuoleman Koiraako hakemassa?
— Niin, mutta en tavannut häntä siellä. Ruokia oli kuitenkin sitten
eilisen maisteltu, ja pyssy oli muutettu toiseen paikkaan. Olen koko
päivän häntä vainunut, luolassakin odotin kauvan aikaa, mutta hän ei
tullut.
— Miksi menitte luolaan yksin?
— Tehän olitte tänä päivänä estetty.
— Ja ette malttaneet odottaa huomiseen? Niinkö leppymättömästi
siis vihaatte Kuoleman Koiraa. Ettekö jo voi kertoa minulle syytä
molemminpuoliseen vainoonne?
— Miksi minä häntä vihaan, sen tiedän, mutta miksi hän minua, sitä en
tiedä.
— Mitä hän on siis teille tehnyt?
— Mitä tehnyt? Pirstonut elämäni onnen, sanoi Pentti tavattomalla
katkeruudella. — Eikö siinä ole kylliksi, mutta älkää enempää kysykö.
Ehkä pian saatte kuulla kaikki.
En tiedustellut häneltä asiasta enempää.
Pentti oli jo ollut matkalla Peltolaan, kun hän alhaalta huomasi
kokkomme. Silloin hän oli kääntynyt vuorelle takaisin. Ensin hän oli
aikonut lähteä luolalle uudestansa, mutta sitten hän olikin päättänyt
tulla meitä tapaamaan. Kokkoa lähetessään hän oli ollut näkevinään
Kuoleman Koiran. Tämä oli hiipinyt vähän edempänä hämärässä.
— Ettekö lähteneet häntä seuraamaan?
— En heti. Odotin hänen menevän likemmäksi kokkovalkean piiriä, mutta
samalla hän katosi. Turhaan olen häntä nyt hakenut, mutta tulkaa
mukaan, ehkä vielä hänet yllätämme.
— Luulette siis hänen vielä kiertelevän täällä ympärillä?
— Niin luulen, mutta odottakaa, tuolla minä näen hänet jälleen. Hän
seisoo varjossa suuren puun takana.
— Jo minäkin hänet huomaan. Emmekö paikalla lähde häntä ajamaan takaa?
— Tehdään niin!
Emme ehtineet vielä monta askelta ottaa kun kuulimme Lyylin kutsuvan
meitä. Hän oli havainnut lähtömme ja juoksi nyt perässämme. "Ettehän
vielä kotiin mene", hän huusi.. "Poltetaan ensin kokko loppuun. Enää on
vain vähäisen risuja palamatta."
— Emme enää voi jäädä, sanoin.
— Minne teillä sitten on kiire? Lyyli kysyi. — Tuskinpa näin yöllä
ryhdytte työtäkään tekemään.
— Emme toki, lausuin naurahtaen.
— Emme, sanoi Penttikin, — meillä on muita tärkeitä asioita.
Äkkiä Lyyli näytti aavistavan jotakin. Hän tarttui vapisten
käsivarteeni. "Rosvonko olette taasen nähneet? Onko hän ollut täällä?"
Nyökäytin päätäni myöntävästi.
— Ja nyt lähdette häntä ajamaan? Olenko arvannut oikein?
— Oikein olet, vastasi Pentti lyhyesti.
Lyyli irroitti kätensä käsivarrestani. "Älkää menkö", hän pyysi meitä.
Emme tahtoneet luopua tekemästämme päätöksestä. Silloin Lyyli ojensi
kätensä hyvästiksi. Tunsin kuinka se vapisi. Sitten hän läksi jo
sammumaisillaan olevalle kokolle päin. Enää yksityisiä liekkejä näkyi,
nekin epätasaisesti hulmuavina, ja taivaskin oli kadottanut punertavan
loisteensa.
Kuoleman Koira ei ollut enää puun luona, ja turhaan etsimme häntä
muualtakin lähimmästä ympäristöstä.
Lähdimme silloin luolalle, mutta emme heti menneet sisään, vaan
piilouduimme suuren kalliolohkareen suojaan, mistä hyvin saattoi nähdä
luola-aukolle. Ehkä Kuoleman Koira ei vielä ollut tullut? Ainakin
voisimme häntä hetkisen odottaa, vaikkapa tunnin tahi parikin. Mikäpä
kiire meillä sitäpaitsi olisi luolaan ollut? Jos hän siellä jo oli,
ehdimme kyllä hiukan myöhemminkin saada siitä varmuuden.
Näytti siltä kuin olisimme tehneet viisaasti jäädessämme odottamaan.
Oli tuskin kulunut puoltakaan tuntia, kun yksinäinen mies läheni luolan
aukkoa. Aijoin syöksyä esiin, mutta Pentti pidätti minua. Mies käveli
hitain ja levollisin askelin. Nyt hän kumartui paadelle, nosti sen ylös
ja katosi luolaan. Jälleen paasi laskeutui paikoillensa. Varroimme
vielä noin kymmenen minuuttia. Sitten mekin nousimme kiven takaa ja
laskeuduimme aukosta luolaan.