X.

Tähän puhelumme keskeytyi hetkeksi. Lähdimme luolasta ja suuntasimme

askeleemme Peltolaa kohden. Jo olikin päivä pitkälle kulunut. Katsahdin

kellooni. Se oli yksitoista. Harry luonnollisesti seurasi mukana.

Peltolassa Lyyli oli meitä rappusilla vastassa. Hän oli levottomana

valvonut koko yön ja kerran ollut meitä jo Haukkavuoreltakin hakemassa.

Suuri oli hänen hämmästyksensä, kun hän kuuli miehen, jonka kanssa mitä

ystävällisimmin keskustelimme, olevan saman, jota niin vihamielisinä

olimme lähteneet ajamaan. Selitimme hänelle lyhyesti syyn muuttuneeseen

käytökseemme. Silloin Lyyli kyynelsilmin tarttui Harryn käteen ja

toivotti hänet taloon tervetulleeksi. Harry kiitti kohteliaasti ja oli

hänkin liikutettu.

Pian kuitenkin hilpeä iloisuus valtasi meidät kaikki. Penttikin oli

kokonansa kadottanut raskasmielisyytensä, ja hänen ennen niin synkkä

katseensa loisti nyt kirkkaana. Jo parin päivän perästä — silloin oli

laivavuoro — hän Harryn mukana lähtisi K:n kaupungista pohjoiseen

ja sitte rautateitse lopun matkasta Kalifornian Ruusun luo. Sen hän

tekikin ja noin kuukauden kuluttua hän naineena ja onnellisena miehenä

palasi kotiinsa. Harrykin oli lankoaan ja rakasta siskoaan saattamassa,

ja eräänä päivänä he kaikin, vanha Pekkakin mukana, tulivat Peltolaan

vierailulle.

Silloin oli jo myöhäinen elokuu, ja enää viimeisiä päiviä olin Lyylin

kotitalossa. Heti syyskuun alkupuolella oli minun oltava Helsingissä.

Mary teki erittäin miellyttävän vaikutuksen. Hän olikin hyvin nuorekas

ja hiljainen, joskaan ei mielestäni aivan yhtä kaunis kuin Pentin

kellossa olevassa maalauksessa, mutta ikä ja surut olivat ehkä

ulkomuotoon vaikuttaneet.

Kahvia edelläpuolisten juodessamme puutarhassa kysyin Harryltä mitenkä

hän oli löytänyt luolan.

— Se oli pelkkä sattumus, hän sanoi — louhikkoa astellessani näin

kärpän ja ajoin sitä takaa. Se katosi raosta. Siten huomasin aukon.

Luonnollisesti tutkin luolaa tarkkaan ennenkuin rupesin siellä asumaan.

Kävin pimeässä virrallakin saakka, mutta en katsonut viisaaksi ilman

valkeata edetä. Ostin sentähden pienen käsilyhdyn eräästä torpasta.

Nyt kuljin niin pitkälle kuin pääsin ja tulin vihdoin, maanalaista

vuorenseinää kiiveten korkealle, holvikatoksen rajassa olevaan

käytäväänkin. Siihenkään vielä en jättänyt tutkimustani. Halusin

tietää missä käytävä päättyisi. Siten saavuin Susiluolan jo ennestään

tunnetulle aukolle.

— Tunsitteko tekin sen?

— En. Nyt kun turvapaikkani mielestäni oli varma, aloin Penttiin

ja hänen kotitaloonsa kiinnittää huomioni. Usein näinkin hänet,

mutta suunnitelmaani ei kuulunut häntä jonkun kiven tahi puun takaa

salaa ampua. Rinta rintaa vastaan ottelisimme, mutta emme vielä.

Siskoni oli saanut kärsiä siksi paljon, että tahdoin kostossani

olla perinpohjaisempi. Silloin vasta kuolema tuntuu uhrista

tuskastuttavalta, kun hän tietää sen joka päivä häntä vaanivan, mutta

sittenkään ei varmuudella aavista milloinka ratkaiseva hetki on

tulossa. Siihen perustui laskelmani.

— Senkötähden siis kirjoititte oudot uhkauksenne?

— Sentähden. Toivoin niitten kiihdyttävän hänen mieltään. Olin

armoton, mutta niinpä olin myös sanomattomasti katkeroittunut, joten

menettelytapaani arvosteltaessa se on lieventävänä asianhaarana

otettava huomioon. Teitä en kuitenkaan aikonut vahingoittaa.

— Miksi siis minuakin uhkailitte?

— Saadakseni teidän luopumaan Pentin seurasta, mutta olitte rohkeampi

kuin olin luullut.

— Olisinpa aavistanut, sanoi nyt Mary, joka kiihkeästi oli kuunnellut

keskusteluamme — minkälaisilla matkoilla veljeni oli, milloinkaan en

olisi sallinut hänen semmoisille lähteä.

— Ette siis matkojen tarkoitusta tietäneet? kysyin häneltä.

— En.

— Ei, hän ei tietänyt, sanoi Harrykin — Mary tuli aina pahoilleen, jos

vähänkin virkoin Pentistä pahaa, mitä sitten jos hän olisi aavistanut

minun hänen surmaansa ajattelevan.

Nyt puhelu jälleen johtui luolaan, ja Pentti kertoi ensimäisestä

seikkailustamme maanalaisessa virrassa. "Ihmettelen", hän sanoi

Harrylle, "mitenkä silloin pelastuit. Etkö syöksynyt jyrkänteeltä alas?"

— Enpä toki. Laskeuduin sitä kauniisti alas saakka. Vasta virrassa

minun oli hullusti käydä. Astuin kiireessä harhaan, ja veden pyörre

tempasi minut mukanaan. Luulin jo viimeisen hetkeni tulleen, mutta

onneksi kaksoisholvin kohdalla pääsin matalikolle.

— Niinkuin minäkin, lausui Pentti — mutta miksi veit märjän saappaasi

asuntoni rappusille?

Harry naurahti. "Mitä yhdellä saappaalla olisin tehnyt", hän sanoi,

"kun sinulla oli toinen? Vaihdoin omani aitastasi parempiin."

— Sekö olisi ollut syynä?

— Se. Tahdoin tehdä sinulle pienen, mutta harmittavan kepposen.

— Et siis laisinkaan peljännyt sitä, että löytäisimme Susiluolan

toiselle aukolle, jonka olemassaolosta täten annoit meille vihiä?

— En, enkä sitäkään, että olisitte sinne uskaltaneet virtaa yrittää.

— Ja kuitenkin olimme jo sen tehneet ja silloin kammottavassa

pimeydessä.

— En sitä tietänyt. Huomasin teidän kyllä onnellisesti saapuneen

jyrkänteen reunalle, sillä kuulin teidän puhuvan keskenänne, mitä,

en eroittanut, ja veden mukana vyöryessäni olin näkevinäni valkean

välähdyksen.

— Otin luultavasti silloin tulitikkuun valkean, sanoi Pentti.

— Ehkä niin, lausui Harry.

Kysyin nyt Harryltä oliko hän luolassa huomannut missään aarretta tahi

luurankoa.

"Aarretta tahi luurankoa", hän toisti kummastuneena, "mitä sillä

tarkoitatte?"

Selitin hänelle syyn kysymykseeni.

— En ole nähnyt, hän sanoi — mutta niinpä en myös ole tietänyt

kumpaakaan etsiä. Voisimme mielestäni vielä kerran lähteä luolaa

tutkimaan.

— Luulette siis Partio-Jaakon juuri Susiluolasta löytäneen aarteen, jos

hän semmoista on laisinkaan löytänyt.

— Niin, mikäli olen kertomuksenne Partio-Jaakosta oikein ymmärtänyt ja

mikäli saatan tehdä johtopäätöksiä tuntemuksemme perustuksella luolan

hiljakkoin löytämästänne aukosta.

— Mutta mistä hakisimme luolasta aarretta? Te ette ole mitään

huomanneet, ja tarkkaan olemme mekin Pentin keralla tutkineet luolaa.

— Niinpä kyllä, mutta kukaan meistä ei ole tarkastanut kaksoisholviin

katoavaa virtaa. Ehkä veden voimakas pyörre on meitä turhaan

peloittanut, ja virta on siellä matalampi kuin olemme luulleet.

— Se on mahdollista, nyt jo Penttikin sekaantui puheeseemme — mutta

mikä estää meidän saamasta siitä varmuutta. Lähdetään vielä tänään

luolalle!

— Lähdetään vaan, sanoimme Harry ja minä yhteen suuhun.

Jo noin puolen tunnin kuluttua — ehdittyämme muuttaa päällemme

huonommat vaatteet ja varustaa pari lyhtyä mukaan — olimmekin Pentti,

Harry ja minä matkalla luolalle. Olimme jo astuneet puistoveräjästä

Haukkavuorelle vievälle polulle ja olimme katoamaisillamme vuoren

metsäisen rinteen peittoon, kun äkkiä kuulimme Lyylin huutavan meitä.

Hän riensi juoksujalassa perässämme ja viittasi kädellään meidän

odottamaan. Seisahduimme. Samalla Marykin kiirehti puistoveräjästä. Hän

ja Lyyli tahtoivat tulla meitä luola-aukolle saakka saattamaan.

Lähdimme nyt yhdessä etenemään vuorta ja pian olimmekin luolalla. Mary

ja Lyyli jäivät ulkopuolelle vartomaan.

* * * * *

— Jo olimme luolasalissa ja riensimme toista käytäväaukkoa kohden, kun

samalla juolahti mieleeni salista ja käytävästä löytämämme tuoreet,

yksinäiset haot. Kysyin niistä Harryltä.

— Haotko, hän sanoi — ne ovat nähtävästi vaatteissani mukana kulkeneet.

— Ette siis virralle tavanneet viedä vuodesijananne olleita havuja?

— Mitäpä niin kauvaksi? Viimeistään kahden päivän kuluttua, toisinansa

joka päivä, toin ulkoa uusia hakoja vuodesijaksi ja vanhat vein

mennessäni ulos. Paljon siitä oli tosin vaivaa, mutta siten vaatimaton

asuntoni pysyi hauskemman ja siistimmän näköisenä, ja erityinen

nautintoni oli vuoteella seljälläni maatessani syvään henkäistä

sieraimiini tuoreen metsän hajua. Siinä oli kesäisen luonnon tuoksua.

* * * * *

Olimme vihdoin kaksoisholvilla ja laskeutuen veteen aloimme

varovaisesti tutkia holvin alle katoavaa maanalaista virtaa. Iloksemme

vesi ei ollut niinkään syvää. Aivan hyvin saatoimme kahlata ja kuta

pitemmälle ehdimme edetä, sitä matalampaa oli. Keskiuomassakaan ei

ollut enää muuta kuin polviin saakka vettä, mutta niin kiivaspyörteistä

se täällä oli, että kiireimmiten vetäydyimme lähemmäksi oikeanpuolista

kallioseinää. Siinä näytimmekin tehneemme viisaasti, sillä hetken

perästä virta teki jyrkän mutkan vasemmalle ja samalla koko vasen

sivusta oli muuttunut valkoisen ryöppyiseksi. Oikealla sitä vastoin

veden juoksu oli miltei hiljaisen tasaista, mutta niinpä täällä olikin

hyvin matalaa. Vesi ulottui tuskin nilkkoihin.

Lähenimmekö jotakin maanalaista koskea? Siltä tuntui humusta, joka yhä

voimakkaampana alkoi tunkeutua korviimme, ja näytti virrasta, joka kävi

yhä pyörteisemmäksi.

Olimme kahlanneet holvissa jo noin puoli tuntia, kun virta äkkiä

kääntyi ainakin kolmenkymmenen asteen kulmassa vasemmalle. Vielä

muutaman askeleen otettuamme holvi odottamatta laajeni oikealle

sivulle. Olimme tulleet pieneen, noin seitsemän—kahdeksan metrin

levyiseen ja noin kymmenen metrin pituiseen luolasaliin. Oikealla

kalliopohja yleni lattiasta kuivaksi, keskikohdaltaan noin kuuden

metrin levyiseksi, päistään kapeammaksi käytäväksi, vasemmalla virta

vyöryi rajuna, syvältä näyttävänä koskena. Korkealle nousi valkoinen

ryöppy, ja veden kumea pauhu muistutti vihaisen kahlekoiran raivoisaa

haukuntaa.

Nousimme kalliolattialle, ja samalla silmämme ikäänkuin lumottuina

kiintyivät seinämällä näkyviin luurangonosiin, kammottavaan, suureen

ihmispääkalloon, pariin kolmeen hajallaan makaavaan kylkiluuhun, käteen

ja isoluiseen jalkaterään. Siis vihdoinkin olimme tulleet Partio-Jaakon

tarkoittamaan paikkaan, mutta kuinka ja milloin oli luuranko luolaan

joutunut? Ihme että ajan hammas ei kokonansa ollut sitä kuluttanut.

Katselimme tarkkaavaisesti ympärillemme. Noin parin metrin päässä

luurangosta oli seinän vieressä pieniä lahonneita puunpalasia. Tutkimme

niitä kutakin erikseen — ja enää ei ollut epäilystäkään — ne olivat

lahonneen puu-arkun jäännöksiä, ilmeisesti kannen, tuossa oli vielä

nurkkaus säilynyt ja tuossa oli selvä saranan jälki, mutta missä olivat

kullat? Äkkiä Pentti huudahti ilosta. Hän oli puusirujen joukosta

löytänyt vähäisen kulta-esineen, korupäisen neulan, mutta siinä olikin

kaikki. Niin pieneenkö siis aarteemme hupenisi?

Samalla Harry viittasi lähemmäksi koskea. Noin kolme neljä askelta

sen rannasta oli kalliolattialla välkkyvä esine ja ihan sen vieressä

ja ympärillä lahonneita laudan osia. Menimme niitä tarkastamaan.

Välkkyvä esine oli kultainen rintasolki, ja laudanpalaset olivat

arkun jäännöksiä, tuossa oli pohjalauta, ja tuo oli kuulunut arkun

sivuun. Luultavasti oli arkku ollut seinämällä, mistä olimme kannen

jäännökset löytäneet, mutta täältä — murrettuaan kannen auki, jolloin

kultaneulanen oli pudonnut — ja joku laahannut sen lähemmäksi virtaa.

Kuka oli sen tehnyt, Partio-Jaakkoko? Ehkä hän, mutta jos niin oli,

minne olivat silloin kullat ja hopeat joutuneet? Aloin tarkkaavaisena

tutkia kalliorantaa. Siinä oli epäämättömiä merkkejä, joista saatoin

päättää veden aika-ajoin — luultavasti keväisin — ulottuvan tavallista

uomaansa edemmäksi. Veden raja kulki ihan lähelle arkkua, mutta

mikä oli estänyt sitä — voimakkaitten kevättulvien aikana — kerran

kauvemmaksikin ulottumasta, ja silloin yli äyräittensä paisunut virta

oli vienyt jo lahosta arkusta suurimman osan mukanaan ja huuhtonut

kullat ja hopeat koskeen. Oliko näin käynyt? Lausuin arveluni Pentille

ja Harrylle. Paikalla he ryhtyivät koskea tutkimaan, mutta se oli niin

syvä ja veden pyörre oli niin voimakas, että tutkimuksista ei ollut

mitään tuloksia. Koskeen ei rohkeinkaan olisi uskaltanut laskeutua ja

edemmäksi luolasalia emme myös mitenkään voineet päästä. Koski oli

sitäkin estämässä.

Noin puoli tuntia viivyimme kuitenkin vielä luolasalissa. Keskustelimme

vastaisista toimenpiteistä. Haaveja olisi hankittava ja niillä

tarkastettava kosken pohjaa, sillä vielä emme aarteen etsinnästämme

luopuisi. Näin päätimme lujasti.

Palasimme nyt ulko-ilmaan. Mary ja Lyyli eivät enää olleet luola-aukon

edustalla. He olivat pitkistyneet odottamiseen — olimmekin olleet

luolassa likimaisin kuusi tuntia — ja lähteneet kotiin. Mekin lähdimme

nyt Peltolaan.

* * * * *

Seuraavana päivänä kävimme kolmin miehin jälleen koskella. Nyt

meillä oli pari haavia mukana ja kaksi rautapiikkistä, nauloilla

tiivistämäämme haravaa. Näillä tunnustelimme kosken pohjaa ja vihdoin

— kolmituntisen työn jälkeen — osui toiseen haaveista hopeainen,

pahasti murtunut otsakoriste, ja toiseen haravista tarttui kultainen,

kuvakoristeinen sormus. Varmasti oli siis todistettu, että kullat

ja hopeat olivat koskeen huuhtoutuneet, ja monena päivänä kävimme

niitä sieltä vielä "kalastelemassa", mutta enempää emme Haukkavuoren

aarteesta enää löytäneet. Vesi oli luultavasti kuljettanut kullat

ja hopeat kauvemmaksi mukanaan. Jotensakin tuloksetonta oli siis

aarteen etsintämme ollut, ja vähiin oli myös maantieteellinen työni

jäänyt, mutta sittenkin olin tyytyväinen. Olin rakastunut Lyyliin —

sen havainnon tein äkkiarvaamatta — ja suureksi ilokseni hänkään —

mikäli saatoin huomata — ei näyttänyt olevan tunteisiini vastaamatta,

joten tänään rohkaisin mieleni ja — hyvällä menestyksellä kosin.

Lopultakin olen siis aarteen löytänyt, jopa ihan Haukkavuoren juurelta,

riippukoivuisesta talosta, enkä toki sitä maailman kultiin ja hopeisiin

vaihtaisi. Niin rakas on Lyyli minulle, ja viimeistään parin vuoden

kuluttua luulen voivani tarjota hänelle oman kodin. Jo uutena vuotena

aijomme julkaista kihlauksemme, ja silloin kaikki vanhat tutut, muitten

muassa Pekka, Pentti ja Mary, Harry ja Pekan Liisakin, jota pitkään

aikaan en ole nähnyt, toivottavasti tulevat kihlajaisiini Peltolaan ja

te muutkin — jos haluatte — saatte lähettää Lyylille ja minulle sinne

onnentoivotuksenne.