VII.

Käytävä oli kovin pitkä. Vähintäinkin tunnin ajan olimme sitä jo

kulkeneet ja tiesi kuinka kauan saisimme vielä pimeässä hapuilla

eteenpäin. Olisimme edes voineet sytyttää lyhdyn, mutta silloin

Kuoleman Koira, jos hän luolassa oli, olisi helposti saattanut huomata

meidät. Se oli siis ainakin toistaiseksi jätettävä tekemättä.

Äkkiä Pentti pysähtyi. "Odottakaa hiukan", hän sanoi.

— Miksi niin?

— Olen jälleen löytänyt haon. Tarkastan olisiko niitä enemmän.

— Käytävässäkö se oli?

— Niin.

— Onko sekin tuore?

— En voi sitä nähdä, mutta siltä tuntuu. Neulaset ovat pehmeitä ja

taipuvaisia.

— Silloin se on hiljan tuotu tänne, ehkä hetkinen sitten?

— Niin on. Meidän täytyy sentähden entistä varovaisemmin edetä. Muuten

voimme äkkiarvaamatta tulla yllätetyiksi.

— Onko hakoja useampia?

— Ei.

Jatkoimme jälleen matkaamme, eikä olomme enää tuntunut niin

tuskastuttavalta. Tiesimme nyt varmasti jonkun toisenkin aivan

äskettäin kulkeneen samaa käytävää. Jos se oli Kuoleman Koira, ehkä

silloin saisimme ketun hänen omasta loukustaan kiinni.

Ihmeeksemme huomasimme äkkiä veden jyminää kuuluvan sekä oikealta

puoleltamme, ikäänkuin seinän takaa, että edestäpäin. Samalla käytävän

pohja alkoi nousta hiukan jyrkempänä, ja muutaman askeleen vielä

edettyämme pauhu sivulta lakkasi, mutta sen sijaan tunkeutui nyt

korviimme kohinaa jalkojemme alta. Kulkiko siis käytävä virran ylitse?

Miltei heti saimme siitä selvän. Jo noin viiden kuuden metrin päässä

käytävä päättyi virtaan, joka synkkänä ja aallot korkeina vyöryi sen

alle. Vesi oli uurtanut kallioon holvimaisen aukon. Ojentaen kätemme

alaspäin ulotuimme holvin keskikatokseen. Siitä oli veden pintaan

tuskin kokonaista metriäkään.

Käytävä oli loppuosassaan levenemistään levennyt, joten holvin kohdalla

oli seinästä seinään ainakin pari syltä. Vasemmalla käytävän pohja,

aleten loivasti veteen saakka, ulkoni kielekkeen tavoin pitkin kallion

sivustaa. Laskeuduin sitä ihan virran partaalle asti.

Edemmäksi emme voineet päästä. Vesi oli esteenä. Kuoleman Koirakaan

ei siis luolassa olisi, joten huoleti saattaisimme sytyttää lyhdyn.

Lausuin sen mielipiteenäni Pentille. Hän sanaakaan virkkamatta

vastaukseksi otti lyhdyn seljästään ja pisti siihen tulta. Se valaisi

himmeästi, mutta sittenkin voimme nyt jotensakin selvästi nähdä

ympärillemme. Luultavasti oli vesi joskus virrannut käytävästä,

missä nyt olimme, mutta sitten se oli raivannut itselleen uuden tien

ja entinen kulkuväylä oli silloin jäänyt kuiville. Syynä oli ollut

kalliopohjan erilainen kestävyys. Voimakkaasta virrastaan päättäen

vesi tuli korkealta. Ehkä jossakin vuoren syvyydessä oli koskikin.

Tämmöisessä paikassa oli vesi vähitellen syventänyt reittiänsä. Sen

johdosta se oli edempänä ollut pakoitettu tekemään samoin, mutta jos

kallion vastustusvoima oli ollut suuri, silloin sen oli täytynyt uurtaa

itselleen uusi ura. Näin selitin kaksinkertaisen holvin synnyn ja tukea

mielipiteelleni sain siitä, että alempi holvi näytti olevan pienempi.

Ulommaista holvia jatkui niin pitkälle kuin saatoimme eroittaa, ja

virta vyöryi sen pohjaa myöden.

Käytävän seinissä emme nähneet minkäänlaista aukkoa, emmepä edes

vähäisintäkään railoa, pieniä kouruja vain. Olisiko siis meidän

ulotettava virtaan tutkimuksemme? Silloin olisi jälleen astuttava

veteen, sillä muuten emme voisi saada sen syvyyttä selville, mutta

varovaisesti se olisi tehtävä. Syvässä vedessä olisi vaikea pysyä

pystyssä, joten virta helposti veisi mukanaan. Ehkä emme sitäpaitsi

pohjaisikaan tahi vettä olisi yli rinnan. Uhkarohkeata olisi silloin

antautua vaaraan. Sen tiesimme kokemuksesta ja toistamiseen emme

halunneet taistella maanalaisen virran aaltoja vastaan. Tällä kertaa se

kenties ei yhtä onnellisesti päättyisikään.

Riisuin kengät ja sukat jaloistani ja käärin housut ylös. Pentti

teki samoin. Pistin sitten jalkani kalliokielekkeeltä veteen, mutta

se ulottui polviin saakka, ja vieläkään en tavannut pohjaa. Koetin

uudestansa. Nyt pohja tuntui jalkojeni alla, mutta vesi nousikin jo yli

polvien ja housuni olivat kastuneet. Kuljin nyt pitkin kallion sivustaa

eteenpäin ja Pentti seurasi esimerkkiäni. Ensin syveni hiukan, mutta

sitten jälleen mataloitui. Vettä ei ollut edes polviin. Ulompana oli

syvempi.

Olimme kulkeneet virrassa arviolta alun toistakymmentä metriä, kun

vesi äkkiä syveni lantioihin saakka. Emme kuitenkaan enää kääntyneet

takaisin, vaan pyrimme yhä eteenpäin.

Vielä muutaman askeleen otettuamme holvi laajeni suuresti. Etenkin

oikealla virta teki ison mutkan. Vasemmalla sitävastoin sen suunta vain

hiukan kaarehti. Katsoimme suoraan eteemme. Siellä oli kallioseinässä

leveä aukko, josta virta kohisten tuli. Hiukan edempänä oli varmaankin

koski. Kovaa pauhua kuului vuoresta.

Pysytellen kallion vasemmalla seinällä etenimme kolme neljä metriä.

Täällä oli kalliossa kapea, miltei virran partaalla oleva ulkonema.

Nousimme sille.

Tuskin olimme kävelleet ulkonemaa pari syltä, kun Pentti pysähtyi,

tutki kallioseinää ja sitten naurahti. "Tiedättekö", hän sanoi, "missä

nyt olemme?"

— Missä? toistin hämmästyneenä. Mitä tarkoitatte kysymyksellänne?

— Olemme olleet täällä ennenkin ja tässä on seinä, jota olemme

kiivenneet. Silloin tosin oli pimeä, mutta tunnen sen sittenkin. Juuri

tähän kohtaan asetin jalkani ja tänne, hiukan ylemmäksi, tartuin

kädelläni. Siinä on syvä kouru. Muistan selvästi kuinka siihen sovitin

sormeni.

Tarkastin kourua. Minäkin olin siitä kiivennyt. En saattanut erehtyä.

"Naurahdin äsken sille", lausui Pentti, että viime kerralla yritimme

pyrkiä virran ylitse. Olisimme sen sijaan voineet kulkea sen sivua

vähän pitemmälle.

— Luulin käytävän jatkuvan virran toisella puolella.

— Samoin minä, ja mikään muu mahdollisuus ei juolahtanut mieleenikään.

Semmoista se on pilkkopimeässä mennä ajometsästykselle.

— Niin on, mutta emmekö kapua ylös?

— Turhaa se olisi. Ihmettelen, ettemme jo kapeasta kalliorannasta

tunteneet paikkaa?

Olimme siis tulleet Susiluolassa olevalle virralle, joten löytämämme

aukko oli vienyt oikeaan. Onni oli todellakin meitä suosinut pimeässä

kiivetessämme vuorta. Niin jyrkältä ja perin vaikeakulkuiselta se

näytti, joskaan ei viidentoista tahi kahdenkymmenen metrin korkuiselta,

miksi olimme sen palavien muistikirjalehtieni valossa arvioineet.

Lyhdyn valo oli tasaisempaa, joten korkeussuhteet saatoimme suunnilleen

määrätä tarkemmin. Kallio-ulkonemasta jyrkänteen reunalle näytti olevan

noin kymmenen tai kaksitoista metriä, ja luolan katto oli ehkä sylen

verran ylempänä.

Koetimme jälleen kulkea eteenpäin, mutta jo muutaman askeleen perästä

rantakaistale loppui. Veteen oli siis astuttava uudelleen. Pentti

riisui silloin kaikki vaatteet päältään ja laskeutui alastomana

virtaan. Vesi ulottui hänelle vyötäreisiin saakka ja edempänä oli vielä

syvempää. Siitä huolimatta ei Pentti vielä luopunut yrityksestään.

Varoitin häntä ja kehoitin hänen kääntymään takaisin, mutta hän ei

totellut minua. Oliko hän unohtanut aikaisemman päätöksemme, vai eikö

hän nyt siitä välittänyt? Kuoleman Koiraa hän varmaankin etsi ja

sentähden niin itsepintaisesti tahtoi päästä eteenpäin.

Jo oli Pentti rintaan saakka vedessä. Silloin näin hänen äkkiä

horjahtavan. Silmänräpäyksen hän vielä oli pystyssä, mutta sitten virta

tempasi hänet nurin, ja hetkiseksi hän katosi vedenpinnan alle. Jo

näkyy kuitenkin käsi, jo pää, ja uiden myötävirtaan hän pyrkii rantaan.

Ojennan käteni ja jo luulen saavani hänestä kiinni, kun pyörteinen vesi

vie hänet ulommaksi ja nyt hurjaa vauhtia kuljettaa häntä alempana

olevaa holviaukkoa kohden. Turhaan hän ponnistelee rantaan. Voimakkaat

aallot raastavat hänet väkisin mukanaan, ja hän solahtaa aukosta

holviin, jota olimme kahlaten tulleet, enkä enää häntä paikaltani näe.

Onnistuisiko hän pelastumaan? Holvissa oli vähemmän vettä, joten vielä

voi sitä toivoa, mutta ehkä hän ei pääsisikään matalalle — sekin oli

mahdollista — vaan virta veisi hänet toisesta aukosta alas.

Kiirehdin tulemaamme tietä takaisin, mutta en ehtinyt vielä pitkälle

kahlata holvia, kun Pentti ilmestyi pimeässä vastaani. Hän oli viime

hetkessä onnistunut uimaan matalammalle vedelle ja virran häntä

tempoessa saanut kalliokielekkeestä kiinni.

Pentti meni nyt hakemaan vaatteitansa ja minä annoin hänelle jälleen

lyhdyn. Olin hänen riisuessaan ottanut sen haltuuni.

Odotin Penttiä virrassa ja pian hän olikin takaisin, kantaen

vaatteitaan vasemmalla olkapäällään.

Jatkoimme nyt matkaamme ja muutaman minuutin kuluttua olimme

kalliokielekkeen kohdalla, mikä Pentin oli pelastanut. Nousimme

sille ja siitä holvin katolle, millä ennenkin olimme olleet. Jälleen

olimme siis kuivalla maalla. Käytävään olimme jättäneet sukkamme ja

jalkineemme. Puimme nyt kaikki vaatteet päällemme. Koko sen ajan

kestäessä kumpanenkaan meistä ei sanallakaan puhunut keskeytyneestä

retkestämme. Emme sitä enää ajatelleetkaan. Halusimme päivänvaloon.

Kun olimme edenneet käytävää noin puolen tunnin ajan, niin sammutimme

lyhdyn. Luolasali alkoi lähetä ja silloin oli varovaisinta olla

valkealla herättämättä huomiota. Se voisi käytävästä näkyä kauvas.

Henkilö, joka oli tuonut haot luolaan, oli saattanut palata takaisin

ja silloin hän helposti havaitsisi meidät. Siitä olimme nyt varmat,

että hän ei ollut virralla, joskaan emme osanneet selittää syytä, miksi

toinen löytämistämme haoista oli kuljetettu käytävään. Itsestään se ei

ollut voinut sinne joutua. Olisiko se ehkä luolan salaperäisen asujamen

vaatteissa laahautunut niin pitkälle, ja hän itse oli mennyt Susiluolan

toiselle suulle, tahi oli korkealta, liki katonrajaa olevasta aukosta

vakoillut toimiamme virralla. Emme pitäneet sitä luultavana.

Luolasaliin tullessamme emme siellä nähneet ketään, mutta eräässä

nurkassa oli tuoreita lehtiä makuusijaksi ja ruoka-aineita sisältävä

laukku. Laukun vieressä oli seinänojassa pitkä, hyvältä näyttävä

luodikko. Olisiko hän ehkä vielä käytävässä? Kuljimme sitä varovaisesti

eteenpäin, mutta ketään emme huomanneet. Tiesimme kuitenkin nyt

vihollisemme olinsijan. Ulos ehdittyämme asetimme huolellisesti paaden

paikoilleen ja lähdimme sitten Peltolaa kohden.

Haukkavuoren aarre: Kertomus · 第 24 / 27 题