Käytävä oli kovin pitkä. Vähintäinkin tunnin ajan olimme sitä jo
kulkeneet ja tiesi kuinka kauan saisimme vielä pimeässä hapuilla
eteenpäin. Olisimme edes voineet sytyttää lyhdyn, mutta silloin
Kuoleman Koira, jos hän luolassa oli, olisi helposti saattanut huomata
meidät. Se oli siis ainakin toistaiseksi jätettävä tekemättä.
Äkkiä Pentti pysähtyi. "Odottakaa hiukan", hän sanoi.
— Miksi niin?
— Olen jälleen löytänyt haon. Tarkastan olisiko niitä enemmän.
— Käytävässäkö se oli?
— Niin.
— Onko sekin tuore?
— En voi sitä nähdä, mutta siltä tuntuu. Neulaset ovat pehmeitä ja
taipuvaisia.
— Silloin se on hiljan tuotu tänne, ehkä hetkinen sitten?
— Niin on. Meidän täytyy sentähden entistä varovaisemmin edetä. Muuten
voimme äkkiarvaamatta tulla yllätetyiksi.
— Onko hakoja useampia?
— Ei.
Jatkoimme jälleen matkaamme, eikä olomme enää tuntunut niin
tuskastuttavalta. Tiesimme nyt varmasti jonkun toisenkin aivan
äskettäin kulkeneen samaa käytävää. Jos se oli Kuoleman Koira, ehkä
silloin saisimme ketun hänen omasta loukustaan kiinni.
Ihmeeksemme huomasimme äkkiä veden jyminää kuuluvan sekä oikealta
puoleltamme, ikäänkuin seinän takaa, että edestäpäin. Samalla käytävän
pohja alkoi nousta hiukan jyrkempänä, ja muutaman askeleen vielä
edettyämme pauhu sivulta lakkasi, mutta sen sijaan tunkeutui nyt
korviimme kohinaa jalkojemme alta. Kulkiko siis käytävä virran ylitse?
Miltei heti saimme siitä selvän. Jo noin viiden kuuden metrin päässä
käytävä päättyi virtaan, joka synkkänä ja aallot korkeina vyöryi sen
alle. Vesi oli uurtanut kallioon holvimaisen aukon. Ojentaen kätemme
alaspäin ulotuimme holvin keskikatokseen. Siitä oli veden pintaan
tuskin kokonaista metriäkään.
Käytävä oli loppuosassaan levenemistään levennyt, joten holvin kohdalla
oli seinästä seinään ainakin pari syltä. Vasemmalla käytävän pohja,
aleten loivasti veteen saakka, ulkoni kielekkeen tavoin pitkin kallion
sivustaa. Laskeuduin sitä ihan virran partaalle asti.
Edemmäksi emme voineet päästä. Vesi oli esteenä. Kuoleman Koirakaan
ei siis luolassa olisi, joten huoleti saattaisimme sytyttää lyhdyn.
Lausuin sen mielipiteenäni Pentille. Hän sanaakaan virkkamatta
vastaukseksi otti lyhdyn seljästään ja pisti siihen tulta. Se valaisi
himmeästi, mutta sittenkin voimme nyt jotensakin selvästi nähdä
ympärillemme. Luultavasti oli vesi joskus virrannut käytävästä,
missä nyt olimme, mutta sitten se oli raivannut itselleen uuden tien
ja entinen kulkuväylä oli silloin jäänyt kuiville. Syynä oli ollut
kalliopohjan erilainen kestävyys. Voimakkaasta virrastaan päättäen
vesi tuli korkealta. Ehkä jossakin vuoren syvyydessä oli koskikin.
Tämmöisessä paikassa oli vesi vähitellen syventänyt reittiänsä. Sen
johdosta se oli edempänä ollut pakoitettu tekemään samoin, mutta jos
kallion vastustusvoima oli ollut suuri, silloin sen oli täytynyt uurtaa
itselleen uusi ura. Näin selitin kaksinkertaisen holvin synnyn ja tukea
mielipiteelleni sain siitä, että alempi holvi näytti olevan pienempi.
Ulommaista holvia jatkui niin pitkälle kuin saatoimme eroittaa, ja
virta vyöryi sen pohjaa myöden.
Käytävän seinissä emme nähneet minkäänlaista aukkoa, emmepä edes
vähäisintäkään railoa, pieniä kouruja vain. Olisiko siis meidän
ulotettava virtaan tutkimuksemme? Silloin olisi jälleen astuttava
veteen, sillä muuten emme voisi saada sen syvyyttä selville, mutta
varovaisesti se olisi tehtävä. Syvässä vedessä olisi vaikea pysyä
pystyssä, joten virta helposti veisi mukanaan. Ehkä emme sitäpaitsi
pohjaisikaan tahi vettä olisi yli rinnan. Uhkarohkeata olisi silloin
antautua vaaraan. Sen tiesimme kokemuksesta ja toistamiseen emme
halunneet taistella maanalaisen virran aaltoja vastaan. Tällä kertaa se
kenties ei yhtä onnellisesti päättyisikään.
Riisuin kengät ja sukat jaloistani ja käärin housut ylös. Pentti
teki samoin. Pistin sitten jalkani kalliokielekkeeltä veteen, mutta
se ulottui polviin saakka, ja vieläkään en tavannut pohjaa. Koetin
uudestansa. Nyt pohja tuntui jalkojeni alla, mutta vesi nousikin jo yli
polvien ja housuni olivat kastuneet. Kuljin nyt pitkin kallion sivustaa
eteenpäin ja Pentti seurasi esimerkkiäni. Ensin syveni hiukan, mutta
sitten jälleen mataloitui. Vettä ei ollut edes polviin. Ulompana oli
syvempi.
Olimme kulkeneet virrassa arviolta alun toistakymmentä metriä, kun
vesi äkkiä syveni lantioihin saakka. Emme kuitenkaan enää kääntyneet
takaisin, vaan pyrimme yhä eteenpäin.
Vielä muutaman askeleen otettuamme holvi laajeni suuresti. Etenkin
oikealla virta teki ison mutkan. Vasemmalla sitävastoin sen suunta vain
hiukan kaarehti. Katsoimme suoraan eteemme. Siellä oli kallioseinässä
leveä aukko, josta virta kohisten tuli. Hiukan edempänä oli varmaankin
koski. Kovaa pauhua kuului vuoresta.
Pysytellen kallion vasemmalla seinällä etenimme kolme neljä metriä.
Täällä oli kalliossa kapea, miltei virran partaalla oleva ulkonema.
Nousimme sille.
Tuskin olimme kävelleet ulkonemaa pari syltä, kun Pentti pysähtyi,
tutki kallioseinää ja sitten naurahti. "Tiedättekö", hän sanoi, "missä
nyt olemme?"
— Missä? toistin hämmästyneenä. Mitä tarkoitatte kysymyksellänne?
— Olemme olleet täällä ennenkin ja tässä on seinä, jota olemme
kiivenneet. Silloin tosin oli pimeä, mutta tunnen sen sittenkin. Juuri
tähän kohtaan asetin jalkani ja tänne, hiukan ylemmäksi, tartuin
kädelläni. Siinä on syvä kouru. Muistan selvästi kuinka siihen sovitin
sormeni.
Tarkastin kourua. Minäkin olin siitä kiivennyt. En saattanut erehtyä.
"Naurahdin äsken sille", lausui Pentti, että viime kerralla yritimme
pyrkiä virran ylitse. Olisimme sen sijaan voineet kulkea sen sivua
vähän pitemmälle.
— Luulin käytävän jatkuvan virran toisella puolella.
— Samoin minä, ja mikään muu mahdollisuus ei juolahtanut mieleenikään.
Semmoista se on pilkkopimeässä mennä ajometsästykselle.
— Niin on, mutta emmekö kapua ylös?
— Turhaa se olisi. Ihmettelen, ettemme jo kapeasta kalliorannasta
tunteneet paikkaa?
Olimme siis tulleet Susiluolassa olevalle virralle, joten löytämämme
aukko oli vienyt oikeaan. Onni oli todellakin meitä suosinut pimeässä
kiivetessämme vuorta. Niin jyrkältä ja perin vaikeakulkuiselta se
näytti, joskaan ei viidentoista tahi kahdenkymmenen metrin korkuiselta,
miksi olimme sen palavien muistikirjalehtieni valossa arvioineet.
Lyhdyn valo oli tasaisempaa, joten korkeussuhteet saatoimme suunnilleen
määrätä tarkemmin. Kallio-ulkonemasta jyrkänteen reunalle näytti olevan
noin kymmenen tai kaksitoista metriä, ja luolan katto oli ehkä sylen
verran ylempänä.
Koetimme jälleen kulkea eteenpäin, mutta jo muutaman askeleen perästä
rantakaistale loppui. Veteen oli siis astuttava uudelleen. Pentti
riisui silloin kaikki vaatteet päältään ja laskeutui alastomana
virtaan. Vesi ulottui hänelle vyötäreisiin saakka ja edempänä oli vielä
syvempää. Siitä huolimatta ei Pentti vielä luopunut yrityksestään.
Varoitin häntä ja kehoitin hänen kääntymään takaisin, mutta hän ei
totellut minua. Oliko hän unohtanut aikaisemman päätöksemme, vai eikö
hän nyt siitä välittänyt? Kuoleman Koiraa hän varmaankin etsi ja
sentähden niin itsepintaisesti tahtoi päästä eteenpäin.
Jo oli Pentti rintaan saakka vedessä. Silloin näin hänen äkkiä
horjahtavan. Silmänräpäyksen hän vielä oli pystyssä, mutta sitten virta
tempasi hänet nurin, ja hetkiseksi hän katosi vedenpinnan alle. Jo
näkyy kuitenkin käsi, jo pää, ja uiden myötävirtaan hän pyrkii rantaan.
Ojennan käteni ja jo luulen saavani hänestä kiinni, kun pyörteinen vesi
vie hänet ulommaksi ja nyt hurjaa vauhtia kuljettaa häntä alempana
olevaa holviaukkoa kohden. Turhaan hän ponnistelee rantaan. Voimakkaat
aallot raastavat hänet väkisin mukanaan, ja hän solahtaa aukosta
holviin, jota olimme kahlaten tulleet, enkä enää häntä paikaltani näe.
Onnistuisiko hän pelastumaan? Holvissa oli vähemmän vettä, joten vielä
voi sitä toivoa, mutta ehkä hän ei pääsisikään matalalle — sekin oli
mahdollista — vaan virta veisi hänet toisesta aukosta alas.
Kiirehdin tulemaamme tietä takaisin, mutta en ehtinyt vielä pitkälle
kahlata holvia, kun Pentti ilmestyi pimeässä vastaani. Hän oli viime
hetkessä onnistunut uimaan matalammalle vedelle ja virran häntä
tempoessa saanut kalliokielekkeestä kiinni.
Pentti meni nyt hakemaan vaatteitansa ja minä annoin hänelle jälleen
lyhdyn. Olin hänen riisuessaan ottanut sen haltuuni.
Odotin Penttiä virrassa ja pian hän olikin takaisin, kantaen
vaatteitaan vasemmalla olkapäällään.
Jatkoimme nyt matkaamme ja muutaman minuutin kuluttua olimme
kalliokielekkeen kohdalla, mikä Pentin oli pelastanut. Nousimme
sille ja siitä holvin katolle, millä ennenkin olimme olleet. Jälleen
olimme siis kuivalla maalla. Käytävään olimme jättäneet sukkamme ja
jalkineemme. Puimme nyt kaikki vaatteet päällemme. Koko sen ajan
kestäessä kumpanenkaan meistä ei sanallakaan puhunut keskeytyneestä
retkestämme. Emme sitä enää ajatelleetkaan. Halusimme päivänvaloon.
Kun olimme edenneet käytävää noin puolen tunnin ajan, niin sammutimme
lyhdyn. Luolasali alkoi lähetä ja silloin oli varovaisinta olla
valkealla herättämättä huomiota. Se voisi käytävästä näkyä kauvas.
Henkilö, joka oli tuonut haot luolaan, oli saattanut palata takaisin
ja silloin hän helposti havaitsisi meidät. Siitä olimme nyt varmat,
että hän ei ollut virralla, joskaan emme osanneet selittää syytä, miksi
toinen löytämistämme haoista oli kuljetettu käytävään. Itsestään se ei
ollut voinut sinne joutua. Olisiko se ehkä luolan salaperäisen asujamen
vaatteissa laahautunut niin pitkälle, ja hän itse oli mennyt Susiluolan
toiselle suulle, tahi oli korkealta, liki katonrajaa olevasta aukosta
vakoillut toimiamme virralla. Emme pitäneet sitä luultavana.
Luolasaliin tullessamme emme siellä nähneet ketään, mutta eräässä
nurkassa oli tuoreita lehtiä makuusijaksi ja ruoka-aineita sisältävä
laukku. Laukun vieressä oli seinänojassa pitkä, hyvältä näyttävä
luodikko. Olisiko hän ehkä vielä käytävässä? Kuljimme sitä varovaisesti
eteenpäin, mutta ketään emme huomanneet. Tiesimme kuitenkin nyt
vihollisemme olinsijan. Ulos ehdittyämme asetimme huolellisesti paaden
paikoilleen ja lähdimme sitten Peltolaa kohden.