Kun Lyyli ja minä saavuimme takaisin Peltolaan, oli Pentti täällä.
Hänen isänsä oli jo parantunut, ja silloin hän heti oli lähtenyt vuoren
ylitse minua tapaamaan. Hän oli sivuuttanut Hatun hyvin kaukaa, joten
oli selitettävissä se, ettei hän ollut meitä huomannut. Kerroin hänelle
aavistamattomasta seikkailustamme.
Kun Pentti kuuli kertomukseni, tahtoi hän, että paikalla olisimme
lähteneet Haukkavuorelle. Minulla ei ollutkaan mitään sitä vastaan,
mutta Lyyli ei laskenut meitä menemään ennenkuin olimme syöneet
päivällisen. Jälkeenpuoliskahvia emme kuitenkaan Lyylin pyynnöistä
huolimatta enää jääneet odottamaan, vaan kiirehdimme Haukkavuorelle.
Matkamme lähimpänä päämääränä oli honka, jonka alta olimme viimeisen
hevosenkengän löytäneet.
Pian olimme hongalla ja jälleen aloimme vaivaloisen etsintämme. Onni
näytti tälläkin kertaa meitä suosivan. Tuskin oli tuntiakaan kulunut,
kun olimme löytäneet taas pari uutta hevosenkenkää.
Näistä viimeisessä oli viisikymmentäneljä viirua, ja pienet nuolet
osoittivat hetken matkan päässä näkyvää louhikkoa kohden.
Vielä tulimme kolmannelle hevosenkengälle. Siinä oli ainoastaan
kaksikymmentäkolme viirua ja pienten nuolenpäitten suunta sama kuin
edellisessä kuviossa.
Olimme silloin miltei ihan louhikon äärellä. Se oli hiukan ylempänä
kuin kivikko, mille olimme tulleet Peltolasta lähtiessämme, mutta
kallio oli täällä paljon rosoisempaa ja kivilohkareet monta vertaa
suuremmat. Siellä täällä oli myös syviä, jopa melkein pohjattomilta
näyttäviä railoja.
Seisoimme silmänräpäyksen ajan neuvottomina. Perin vaikeata olisi
semmoisessa paikassa osua oikeaan askelmitan otossa. Lähdimme kuitenkin
yrittämään.
Ensimäisenä sivuutimme louhikossa ison kalliolohkareen. Se jäi
vasemmalle, mutta edemmäksi emme näyttäneet pääsevämmekään. Suoraan
edessämme oli jyrkkä, yli miehenkorkuinen kalliokohottuma. Siitäkö
meidän tulisi kiivetä? Monien ponnistusten jälkeen olimme vihdoin
ylhäällä, mutta tuloksetonta oli työmme ollut. Jo parin kolmen askeleen
päästä tulimme syvän, noin kuusi metriä leveän railon partaalle.
Sen ylitse ei ollut yrittäminenkään. Palasimme silloin takaisin ja
laskeuduimme nousemaltamme kalliolta alas.
Mitä nyt olisi tehtävä? Nuolten osoittamaa suuntaa oli mahdoton suoraan
edetä. Tarkastimme ympäristöä. Kivien lomitse kulki kierrellen pieni
ojanteen tapainen syvänne. Se alkoi kivilohkareen kohdalta, minne
ensiksi olimme tulleet, ja näytti siltä kuin sitä olisi käytetty
polkuna. Sitäkö meidän oli mentävä? Ainakaan ei muita kulkuteitä ollut.
Kaikkialla oli ympärillämme korkeita kiviä ja suuria kalliolohkareita,
joten pääsyä eteenpäin etsiessämme täytyi väkistenkin joutua
ojanteelle, jonka nyt olimme huomanneet.
Lähdimme sitä kulkemaan. Kalliolohkareelle oli ollut viisi askelta.
Vielä kahdeksantoista askelta otettuamme loppui tie. Oliko sillä
merkityksensä? Olimme tulleet pienen, kumollansa olevan paaden luo.
Se oli jyrkkänä, monen metrin korkuisena kohoavan kallion sisäänpäin
kääntyvässä polvekkeessa. Sen yläsyrjä kosketti kallion kumpaakin
sivustaa, sen reunoista muu osa oli kivikkoisella alustalla.
Ainoastansa yhdessä kohden oli pieni rako kallion oikeanpuolisen
seinämän kohdalla. Siitä ehkä käsi mahtuisi saamaan paaden sivusta
kiinni, mutta tarkemmin katseltuamme huomasimme vihdoin ihan raon
vieressä pienen, mutta jotensakin selväpiirteisen kuvion. Sielläkin oli
hevosenkengän muoto, mutta kannassa ei ollut viiruja, eikä nuolenpäitä,
joita tähän saakka olimme tottuneet näkemään.
Jännityksemme kasvoi. Olisimmeko siis lopultakin tulleet Susiluolan
toiselle aukolle?
Koetin, pistämällä oikean käteni rakoon, nostaa paatta. Se nousikin
paikoiltaan odottamattoman helposti, ja eteemme aukeni kapea luolan suu.
Olin puhjeta äänekkääseen riemuhuudahdukseen, mutta Pentti tarttui
varoittaen käsivarteeni. "Olkaa hiljempaa", hän sanoi, "Kuoleman Musta
Koira voi olla siellä".
Tukahdutin jo puoleksi huuliltani päässeen huudahduksen ja laskeuduin
jalat edellä aukosta sisään. Pentti teki samoin. Sitten hän nosti
paaden jälleen aukolle, jotta kukaan ei ulkoapäin huomaisi luolaa.
Peltolasta olimme ottaneet mukaamme vähäisen lyhdyn. Pentti aikoi nyt
sytyttää sen, mutta hämmästykseksemme — vaikka olimme luulomme mukaan
tukkineet ainoan valoreijän — ei luolassa ollut niin pimeä, että
olisimme valkeata tarvinneet. Annoimme siis lyhdyn olla virittämättä.
Pentti sen sijaan kiinnitti sen uudelleen selkäänsä. Vielä saattoi se
matkallamme olla hyödyksi. Valoa, joskin hämärästi näkyi nyt tulevan
jostakin edempää.
Ryhdyimme luolaa tarkastamaan. Olimme pitkässä ja kapeassa käytävässä.
Leveys oli noin pari metriä, paikoin ei sitäkään, korkeus oli enemmän
vaihteleva, metristä pariin, jopa puoleenkolmatta saakka. Seinämät
olivat samanlaiset kuin Susiluolassa näkemäni.
Etenimme käytävää, mutta hyvin hitaasti, sillä tahdoimme kaikkien
mahdollisuuksien varalle tehdä tutkimuksemme tarkkaan.
Kuta pitemmälle ehdimme käytävässä, sitä valoisammaksi muuttui.
Käsittämättömältä tuntui, mistä valo saattoi tulla. Veisikö käytävä
ehkä jälleen ulko-ilmaan? Se oli kyllä mahdollisuus. Sen pinta yleni
loivasti, joskin tuskin huomattavasti.
Oudon tunteen herätti rinnassamme pauhu, jonka kuulimme etäältä. Emme
voineet erehtyä, se oli veden kohinaa. Olimmeko siis tulossa jollekin
virralle?
Olimme kulkeneet arviolta noin kolmekymmentä metriä, kun käytävä
äkkiä kapeni noin metrin levyiseksi, ja korkeus oli enää tuskin
sitäkään. Nelinkontin ryömien etenimme vielä noin neljä viisi metriä.
Tällöin käytävä loppui, mutta sen sijaan aukeni eteemme suuri, miltei
holvimainen luolasali. Siellä ei näkynyt ketään. Konttasimme silloin
sinne ja hypähdimme pystyyn. Suloiselta tuntui ojennella jäseniään.
Luolasali oli noin kymmenen kaksitoista metriä pitkä ja noin seitsemän
kahdeksan metriä leveä. Sen katto oli keskeltä hiukan kaareutuva, eikä
sanottavasti korkea, ehkä kolme tahi neljä metriä. Kummallekin sivulle
se aleni, etenkin oikeanpuoliselle. Täällä korkeus oli kaksi metriä
tahi vähäisen yli.
Nyt huomasimme mistä valo tuli. Oikealla puolella, miltei seinän
kohdalla, oli katossa leveä, noin viidenkymmenen senttimetrin korkuinen
aukko. Siitä näkyi kirkkaan sinistä taivasta, ja tunki luolaan vahva
valojuomu. Se miltei häikäisi silmiä, sillä olimme niin kauvan saaneet
kulkea puolipimeässä käytävässä.
Kiipesin Pentin avulla aukolle ja katsahdin ulos. Ihan halkeaman
tasalla vuori ulkoni hiukan, mutta laskeutui sitten äkkijyrkkänä monen
sylen syvyyteen. Yhtä kohtisuorasti ja monen metrin korkeuteen se
kohosi aukon yläpuolella, joten mahdotonta — niin luulin — oli sitä
ulkoapäin nähdä. Ilmoitin havaintoni Pentille.
— Eikö ulkoilemaa myöden, hän kysyi — voi päästä luolalle tahi luolalta
pois?
— Ei, vastasin hänelle — se on hyvin kapea ja ulottuu tuskin aukkoa
kauvemmaksi. Vuorenseinämää sitävastoin jatkuu pitkälle molemmin puolin.
— Eikö vastapäätä ole mitään korkeampaa kalliota?
— Ei. Metsikköä vain.
— Honkia?
— Niin, mutta niitten latvat eivät ulotu aivan tasallemme.
— Ne ovat siis puolikasvuisia?
— Eivät ole. Metsä on hyvin suurta.
— Kylläpä olemme silloin nousseet.
— Niin olemme.
Laskeuduin Pentin olkavarassa alas, ja nyt aloimme jälleen tutkia
salia sen sisältä. Jo käytävästä ryömiessämme oli huomiomme kiintynyt
vastaiseen seinään. Siinä näytti lattian tasalla olevan matala aukko,
joten luola luultavasti sieltä jatkui. Menimme lähemmäksi. Samalla
Pentti kumartui joutuisasti eteenpäin ja kohottaen vasenta kättään
kehoitti hiljaisuuteen. Hän oli lattialta, likeltä aukon suuta,
löytänyt pienen männynhaon. Hako oli vielä aivan tuore, joten se oli
hiljan katkaistu. Oliko siis joku sittenkin luolassa, mutta hiukan
edempänä?
Koetimme varovaisesti silmäillä aukosta sisään. Se oli kapean käytävän
suuna, mutta kuinka pitkän, sitä emme saattaneet eroittaa. Mitään
epäiltävää emme myös huomanneet. Nelinkontin silloin Pentti katosi
aukosta ja minä seurasin perässä.
Käytävä, johon nyt olimme tulleet, tuntui loivasti ylenevän ja oli
se äskeistä hiukan kapeampi ja ehkä myös vähäisen matalampi, mutta
puolivaloista oli täälläkin, joten hyvin näimme edetä.
Jännityksemme oli vielä entisestään lisääntynyt. Varmaan luulimme
pian saavamme luolan salaisuudet selville. Täälläkö Partio-Jaakko oli
tehnyt löytönsä? Missä silloin oli luuranko, jonka hän oli nähnyt,
missä olivat aarteet? Ehkä emme olleet oikeaan paikkaan osuneet? Tämä
mahdollisuus oli lannistaa mieltäni, mutta ajatellessani ulkoaukolla
ollutta kiveä ja etäältä kuuluvaa kohinaa, joka askel askeleelta
tunkeutui yhä voimakkaampana korviimme, en voinut olla ilosta
huudahtamatta.
— Mitä nyt, sanoi Pentti, — olkaa hiljaa.
Olin hetkiseksi unohtanut Kuoleman Koiran. Se oli totta, hänkin oli
ehkä luolassa? Kukapa muu olisi tuonut luolaan haon, mutta silloin hän
— niinkuin jo kerran aikaisemmin olin peljännyt — kenties myös oli
löytänyt kullat ja hopeat, joista Partio-Jaakko oli puhunut. Olkoon
niin, ainakin saisimme varmuuden ja vanha tarina selviytyisi. En enää
epäillytkään sitä, että olimme tulossa Susiluolassa olevalle virralle.
Veden pauhu kuuluikin jo siksi läheltä, ja ilma käytävässä alkoi myös
yhä enemmän ja enemmän käydä kosteaksi.
Enää ei ollut ympärillämme valoista. Puolihämärä oli vähitellen
muuttunut miltei läpinäkymättömäksi pimeydeksi, ja kolkolta tuntui
edetä, mutta takaisinkaan emme tahtoneet kääntyä. Miksi olisimme sen
tehneetkään? Pitkän ajan ja paljon vaivaa olimme uhranneet luola-aukon
löytämiseen. Nytkö olisimme siis jättäneet työmme kesken? Ei, eteenpäin
oli meidän kuljettava, eteenpäin niin pitkälle kuin suinkin vaan
pääsisimme, ja tuli virta vastaan, tarkkaan oli se uudelleen tutkittava.