Seisoimme nyt neuvottomina. Mahdotonta oli enää ajatellakaan eteenpäin
kulkua, sillä mistä hakea hevosenkenkiä. Pelkästään arviokaupalla ei
niitä voinut ruveta etsimään. Askelluku oli siksi erilainen ja suunta
muutteleva, mutta jos koettaisi löytää hevosenkengän, mistä Lyylin
isoäiti oli puhunut. Tämä ajatus juolahti salamana mieleeni.
Lähdin kiireisesti astumaan Peltolaa kohden.
— Minne menette? huusi Pentti.
— Tiedän vielä yhden hevosenkengän.
— Missä sitten? Pentti juoksi rinnalleni.
— Peltolasta suoraan mennen Haukkavuoren ylitse Susiluolaa kohden.
— Oletteko käyneet Peltolassakin?
— Olen, samalla matkaa kuin teilläkin. Eksyin vuorella ja jouduin
lopuksi Peltolaan.
— Ja eksyksissä harhaillessanne löysitte hevosenkengän?
— En, en ole sitä edes nähnyt. Peltolassa tapasin vanhan mummon.
— Tiedän ketä tarkoitatte.
— Hän kertoi Lyylille, pienelle poikansa tyttärelle ja minulle viime
Suomen sodan kauhuista, joita hän itsekin oli saanut kokea, ja kuinka
hän vihollisia paetakseen oli kerrankin piiloutunut suuren puunrungon
alle. Täällä hän oli nähnyt kalliopinnassa hevosenkengän.
— Ja sitä te nyt aijotte etsiä?
— Niin.
Jatkoimme ääneti matkaa, huomio tarkkaavaisesti kiinnitettynä
ympäristöön. En tuntenut paikkoja samoiksi, joita pienenä poikana olin
kulkenut. Olin silloin varmaankin kiertänyt vallan toisia teitä.
Vihdoin pilkisti Peltola esiin puitten lomitse, ja pian tulimme
pienelle polulle. Se vei alaspäin vuorta ja näytti johtavan Hatulle
päin. Astelimme polkua eteenpäin. Alempana se kulki hiukan kaartaen,
mutta laskeutui sitten jyrkästi alas. Jo näkyi Peltolan aitakin.
Menimme sen luokse saakka ja koetimme sitten suunnata kulkumme suoraan
vuoren ylitse Susiluolaa kohden.
Muistin selvästi Lyylin iso-äidin kertomuksen. Tulisimme ensin
miehenmitan syvyiseen notkoon. Sitten olisi hetkinen matka louhikkoa,
ja tästä — hiukan tasaisemmalla maalla — noin kymmenen askeleen päässä,
olisi maahan kaivautunut paasi, ja sen oikealla puolella vanha honka,
minkä alta meidän tulisi hevosenkenkää etsiä.
Osuimme todellakin vähäiseen notkoon ja sieltä muutaman metrin
levyiseen louhikkoon. Se oli täynnä suuria kiviä, ja monessa kohden oli
kalliossa isoja halkeamia. Hyppäsimme kiveltä kivelle louhikon ylitse
ja jo näimme suuren, hiukan kumollaan olevan hongan. Juoksimme puun
luo. Sen vasemmalla puolen pisti maasta esiin paaden sivu. Olimme siis
kulkeneet oikeaan. Puu oli ihan kuivettunut ja osaksi laho. Tutkimme
sen alustaa. Siellä oli kalliopinnassa hevosenkenkä ja siinä viiruja
kuusikymmentäkaksi. Pienet nuolet osoittivat pitkin vuoren sivustaa
suoraan etelään.
Emme lähteneet kuitenkaan enää niitten suuntaa seuraamaan. Tahdoimme
ehtiä yöksi Peltolaan ja käännyimme sentähden takaisin. Pian olimmekin
jälleen Peltolan aitauksen edustalla. Se oli kivestä niinkuin
lapsuuteni aikana, mutta nurmikentän asemasta oli sen sisäpuolella nyt
komea, hiekkakäytäväinen puutarha.
Astuimme puutarhaan. Se oli muusta pihasta eroitettu kummallekin puolen
taloa kulkevan puisen säleaidan kautta.
Pienestä puistoveräjästä pääsimme talon päätypuolelle. Sieltä upea
lehtokuja vei vieläkin puuveräjälle. Entistä lasi-ikkunaista etehistä
ei enää ollut, vaan sen sijaan iso, avonainen kuisti.
Rappusilla oli vastamme nuori, ylioppilaslakissa oleva neito. "Joku
kesävieras", ajattelin.
Suuri oli hämmästykseni, kun Pentti esitti hänet Lyyliksi. Hän oli
siis, niinkuin minäkin, lukenut ylioppilaaksi, mutta kylläpä hän oli
muuttunut. Pellavainen tukka oli käynyt ihan pikimustaksi. Silmät
olivat vielä yhtä sinisen kirkkaat kuin ennenkin, mutta syvällisemmät
ja toisinansa hänen puhuessansa ne saivat miltei tumman kiillon.
Silloin katse oli niin sielukkaan voimakas, että näytti siltä kuin koko
hänen olemuksensa harrastuksineen ja aatteineen olisi kuvastunut siinä.
Hän muisti vielä aivan selvästi käyntini Peltolassa, mutta olin minäkin
hänen mielestänsä suuresti muuttunut. En ollut enää vartaloltani heikon
näköinen, vaan pitkä, solakka ja voimakas.
Tuvassa hetkisen aikaa oltuamme siirryimme vieraspuolelle. Siellä oli
komea, herrasmaisesti sisustettu sali ja pari huonetta. Jäimme saliin.
Sinne Lyylin isäkin tuli. Hän oli kasvattanut itselleen upean, rinnalle
saakka ulottuvan täysiparran ja oli hiukan, mutta tuskin huomattavasti
vanhentunut.
Lyylin iso-äiti ei enää ollut elävien joukossa. Hän oli kuollut jo
seitsemättä vuotta sitten.
Pian tuotiin meille teetä. Lyyli itse oli tarjoilijana. Hän oli
käynyt Vaasan suomalaisen tyttökoulun ja sitten yksityisoppilaana
lukenut ylioppilaaksi. Viime keväänä hän oli valmistunut, mutta ei
enää aikonut jatkaa. Korkeintaan hän tulisi vain syksyksi Helsinkiin
jonnekin talous- ja keittokouluun. Taloustoimet häntä erityisesti
miellyttivätkin. Aina hän aamuin pistäytyi navettaan lehmiä katsomaan
ja pitkin kesää hän oli ollut isänsä työväkeä niityllä auttamassa.
Rattoisasti puhellessa aika kului joutuisasti, ja ystävällinen
isäntäväkemme sanoi hyvää yötä. Minulle oli laitettu vuode toiseen
vierashuoneista, Pentille toiseen.
Sovin hänen kanssaan siitä, että aamulla lähtisimme jälleen yhdessä
Haukkavuorelle.
En moneen yöhön ollut nukkunut sängyssä. Sentähden uni maistui
erinomaisesti, ja kun heräsin, oli aurinko jo korkealla taivaalla.
Nousin kiireesti ylös ja menin tervehtimään talonväkeä. Tuossa
tuokiossa tuotiin kahvia, ja hetken kuluttua tuli nuori palvelustyttö
kutsumaan meitä tupaan aamiaiselle. Aijoin mennä Penttiä huoneesta
hakemaan, mutta isäntä kertoi hänen jo varhain aamulla lähteneen
kotiinsa. Iltapuolipäiväksi hän oli kuitenkin luvannut saapua takaisin
ja oli pyytänyt minua odottamaan siksi.
Penttiä ei kuulunut vielä illallakaan. Sen sijaan tuli häneltä sana
erään pienen pojan mukana. Hänen isänsä oli sairastunut, joten hän
luultavasti ainakaan muutamaan päivään ei voisi lähteä kotoaan. Hän
näin ollen kehoitti minun toistaiseksi jäämään Peltolaan. Isänsä
parannuttua hänkin tulisi heti sinne. Silloin saattaisimme uudelleen
lähteä aloittamallemme "matkalle".
Muu ei siis minulla ollut neuvona kuin jäädä Peltolaan, ja
hyväntahtoisesti luovutettiin minulle vieläkin jo käyttämäni huone.
Odotin sitten Penttiä toimettomana pari päivää, mutta aika alkoi
tuntua pitkältä. Kaikki talonväki oli tavallisissa askareissaan,
joten Lyyliäkin näin vain perin harvoin. Sitäpaitsi hän oli
käynyt kotipitäjänsä Kirkonkylässä. Raittiusseura siellä aikoi
seuraavaksi sunnuntaiksi hommata huviretkeä Haukkavuorelle. Lyyli
oli seuran puheenjohtaja ja kuului sitäpaitsi retkeä valmistavaan
huvitoimikuntaan, joten hänellä sen johdosta oli paljon puuhaa.
Tarjosin hänelle apuani, ja hän otti sen kiitollisuudella vastaan.
Saipa hän minun lupaamaan pienen esitelmänkin.
Paljon kuljimme nyt yhdessä. Jopa kävimme kerran Hatullakin.
Matkallamme silloin ei ollut mitään varsinaista päämäärää. Kävelimme
huviksemme ja keskustelimme maantieteestä. Hän oli hyvin huvitettu
aineesta, ja kerroin hänelle sentähden tekemistäni monista
maantieteellisistä retkistä. Olin ollut Ruotsissakin ja Norjan Lapissa
ja matkustanut läpi miltei koko Suomen Lapin. Lukemattomia koskia olin
silloin laskenut.
Miellytti minua Haukkavuorikin. Sillä oli aivan erikoisluontonsa.
Ympäristö oli tasaista Pohjanmaan alankoa. Vuori itse oli luultavasti
harjun katkelma tahi korkeimpana kohottumana jostakin harjusta.
"Siinä olette oikeassa", sanoi Lyyli, "se on osana Pohjankankaasta,
mutta kangas sen kummallakin puolella on niin matalaa, että sitä
Hatulta outo tuskin huomaa. Vasta parin kolmen peninkulman päässä alkaa
se pohjoisessa nousta hiukan jyrkempänä, etelässä vähän lähempänä.
Kerrotaan, että Haukkavuori noin pari vuotta sitten olisi mitattu, ja
että sen korkeus olisi noin no m. merenpinnasta lukien."
— Kuka on korkeusmittauksen tehnyt?
— Sanotaan hänen olleen erään maisterin Vaasasta.
— Onko hän myös tutkinut luolaa?
— Ei, mutta miksi sitä kysytte?
— Olisin huvitettu tietämään mikä mielipide hänellä on luolan synnystä.
— Mitä te itse siitä arvelette?
— Pidän luolaa varmasti veden muodostamana. Sitä todistaa kallion
syvyydessä vieläkin juokseva virta. Kuinka korkealla vesi on Suomea
peittäneen "jäämeren" aikoina ollut näillä seuduin, en tiedä, sillä
toistaiseksi en ole ehtinyt sitä tutkimaan. Luulen kuitenkin sen
ulottuneen paljon yläpuolelle Haukkavuoren. Vähällä Lauhalla, joka
myös on Pohjankankaalla, on entinen merenraja yli 200 m. nykyisestä
merenpinnasta. Pitkät, harjanteen sivustaa kulkevat kivi jadat ovat
siellä merkkeinä vanhasta vedenrajasta.
— Ettekö semmoisia ole täällä huomanneet?
— En samallaisia, mutta kyllä muita, yhtä erehtymättömiä todistuksia.
Niinpä Pentin kanssa kulkeissamme tulimme eräälle louhikolle. Sen lähin
ympäristö on tavallisen kerrossoran peittämä, joten sekään ei aina
ole nähtävästi ollut paljaana. Meri on nähtävästi huuhdellut soran
pois, mutta jättänyt kerrostumat paikoilleen samalla korkeudella sekä
louhikon vasemmalla että oikealla puolella, missä alustana oleva pinta
on luultavasti tasaisempaa. Sen sijaan on sora siellä aaltomaisesti
kohottunut, ja jos meri olisi vielä jonkun aikaa saanut jatkaa
toimintaansa, olisi kivikko tahi kallio täälläkin tullut näkyviin.
— Puhuitte äsken maanalaisesta virrastakin?
— Sen tein.
— En muista siitä ennen kuulleeni. Onko virta Susiluolassa?
— On. Aivan hiljakkoin olen siellä itse käynyt.
— Tekö, kertokaapa minulle.
Kerroin hänelle, mutta en maininnut syytä, miksi elimme luolaa niin
pitkälle edenneet.
— Mistä luulette virran tulevan?
— Sen lähdettä on vaikea tarkastamatta tietää, ja pimeässä emme voineet
mitään eroittaa.
— Aijotteko lähteä sitä uudestaan tutkimaan?
— Aijomme, mutta silloin toista tietä.