Hetkisen levättyämme ja kuivattuamme vaatteitamme auringon paisteessa
johtui puhe toimenpiteisiin, joihin nyt olisi ryhdyttävä. Arvelimme
tosin, että Kuoleman Musta Koira oli hukkunut, sillä epäilystäkään
ei voinut olla siitä, että leveäpäinen saapas oli hänen. Tahdoimme
kuitenkin varmuutta hänen kohtalostaan ja päätimme sentähden lähteä
uudestaan luolaa tutkimaan. Pentti menisi ensin hakemaan pari lyhtyä
kotoaan, kivivasaran ja nuoraa. Minä sillä välin olisin luolan suulla
vartioimassa, ettei sieltä kukaan pääsisi ulos. Pentti toisi tullessaan
myös hiukan syötävää, sillä eväämme olivat aivan lopussa, ja nälkä
vaivasi.
— Onneksi en pudottanut virtaan revolveriani, sanoi Pentti, — mutta
puhdistamista luulen sen tarvitsevan. Muuten kastumisesta aiheutunut
kostuminen lyö ruostetta pinnalle.
— Samoin minunkin. Vähältä ettei se olisi kädestä hellinnyt. Kerran sen
jo pudotinkin, mutta en veteen, vaan kallioulkoneman reunalle.
— Silloinko, kun veditte minut rantaan?
— Niin, mutta ettekö ottaisi minunkin asettani puhdistaaksenne?
— Se sitä kaivanneekin. Teillä on ruutipanoksellinen pistooli, joten se
nykyisessä asussaan tuskin laukeaisi. Minun revolverini pystyy kyllä
vielä miehen kaatamaan. Patruuniin ei kosteus pääse niin helpolla.
Jätän teille aseeni kunnes palaan takaisin.
— En sitä tarvitse. En luule kenenkään enää meitä uhkaavan.
— No, voinpa viedä molemmat, mutta olkaa kuitenkin varovainen. Ei tiedä
mitä saattaa tapahtua.
Pentti lähti ja jälleen olin yksin. Hänen neuvonsa oli hyvä. Paras oli
ehkä olla varuillaan. En sentähden hetkeksikään kääntänyt huomiotani
luolan suulta, sillä sieltä luultavasti vaara uhkaisi, jos enää vaaraa
oli. Näin kului minuutti minuutin perästä, tunti, jopa puolitoista,
mutta vähintäkään epäilyttävää en ollut vielä nähnyt.
Jo tuli Penttikin takaisin, mutta mistä syystä hänen silmistään
hehkui jälleen kammottava tuli, niin polttava vihan liekki, että
sitä nähdessäni kauhistuin. Minäkö olin vihan aiheuttajana? Ei, en
voinut olla, mutta minkätähden hän kantoi oikeassa kädessään märkää
saapasta? Oliko hän ehkä taasen ollut jossakin virrassa? Katselin
hänen vaatteitaan. Ne olivat puhtaat ja ihan kuivat. Mitenkä se oli
selitettävissä? Minun olivat vielä hyvänlaisesti märjät. Hän varmaankin
oli muuttanut toiset vaatteet ylleen. Aivan oikein, ja mitä näin, hänen
kummassakin jalassaan oli saapas, joten kädessään kantamansa ehkä ei
ollutkaan hänen.
Lopetin joutuisan tarkastukseni, sillä Pentti oli jo ihan äärelläni.
Kiivaasti hän heitti saappaan maahan ja istuutui sitten kanervikolle,
käsi poskeen, kyynäspää polveen nojaten.
Otin saappaan maasta, mutta tuskin sain sen käsiini, kun huudahdin
hämmästyksestä. Se oli leveäpäinen ja korkko siinä oli raudoitettu.
En ollut uskoa silmiäni ja katsahdin Susiluolan suulle. Siellä oli
luolasta tuomamme saapas. Menin ja vertailin kumpaakin toisiinsa. En
saattanut erehtyä, ne olivat parit, mutta mistä oli Pentti löytänyt
toisen saappaista? Käännyin kysyvästi häneen.
Pentti istui kauvan ääneti. Vihdoin hän alkoi kertoa. Kotiinsa
tultuansa hän oli mennyt sisälle, puhdistanut ampuma-aseemme,
pukenut toiset vaatteet päälleen ja varustautunut eväillä. Lyhdyt
laitettuaan kuntoon hän oli lähtenyt ulos, mutta samalla hämmästyksestä
seisahtunut. Rappusilla oli saapas, jota hän ei ollut siellä ennemmin
nähnyt. Paikalla hän oli huomannut sen tutun muodon, leveän kärjen ja
raudoitetun korkon. Pahaa aavistaen hän katseli ympärilleen pihalle.
Aitan ovi oli auki. Kiireesti hän riensi sinne. Siellä ei ollut ketään,
mutta hänen sunnuntaisaappaansa olivat viedyt. Katkerana Pentti syytti
minua. Minkätähden en ollut huolella vartioinut luolan suuta. Kuoleman
Koira oli päässyt sieltä pujahtamaan.
— Erehdytte, sanoin hänelle — en ole hetkeksikään poistunut Susiluolaan
vievän aukon äärestä, joten kukaan ei ole voinut minun näkemättäni
sieltä tulla.
— Oletteko varma siitä?
— Olen.
— Hyvä. Pentti hypähti kuin vieterin ponnahtamana pystyyn — silloin
täytyy luolaan viedä toisen aukon, mutta mitenkä Kuoleman Koira on
päässyt virran ylitse, se on minusta käsittämätöntä.
— Olette siis vakuutettu siitä, että hän on pelastunut?
— Kenenkä sitten saapas olisi ja kuka sen olisi rappusillemme tuonut?
— Mutta miksi hän on sen tehnyt? Sitenhän hän antaa meille selvän
viittauksen toisen luola-aukon olemassaolosta, josta tähän saakka emme
ole mitään tietäneet. Voimmehan ruveta etsimään sitä ja löytää sen.
— Ja mitä siitä hyötyisimme?
— Samalla löytäisimme hänen piilopaikkansa.
— Mitä puhutte?
— Mieleeni johtuivat vaan sanat, jotka luin eräästä hänen
kirjoittamastaan paperilapusta.
— Asun siellä, missä vesi juoksee ja virrat vuotavat?
— Aivan niin.
— Ja niitten perustuksella te lausutte arvelunne?
— Sen teen. Tosin meillä ei ole mitään varmuutta asiassa, mutta
sittenkään en saata olla ajattelematta luolassa olevaa virtaa. Se
sopii kuvaukseen, sillä monikolliseen muotoon, jota hän on lauseessa
käyttänyt, ei mielestäni tarvitse ehdottomasti kiinnittää mitään
erikoisempaa huomiota. Se voi olla samalla tapaa käytetty kuin puheessa
toisinansa kuulee: Olen nähnyt Ilmajoet, Kurikat, Lapuat.
— Luulen ymmärtäväni selityksenne, mutta siten olisi Kuoleman Koira
ehdoin tahdoin ilmoittanut piilopaikkansa.
— Ehkä hän on tehnyt sen tarkoituksella tahi myös pitää hän
suojapaikkaansa niin turvallisena, että hän mitenkään ei luule meidän
sinne löytävän. Luonnollisesti voisimme yrittää virran ylitse, mutta
se on siksi hankala ja vaarallinen tie, että tuskin kukaan haluaisi
ainakaan toistamiseen semmoiseen uhkarohkeaan tekoon ruveta.
— Joten siis ei olisi jälellä muu kuin etsiä luolaan vievä toinen aukko.
— Mikä hänen luulonsa mukaan on mahdotonta.
Vaivuimme kumpikin ajatuksiimme, ja mieleeni muistuivat kaikki ne
kertomukset, jotka lapsuudessani olin Haukkavuoresta ja Susiluolasta
kuullut. Olin ilmielävästi näkevinäni lapualaisen rohkean retken
luolaan ja hänen epätoivoisen, mutta sittenkin uhmailevan taistelunsa
maanalaisen virran rajuja aaltoja vastaan. Hänestä ajatukseni
siirtyivät Lyylin iso-äidin kertomukseen ja ikivanhaan, merirosvoista
puhuvaan aarretarinaan. Miksi oli Partio-Jaakkokin maininnut aarteen?
Jos hän semmoisen oli löytänyt, mahdollisesti se silloin oli sama,
minkä merirosvot olivat saarena olleelle Haukkavuorelle tuoneet.
Aloin jo miltei totena pitää tarinaa aarteesta. Susiluolassa Jaakko
oli tehnyt löytönsä ja aukolle hän oli pannut kiven. Muodostiko aukko
Susiluolan toisen suun? Salamana välähti tämä mahdollisuus mieleeni.
Silloin hevosenkengillä ja niissä olevilla pienillä nuolenpäillä ehkä
lopultakin oli joku merkitys.
Menin paikalle, missä luolansuun edustalla muistin hevosenkengän
olevan. Kallio oli siellä nyt ihan kauttaaltaan sammaloitunut. Aloin
nyhtiä sammalia irti, mutta en heti osunut oikeaan kohtaan. Nyin
sammalia siirtyen paikasta toiseen ja vihdoin huomasin ilokseni
kalliopinnassa hakemani hevosenkengän muotoisen kuvion.
Pentti oli oudostellen katsellut puuhaani. Osoitin kuviota ja
kerroin hänelle lyhyesti, mitä siitä tiesin. Lausuin hänelle myös
arveluni, että pienten nuolenpäitten avulla ehkä löytäisimme toiselle
luola-aukolle.
Pentti kumartui silloin uteliaana hevosenkenkää tutkimaan. Tarkkaan
hän mittasi sen joka suunnalle ja laski siinä olevat viirut.
"Kuusikymmentä", hän sanoi puoleksi itsekseen, "siis kuusikymmentä
askelta."
Johtopäätös oli mielestäni oikea. Kumma ettei sitä kukaan ollut ennen
tehnyt. Sanoin sen Pentille.
Tämä nousi ylös. "Viirujen säännöllisyys", hän lausui, "saattoi minut
tekemään päätelmäni, mutta — olen voinut erehtyä. Pian olemme sen
tutkineet. Molemmat pienet nuolenpäät viittaavat alaspäin vuorta,
kumpikin yhdensuuntaisesti hiukan viistoon vasemmalle."
Aloimme tasaisin askelin mitata vuorta nuolenpäitten osoittamaan
suuntaan. Koetimme kulkea niin suoraan kuin mahdollista, mutta tuon
tuosta tuli joku puu tahi kanto eteen, ja silloin ei auttanut muu
kuin paraan mukaan arvioida jäämättä otetun askelmitan pituus ja
esteen toiselta puolen jälleen jatkaa. Vihdoin olimme kulkeneet
kuusikymmentä askelta, ja molemmat luulimme käyneemme ihan suoraa
linjaa. Toisen meistä oli kuitenkin täytynyt erehtyä tahi ehkä olimme
kumpikin erehtyneet. Viimeinen askeleeni oli vienyt minut suuren,
noin metrin korkuisen kiven luo. Pentti oli joutunut pari askelta
sivummalle ja samalla hiukan kauvemmaksi. Mikä muu siis neuvona
kuin lähteä uudestansa matkaa mittelemään, mutta toisella kertaa
molemminpuolinen välimatka oli vieläkin suurempi. Vasta kolmannella
kerralla osuimme yhteen. Seisahduimme molemmat saman kiven eteen, jonka
luo ensimäiselläkin yrityksellä olin pysähtynyt.
Se saattoi meidät arvelemaan ja päätimme ryhtyä kiveä tutkimaan.
Kuka osaa kuvata hämmästystämme ja riemuamme, kun sen pinnalta —
poistettuamme hienon sammalpeitteen — huomasimme hevosenkengän
muotoisen kuvion. Siinäkin isot nuolenpäät viittasivat Susiluolaa
kohden, mutta pienten nuolenpäitten suunta ei ollut enää sama. Ne tosin
osoittivat vasemmalle, mutta ylöspäin vuorta ja aikaisemman suuntansa
kanssa muodostaen miltei suoran kulman. Viirut olivat kovin kuluneet,
mutta vihdoin saimme niistäkin selvän. Niitä oli vain viisikymmentä
kolme, ja pian olimme jälleen löytäneet hevosenkengän. Sekin oli isolla
kivellä.
Mieleni oli tavattomassa jännityksessä. Hevosenkengällä siis oli
merkityksensä? En laisinkaan enää epäillyt, ettemme niitten avulla
löytäisi Susiluolan toiselle aukolle. Täällä Partio-Jaakko oli hopeat
ja kultansa nähnyt? Jos niin oli, milloinka oli aarre sinne joutunut?
En voinut olla ajattelematta vanhaa, merirosvoista olevaa tarinaa
ja Pekan arvelua Susiluolan edustalla olevan merkin synnystä. Jos
kuviot olivat heidän hakkaamiaan, silloin he olivat myös aikaisemmin
— vaikka lappalaistyttö, eikä kukaan muukaan ollut sattunut sitä
näkemään — käyneet saarella. Kuvioitten monilukuisuus ja suuri
huolellisuus, millä ne olivat laaditut määrättyjen välimatkojen päähän,
edellyttivät pitempiaikaista työtä ja tarkkaa saaren tuntemusta.
Ehkä he jo pitemmällä ajalla olivat käyttäneet saarta salaisena
lepo- ja kätköpaikkanaan? En saanut tätä ajatusta mielestäni, ja yhä
kiihkeämmäksi kasvoi haluni tulla aukolle, mistä pääsisimme luolaan ja
salaista aarretta etsimään, jos ei — niinkuin oli luultavaa — Kuoleman
Musta Koira jo ollut sitä vienyt.
Yhä useammalle hevosenkengälle saavuimme, ja milloin oli askelmittana
kuusikymmentä, milloin viisikymmentä tahi hiukan enemmän, jopa kerran
vain kolmekymmentäkuusi. Joka askeleella tulimme yhä likemmäksi Hattua,
mutta ei suoraan sitä kohden. Suunta näytti vievän hiukan vasemmalle
käsin. Vihdoin sivuutimmekin Hatun sen pohjoispuolelta. Tuskin olimme
silloin edes kymmenen metrin päässä siitä.
Nyt alkoi kulkumme käydä alaspäin vuorta, ja vaikeuksitta löysimme
jälleen uuden hevosenkengän. Siinä oli viisikymmentäneljä viirua, ja
pienet nuolet osoittivat hiukan oikealle.
Otimme viisikymmentäneljä askelta, ja pysähdyimme molemmat
sammaleisen mättään kohdalla. Varmuuden vuoksi mittasimme matkan
vielä toistamiseen, jopa kolmannen ja neljännenkin kerran, mutta aina
jouduimme samaan paikkaan. Ryhdyimme silloin mätästä kiskomaan maasta.
Se oli työtä, hiki juoksi helminä pitkin otsaa, mutta vihdoin saimme
mättään irti. Sen alla oli vielä vahvasti multaa, pieniä kiviä ja
hienoa soraa. Poistimme käsin kaikki. Lopulta, noin puolentuntisen työn
jälkeen, tuli näkyville kova kallionpinta, mutta turhaan etsimme siitä
hevosenkengän muotoista kuviota. Paljastimme kalliota kolmen neljän
metrin laajuudelta, mutta yhtä huonolla tuloksella.
Olimmeko laskeneet viirut väärin hevosenkengässä? Menimme
tarkastelemaan, mutta ei, oikein oli. Piirrot olivat erehtymättömän
selvät.
Siis olimme ottaneet askelmitat väärin, tahi emme olleet osanneet pysyä
suunnassamme. Lähdimme uudestansa mittelemään askelin vuoren rinnettä
ja nyt jouduimmekin hiukan kauvemmaksi ja vähän enemmän oikealle.
Täälläkin oli mättäitä ja mättäitten alla multaa ja kivisekaista soraa,
mutta vaikka kaivoimme maata toista metriä syvälle, ei kiinteätä
kalliota tahi suurempaa kiveä tullut vastaamme. Sora oli vain jonkun
verran tiivistyneempää ja muodostukseltaan karkearakeisempaa. Palasimme
silloin äskeiseen paikkaan. Siitä oikealla, noin metrin päässä, kohosi
maasta suuri lahonnut puunrunko. Kiinnitin nyt huomioni siihen.
Puunrunko oli hyvin vahva, noin kolme metristä syltä ympärimitaten,
ja näytti satoja vuosia vanhalta. Rungon keskusta oli kokonansa
lahoa, mutta pinta oli vielä paikoin kovaa, ja — en voinut pidättää
ilonhuudahdustani — erääseen kohtaan oli jollakin terävällä aseella
kaiverrettu hevosenkengän muotoinen kuvio.
Iloni oli ennenaikuista. Kuvio oli niin kulunut, että pienten nuolten
osoittamaa suuntaa emme saaneet selville ja että viiruista eroitimme
vain muutaman.