Turhaan samosimme Haukkavuorta koko päivän. Vihdoin päätimme jälleen
yöpyä, mutta tällä kertaa mielestämme turvallisempaan paikkaan. Menimme
Susiluolan "pihattoon." Siellä Pentti heitti laukun seljästään, ja
ryhdyimme syömään siinä olevista eväistä. Sitten kokosimme kanervia
ja hiukan sammalia. Nämät veimme Susiluolaan ja aloimme laittaa sinne
makuusijaa.
Ensi kertaa olin nyt Susiluolassa, ja oudolta tuntui siellä oleva
hämärä pimeys omituisena vastakohtana ulkona olevaan kirkkauteen, mutta
pian tottuivat silmäni sielläkin näkemään. Luolaa en saattanut pitää
muuna kuin veden muodostamana. Se oli tapahtunut silloin kun meri oli
vielä näitäkin seutuja huuhdellut. Tutkimushaluisena etenin luolaa
hetkisen matkaa, mutta täällä hämärä muuttui niin läpinäkymättömäksi
pimeydeksi, että enää en saattanut mitään eroittaa. Penttikin huusi
minua jo takaisin. "Älkää menkö sinne", hän sanoi. "Pimeässä ette
kuitenkaan mitään näe ja suotta vaan väsyttäisitte itsenne."
Palasin takaisin. Sitten ryhdyimme yöteloille, jälleen varovaisuuden
vuoksi vuoronperään valvoen. Pentti nukkui ensiksi. Minä helpommin
pysyäkseni valveilla lähdin luolan ulkopuolelle. Kävelin täällä
edestakaisin luola-aukon suulla ja suuntasin tarkkaavaisena katseeni
ympäristöön. Tällä kertaa en antaisi ajo-otuksemme yllättää meitä.
Niin olin lujasti päättänyt. Pysyinkin hyvin valveilla, enkä mitään
epäillyttävää havainnut. Jo oli kaksituntinen vahtivuoronikin lopussa
ja ryömin sentähden takaisin luolaan. Aijoin herättää Pentin, mutta kun
huomasin hänen nukkuvan syvästi, päätin vielä hetkisen valvoa. Istahdin
alas ja nojasin kyynäspääni luolapermantoon.
Kuinka kauvan olin istunut, en tiedä. Havahduin siitä, että olin
kuulevinani hiljaista liikettä. Katsahdin Penttiin.
Hän makasi hievahtamatta ja tyynesti hengittäen paikallaan. Mistä siis
oli liikettä kuulunut? Koko ajan olin luola-aukkoa pitänyt silmällä,
mutta ketään ei ollut siellä näkynyt. Ehkä joku oli ulkopuolella.
Aijoin mennä katsomaan ja nousin ylös. Silmäilin samalla sattumalta
taakseni. Veri oli hyytyä suonissani. Näin hämärässä epämääräisen,
tumman haamun. Se oli edempänä luolakäytävässä, joten en saattanut sitä
ihan selvästi eroittaa. Aikaisemmin, se oli varma, en ollut sitä siellä
nähnyt. Ikäänkuin näköhäiriötä peljäten nostin käteni silmilleni, mutta
haamu ei poistunut. Kun otin kädet silmiltäni, oli se vielä käytävässä
mutta hiukan edempänä. Nyt en epäillyt enää. Huudahtaen herätin Pentin
ja syöksyin joutuisasti haamua kohden. Silloin se väistyi taaksepäin ja
selvästi kuulin nyt liikettä käytävästä. Tempasin pistoolin taskustani,
ja jo oli Penttikin rinnallani.
Viittasin hänelle käytävään. Jälleen kuului sieltä liikettä, mutta
tällä kertaa entistä kauvempaa. Penttikin tempasi aseensa ja ennenkuin
ehdin estää häntä, oli hän kadonnut synkkään pimeyteen, mutta en
tahtonut jättää häntä ja minäkin kiirehdin hänen perässään suuntaan,
minne haamu oli kadonnut.
Yhä kapeammaksi muuttui luola, yhä valtavammaksi ja
läpinäkymättömämmäksi pimeys. Pentti kulki muutaman askeleen edelläni,
mutta niin perin joutuisasti, että vaikeata oli minun seurata. Jo
täytyi meidän ryömiä eteenpäin, mutta vain hetkisen matkaa. Jälleen
luola muuttui avarammaksi.
Kuljimme yhä eteenpäin, vuoroin ryömien, vuoroin kontaten, milloin
taasen kumaraisessa pystyasennossa, ruumis miltei kaksinkertaisena.
Emme nähneet mitään, mutta hapuillen käsillämme luolaseiniä saatoimme
sittenkin edetä jotenkin nopeasti.
Aina väliin kuului kauvempaa luolakäytävästä kopinaa. Välistä se
taukosi miltei kokonaan, välistä se kuului entistä selvemmin. Ihan
varmasti voi eroittaa, että joku pakeni edellämme. Saisimmeko hänet
kiinni?
Kerran jo Pentti huudahti riemuisena. Hän luuli saavansa pakenevaa
kiinni jalasta ja saikin, mutta pakeneva potkaisi taaksepäin ja
riuhtaisi sitten äkkiä jalkaansa eteenpäin. Silloin saapas jäi Pentin
kouraan, mutta ajettavamme oli jälleen pitkän matkan päässä.
Äkkiä luola alkoi loivasti aleta. Kauvanko silloin olimme kulkeneet,
siitä ei minulla ollut aavistustakaan. Samalla olin myös kuulevinani
veden pauhua. Pauhu oli hyvin hiljaista ja kuului etäältä, mutta kuta
pitemmälle etenimme, sitä voimakkaammaksi se kasvoi, ja jo tunkeutui
korviimme kovaa, putouksen kaltaista kohinaa. Se paisui paisumistaan,
ja yhä jyrkemmin luolakin aleni. Jo oli virta tahi koski luultavasti
lähellä, mutta mitään emme vielä nähneet. Kammottava pimeys oli
ympärillämme, vettä tihkui luolan katosta, ja allamme oleva, viettävä
kalliopinta oli kosteata ja liukasta ja yhä liukkaammaksi se muuttui.
Siitä huolimatta koetimme joutuisasti kiirehtiä eteenpäin, ja menihän
se kun ei mistään välittänyt, antoi liukua, missä liukui. Vähitellen
kädet kävivät aroiksi ja polvet liukumisista kipeiksi, mutta viisikö me
siitä. Ajo oli vain mielessä ja jo, jo luulimme saavamme miehen kiinni,
mutta jälleen hän vilahti edemmäksi, ja taasen alkoi hurja pyydystys
kosteassa, läpitunkemattomassa pimeydessä.
"Ampukaa", kehoitin jo innostuksissani Penttiä, mutta Pentti ei
ampunut, ja kun syytä tiedustelin, en kuullut muuta kuin hiljaista
mutinaa. Toistin kehoitukseni. Silloin kuulin hiljaisen, mutta kiivaan
vastauksen. "Luuletteko todellakin, että minä pakenevaa ampuisin? Ei,
silmä silmästä, hammas hampaasta, mutta rinta rintaa vastaan ja aseet
hänellä, aseet minulla."
En puhunut enää mitään, enkä olisi ehtinyt puhua, sillä Pentti pysähtyi
äkkiä, jopa niin odottamatta, etten voinut hillitä vauhtiani, vaan
syöksyin hänen päällensä. Silloin hän liukui vielä pari askelta
edemmäksi ja olin juuri minäkin kulkea eteenpäin, kun hän varoittaen
huudahti. Olimme tulleet äkkijyrkänteen kohdalle, ja Pentti liukuessaan
oli onneksi pysähtynyt ihan sen partaalle, vielä pari kolmekymmentä
senttimetriä ja hän olisi auttamattomasti syöksynyt alas. Hankalassa
asennossa hän nytkin oli. Luolan pohja oli sillä kohtaa nopeasti
jyrkännettä kohden aleneva, ja Pentti makasi sen johdosta jalat kovin
ylhäällä ja pää alhaalla.
Tartuin hänen jalkoihinsa ja vihdoin, vaivaloisten ponnistusten
jälkeen, onnistuin auttamaan hänet ylös, mutta minne oli ajamamme mies
joutunut? Mitään huutoa emme olleet kuulleet, ja kuitenkaan hän ei
ollut voinut muualta kuin jyrkänteestä mennä. Silloin hän varmaankin
oli kuollut, vai olimmeko turhia peljänneet, ehkä jyrkänne ei ollutkaan
niin syvä.
Pentti ryömi varovaisesti, jalat edellä, jyrkänteen partaalle.
Sillä hän koetti ottaa tulitikulla valkeata, mutta kostea ilma oli
esteeksi. Vihdoin hän kuitenkin sai tulta, ja hetkiseksi, joskin vain
silmänräpäyksen ajaksi, valaistui luola. Olimme todellakin syvältä
näyttävän jyrkänteen reunalla, ja vielä kammottavamman vaikutuksen se
teki sentähden, kun alhaalta kuului kiivaasti juoksevan veden kohinaa.
Voiko jyrkänteestä päästä alas, sitä ei Pentti ehtinyt eroittaa, sillä
tulitikku sammui. Otin silloin taskustani muistikirjan ja revin siitä
muutamia lehtiä. Pentti yritti saada ne palamaan, mutta minuutti meni
minuutin perästä, ja enää oli pari tulitikkua jälillä. Epäilimme josko
saisimmekaan valkeata, mutta samalla hulmahtikin jo paperi liekkiin.
Pentti oli sytyttänyt molemmat viimeiset tulitikut yht'aikaa.
Nyt saattoi selvemmin tarkastaa jyrkänteen sivua. Se oli arviolta
suunnille viidentoista tahi kahdenkymmenen metrin korkuinen,
alhaallepäin levenevä ja pinnaltaan rosoisen epätasainen. Pystysuorana
jyrkänne laskeutui ainoastaan noin metrin tai puolentoista verran.
Alempana pinta oli hiukan loivemmin alenevaa, ja näytti siltä kuin sen
epätasaisuuksia hyväkseen käyttäen mahdollisesti voisi päästä alas.
Ihan alhaalla näkyi musta, valkopärskyinen virta.
Pentin tekemät havainnot olivat muutamassa silmänräpäyksessä tehdyt,
sillä jo olivat paperipalaset palaneet tuhalle, ja jälleen synkkä
pimeys ympäröitsi meidät. Hämmästyksekseni silloin Pentti sanoi
yrittävänsä kiivetä alas. "Ei se mitään hyödyttäisi", koetin vakuuttaa
hänelle. Pimeässä olisi mahdoton saada selvää mistään. Alhaalla oli
sitäpaitsi virta, johonka helpolla voisi syöksyä, joten uhkarohkeata
olisi antautua yritykseen.
Pentti oli taipumaton. "Jos mies, jota ajoimme takaa", hän sanoi, "on
tästä mennyt, täytyy meidänkin päästä alas."
— Oletteko varma sitten siitä, kysyin Pentiltä, — että hän on
jyrkänteestä laskeutunut.
— Hän oli vain muutaman metrin edelläni, joten muuta tietä hän ei ole
voinut kadota. Mahdollista, että hän on pudonnut, mutta mahdollista
sekin, että hän kauniisti on laskeutunut kallioseinää alas. Jälkimäistä
olen taipuvaisempi luulemaan, sillä aavistamatta pudotessaan olisi hän
ehdottomasti huudahtanut.
— Olette oikeassa, mutta jos hän olisi onnellisesti tullutkin alas,
olisi hänellä vielä ollut virta voitettavana.
— Virtaa en luule niin voimakkaaksi, kuin se täältä ylhäältä näyttää.
— Joten arvelette hänen kahlanneen virran ylitse?
— Kahlanneen tai uineen. Ainakin on hän jompaakumpaa yrittänyt, sillä
tulen valossa tarkastellessani jyrkännettä en ketään sen juurella
huomannut.
— Onko siellä siis jalansijaa?
— On, kapea, miltei virran partaalla oleva kalliopohja. Se ulkonee
suoraan jyrkänteestä.
Muistui mieleeni Pekalta muutama vuosi sitten kuulemani kertomus
lapualaisesta ja hänen yrityksestään. Mahdotonta siis ei olisi
virralle päästä, ja ensimäisiä emme olisi, jotka sinne olimme pimeässä
pyrkineet, mutta uhkarohkea, se täytyi myöntää, oli lapualainen ollut.
Ruveta tuntematonta virtaa kahlaamaan. Ei minulla vaan semmoiseen olisi
halua.
Pentti alkoi laskeutua alas, ja vaikealta, kun hän kerran alkuun
pääsi, se ei tuntunutkaan. Kalliopinnassa olevat epätasaisuudet olivat
hyvänä jalansijana, ja pian minäkin seurasin Pentin esimerkkiä. Aloin
varovaisesti hinautua ensimäiseltä, noin metrin tahi puolentoista
korkuiselta syvänteeltä alas.
Hiukan kammotti riippua kyynärvarassa alas, mutta jo oli luja
jalkapohja allani, ja laskien käteni alemmaksi etenin joutuisasti.
Jo oli Pentti alhaalla ja huusi minun tulemaan varovaisesti. Ihan
keskikohdalla olikin hiukan pahempi paikka. Sain kauvan etsiä
jalansijaa ja tukea käsilleni, mutta jo meni siitäkin ja muutaman
minuutin kuluttua olin alhaalla Pentin vieressä.
Ryhdyimme nyt tutkimaan virtaa. Se, niinkuin Pentti oli arvellut, ei
ollutkaan niin voimakas kuin ylhäältä katsoen saattoi luulla, mutta
turhaan etsimme sopivaa kaivauspaikkaa. Virta tuntui kaikkialla
syvältä. Lopulta Pentti suuttui ja heittäytyi täysissä vaatteissa
virtaan. Hän aikoi uida ylitse, mutta tuskin hän oli edennyt hetkisen
matkaa rannasta, kun virta alkoi kuljettaa häntä mukanaan. Voimiaan
äärimmäisiin ponnistaen hän pääsi jälleen lähemmäksi rantaa, mutta
epätietoinen olisi sittenkin hänen pelastuksensa ollut, ellen viime
hetkessä olisi saanut häntä kädestä kiinni.
Rantaan Penttiä auttaessani hänen jalkansa tapasivat pohjaan, mutta
niin syvää oli sillä kohtaa, että vesi ulottui hänen rintaansa saakka.
Se johti kuitenkin mieleemme uuden tuuman. Olimme tähän asti koetelleet
veden syvyyttä käsivarsin tahi pistämällä sääremme yli polven veteen.
Nyt Pentti alkoi, pitämällä kiinni kalliorannasta, kahlata pitkin
tämän sivustaa. Ehkä hän siten tulisi matalammalle vedelle? Jo vesi
ulottuikin vain vyötäisiin saakka ja Pentti lähti pyrkimään ulommaksi.
Minäkin laskeuduin silloin veteen ja ojensin hänelle käteni, jotta hän
turvallisemmin voisi edetä. Vesi oli kovin kylmää, mutta en ehtinyt
sitä nyt ajatella. Kahlasin eteenpäin, aina rintaan saakka veteen, ja
pidin yhä Penttiä kiinni kädestä. Aallot huuhtoivat jo hartioita, mutta
vieläkään ei tullut matalampaa. Virta vyöryi kiivaasti ja oli tuon
tuostakin viedä meidät mukanaan. Nyt se tempasikin Pentin nurin ja itse
olin seurata perässä, mutta rajulla liikkeellä, voimakkaasti pusertaen
toveriani kädestä, heittäydyin rantaa kohden.
Olimme pelastuneet, eikä enää tehnyt mielemme ryhtyä uuteen
ylitsekulku-yritykseen. Mitä olisimme hakeneetkaan? Varmaan oli
ajamamme miehen käynyt huonosti. Virta oli hänet vienyt.
Nousimme läpimärkinä ja viluisina kuivalle. Sitten alkoi vaivaloinen
kiipeäminen luola jyrkännettä ylös. Marjat ja sen johdosta liukkaat
jalkineet tekivät sen perin hankalaksi, mutta vihdoin olimme kuitenkin
ylhäällä. Emme seisahtuneet, vaan jatkoimme matkaa, mutta kovin
pitkältä tuntui nyt luolakäytävä ja miltei ijäisyydeltä sen kulkemiseen
menevä aika. Olisi edes hivenen verran nähnyt, mutta ei, hapuilemalla
oli edettävä ja polvet alkoivat kontatessa tulla tuskastuttavan
aroiksi, kädet lyödä verille ja märjät vaatteet yhä raskaammin painaa
väsynyttä ruumista. Huudahdimmekin sentähden ilosta, kun ensimäinen
valonvälke heijasti silmiimme. Valo kasvoi, ja uusiutunein voimin
kiirehdimme kulkuamme. Nyt jo näkyy luolan suu. Siis vielä muutama
askel, viimeiset pystyasennossa ja sitten ryömimällä ulos. Täällä
huomasimme hämmästykseksemme, että aurinko oli jo keskitaivaalle
nousemaisillaan. Kirkkaalla valollaan se oli sokaista meidät, jotka
tulimme pimeän ja yön valtakunnasta.
Luolasta oli Pentti tuonut mukanaan saaliinamme saamamme saappaan.
Se oli leveäpäinen ja korkko siinä oli raudoitettu.