Haukkasimme joutuisasti hiukan ruokaa. Sitten Pentti otti piirongin
laatikosta kuusipiippuisen, Kaliforniassa käyttämänsä revolverin.
Minulla, paitsi hyvää kauhavalaista, hevospäistä puukkoa, ei ollut
muuta asetta. Pekalla oli vanha, aliupseeri-ajoiltaan peruisin oleva
pistooli. Hän tarjosi sen minulle.
— Jäätte itse ilman, sanoin.
— En jää, vastasi Pekka — minulla on hyvä luodikko, vanha tosin sekin,
mutta tarkkaan vie. Menkää huoleti. Ei Pekka ketään päästä luvatta
sisään.
Hyvältä näyttikin Pekan luodikko. Vanhus otti sen alas seinältä ja
laski eteensä pöydälle.
Jo oli Pentti valmis ja odotti malttamattomana minua, joka Pekan kanssa
puhellessani hiukan viivästelin.
Sanoin vanhukselle hyvästit, ja riensimme ulos. Emme luulleet illaksi
ehtivämme takaisin.
Pian olimme Haukkavuorella. Pentti kulki edellä, minä hiukan jälessä.
Toisinansa hän pysähtyi ja kuunteli tarkkaan, minäkin pysähdyin, mutta
en kuullut mitään. Toisinansa hän juoksujalassa kiisi eteenpäin ja
oli maasta huomaavinaan merkkejä, joista minä näköäni äärimmäisiin
terästämällä en sittenkään nähnyt mitään. Missä oli kanervikko
tallaantunut ihmisjalan painosta, missä joku lehti rusentunut tahi
oksa vääntynyt. Oliko miehellä vaistot, joista minulla ei ollut
aavistustakaan, vai oliko hän Amerikassa seikkaillessaan tottunut
vainukoiran tavoin seuraamaan ihmisten jälkiä.
Varmana tekemiensä päätelmien erehtymättömyydestä Pentti yhä joudutti
askeliansa. Jo olimme kulkeneet pitkän aikaa, kun hän jälleen seisahtui
äkkiä. Hetkisen mietittyään hän alkoi tutkia maata joka suunnalle,
mutta nähtävästi tuloksetta. Pudistaen päätään hän ryhtyi uuteen
yritykseen, heittäytyi pitkälleen maahan ja tarkasti jokaista mätästä,
jokaista kasvien peittämää paikkaa. Äkkiä hän hypähti kärsimättömänä
pystyyn. "En ymmärrä", hän sanoi, "tähän saakka olen selvästi saattanut
häntä seurata, mutta nyt kaikki jäljet katoavat kerrassaan."
Hullutteliko mies, vai laskiko leikkiä?
Pentti huomasi kummastukseni. "Katsokaa tähän", hän sanoi. "Kanervikko
on hiukan taipunut sivullepäin ja tässä on varpu vääntynyt. Jonkun
ajan kuluttua kanervikko jälleen kohoaa, mutta jos nyt tarkastaisitte
sen alla olevaa maata, näkisitte mullassa epäselvät, mutta sittenkin
erehtymättömät merkit jalan ääriviivoista. Jalkine on kaikesta päättäen
ollut saapas ja päästä leveä."
Tutkin Pentin osoittamaa paikkaa. Nyt minäkin havaitsin selvät askeleen
jäljet. Käsittämättömältä tuntui kuitenkin vielä mielestäni, mistä
Pentti saattoi jälkeä sanoa saappaan tekemäksi. Kysyin häneltä.
"Jalan ääriviivat ovat tasaiset ja korkko on ollut raudoitettu. Tässä
on merkki siitä. Kannan sivustat ovat syvemmällä kuin sen keskusta.
Kevyempiä jalkineita raudoitetaan harvoin. Pohjat niissä ovat ohuemmat
ja sentähden taipuisammat. Jalan astunta on näin ollen myös kevyempi,
enemmän varpailla kuin koko jalkapohjalla kulkemista. Ääripiirteet
tämän johdosta tulevat epätasaisemmiksi. Ainoastansa varvasosa jalasta
näkyy selvästi ja syvään maahan painuneena, jotavastoin korkko näyttää
ikäänkuin kevyesti hipaisseet maata. Tottunut silmä huomaa helposti
eroituksen. Juostessa askeleet ovat pitempiä, ja kiivaassa juoksussa,
jos ei väsymys estä, yleensä varvasastuntaisia. Mies, jota seuraamme,
on milloin kävellyt, milloin juossut. Sen olen huomannut hänen
ottamistaan askeleista. Luultavasti hän on ollut ainoastansa vähän
matkaa edellämme."
— Minkä johdosta niin arvelette?
— Jälkien tuoreudesta. Ainoastansa vetisellä maalla jäljet pysyvät
kauvemmin. Kanervikossa on vaikeata jo tunnin parin kuluttua huomata
mitään. Nyt sitäpaitsi olin toisinansa kuulevinani edellämme rientäviä
askeleita.
— Miksi ette silloin kiirehtineet?
— Kiirehdinhän, mutta pelkäsin eksyväni poluilta ja hiljensin sentähden
jälleen kulkuani. Harhaan olemme johdetut lopultakin, enää en löydä
askeleita, mutta odottakaa, täällä hän näkyy ainakin hetkiseksi
seisahtuneen.
Pentti kumartui katsomaan erään puun juurelle. Minäkin lähenin. Maassa
oli kaksi vieretysten olevaa jälkeä, mutta useampaa emme löytäneetkään.
Seisoimme ymmällä, mutta äkkiä Pentti huudahti iloisesti ja löi
otsaansa. "Ahaa", hän huudahti, "jopa tiedän. Kumma etten sitä heti
tullut ajatelleeksi." Pentti rupesi tarkastamaan puuta. "Tästä hän on
kiivennyt ylös. Kuori on kiivaasta kädenotteesta irtaantunut."
Niin oli todellakin. Pitkässä, puusta ulkonevassa oksassa oli pieni,
valkoinen kohta ja sen ala-osasta riippui revennyt kuorensiru.
Mutta mitä oli pakolainen tehnyt puussa? Pentti antoi selityksen.
"Katsokaa", hän sanoi, "heti tämän puun vieressä kasvaa suuri mänty ja
sen takana, siinä miltei kiinni, taajaa kuusikkoa. Mies on kiivennyt
puuhun ja — jos en erehdy — laskeutunut alas tuolla, missä näette
kovapintaista, kasvutonta kalliota. Lähtekäämme sinne! Ehkä löydämme
jonkun jäljen."
Menimme Pentin osoittamaan suuntaan, mutta kauvan oli työmme turhaa.
Vihdoin kuitenkin, noin tunnin kestäneen tarkan etsinnän perästä,
löysimme yhden jäljen. Se oli kymmenkunta sylenmitan päässä metsiköstä.
Paikalla kasvoi hiukan jäkäliä, ja siihen oli jälki painautunut,
mutta se olikin ainoa, ja jo rupesi aurinko laskeutumaan läntisen
taivaankulman taa.
Mitä olisimme tehneet, mihin suuntaan menneet? Palatakko takaisin,
vai vieläkö jatkaa etsintää. Väsymys raukaisi pahasti jäseniä. Monta
tuntia olimmekin levähtämättä kierrelleet vuorta, mutta jännitys oli
pitänyt mieltä vireissä. Siksi ei väsymystäkään ollut tuntunut. Nyt ei
haluttanut ottaa askeltakaan, mutta jättää kesken työ, ei sekään ollut
oikein mieleen.
— Jäädään vuorelle, ehdoitin Pentille, — kylläpä täälläkin luulisi
yöpuun löytyvän.
— Jäädään vaan, vastasi Pentti, — mutta silloin onkin yösija taidolla
valittava.
— Miksi niin?
— Ei ole vihollisemme kanssa leikkiminen.
— Pelkäätte siis hänen yllättävän meidät?
— En sitäkään suorastaan. Hänkin on luultavasti uuvuksissa, joten tällä
kertaa saanemme olla rauhassa, jos saamme. Tunnen sen miehen.
— Voimmehan valvoa vuorotellen.
— Olkoon menneeksi! Te nukutte ensiksi. Minä olen tottuneempi valvomaan.
Asetuimme erään kuusen juurelle, Pentti sytyttäen piipun ja
huolettomasti nojaten puun runkoa vastaan, minä heittäytyen pitkälleni
kanervikolle. Nukuin miltei tuossa tuokiossa, enkä herännyt ennenkuin
Pentti pudisti minua olkapäästä.
— Joko olen nukkunut kaksi tuntia?
— Jo kolmekin.
— Kolme? Miksi ette ennemmin minua herättäneet? Sovimmehan
kaksituntisista valvontaeristä.
— Kyllä vielä ehditte valvoa. Olette tulleet Kirkonkylästä saakka ja
sentähden tarvitsette lepoa.
— Ette mitään erikoisempaa ole huomanneet?
— En, mutta pitäkää silmänne auki. Vaara voi milloin tahansa uhata.
Pentti heittäytyi maahan ja jo seuraavassa silmänräpäyksessä hän
kuorsasi syvään.
Olin vielä uninen, mutta koetin voittaa väsymykseni. Kävelin
edestakaisin kuusen edustalla ja ajattelin kokemaamme seikkailua.
Hetkisen kuluttua ajatukseni vierivät lapsuuteeni, jolloin ensi
kerran olin käynyt Haukkavuorella. Etenkin johtui eksymiseni selvästi
mieleeni. Missähän päin oli Peltola, jossa silloin olin viettänyt yöni?
Hain sitä katseellani, mutta en löytänyt. Turha hakeakin, varmaankin
olin ihan toisella taholla. Korkealla yläpuolellani näkyi "Hattu",
mutta missä oli Susiluola?
Istuin mietteissäni kalliolle. Vähitellen pääni alkoi painua rinnalle,
ja silmäluomeni menivät umpeen. Avasin ne uudelleen, mutta jälleen
silmälaudat painuivat kiinni, ja minä nukahdin, mutta uneni oli
levotonta, ja monenlaiset unikuvat väikkyivät mielessäni. Olin
olevinani Susiluolassa. Siellä oli pilkkoisen pimeä, mutta kaukana
vuoren sisässä hohti kirkas loiste. Menin lähemmäksi. Silloin tunkeutui
korviini aaltojen pauhua ja kovakolinaista virran kulkua. Menin
vieläkin lähemmäksi. Silloin näin syvässä rotkossa virran ja samalla
huomasin myös, mistä kirkas loiste johtui. Virran yläpuolella oli
kalliossa suuri hevosenkenkä. Se oli kuin tulessa, nousi ja laski,
katosi välistä vuoreen, mutta tuli jälleen entistä kirkkaampana
esiin. Nuolenpäät hohtivat kuin kulta ja välistä hulmahtivat ne
voimakkaaseen liekkiin. Äkkiä siirryin luolasta kauvas. Olin taasen
lapsi ja istuin riippukoivuisessa talossa kuuntelemassa Lyylin isoäidin
kertomusta, mutta kertomus keskeytyi äkkiä, sisään ratsasti täyttä
nelistä kasakoita. He tulivat hevosineen läpi seinän ja ahdistivat
meitä peitsillään. Silloin Lyylin isoäiti muuttui pieneksi keräksi,
kerä hiireksi, hiiri juoksi lattianrakoon. Samalla koko talo syttyi
palamaan, kasakat ajoivat lattialuukusta alas, ja minä pakenin
kiireisesti Lyylin kanssa ulos. Juoksimme käsi kädessä, mutta liekit
seurasivat yhä meitä. Pakenimme silloin suuren, kumollaan olevan hongan
alle. Siellä oli maassa mustaa multaa ja mullassa yhä kooltaan kasvava,
moniloisteisesti hohtava hevosenkenkä.
Kuinka kauvan uinailin, en tiedä. Heräsin vasta siitä, että joku
voimakkaasti tarttui olkapäähäni. Hypähdin ylös ja huomasin silloin
Pentin seisovan edessäni. "Miksi olette nukkuneet?" hän kysyi tuimalla
äänellä. "Katsokaa puuta!"
Katsoin Pentin osoittamaa puuta. Se oli noin kaksi kolme askelta
paikasta, missä olin uinahtanut. Puuhun oli puukolla uurrettu kolo ja
siihen oli oksapalasesta halkaistulla tikulla kiinnitetty paperiliuska.
Liuskaan oli taitavalla kädellä piirretty pääkallon kuva ja sen
alle tulisoihtu ja kirjoitettu seuraavat sanat: "Ei ole nukkuvasta
vartijasta suojaa. Siis silmät auki ja valvo, sillä hetki lähenee.
Päivää seuraa yö ja yötä päivä. Kuka voi välttää sitä, minkä pitää
tapahtua. Siis varo itseäsikin, ettet joudu saman surman alaiseksi.
Pakene, pakene, niin huutaa ääni, joka yöstä kuuluu, mutta joudu, sillä
jo on puukko teroitettu ja iskuun valmis. Eikö teurastaja uhriansa
tapaisi, eikö Kuoleman Koira sitä, jolle hän tahtoo kostaa? Sano se
hänelle, joka Ruusun tuntee, mutta on jättänyt kukan ja antanut sen
lakastua."
Kuka oli kirjoittanut oudon varoituksen? Salamana välähti totuus
mielessäni. Huonosti valvoessani oli Kuoleman Musta Koira sen tehnyt,
mutta miksi hän oli säästänyt henkeämme, miksi minua varoittanut?
Oliko Pentti ymmärtänyt ajatukseni? Hän viittasi paikkaan, missä
oli maannut. "Heräsin siitä", hän kertoi, "että olin tuntevinani
hengitystä kasvoillani. Avasin silmäni, mutta en nähnyt ketään. Sen
sijaan huomasin pääni vieressä maahan painetun kepin ja siinä pienen
paperipalasen. Aavistaen pahaa syöksähdin ylös ja tempasin paperin
käsiini. Samalla näin teidän makaavan hetken matkan päässä. Levottomana
juoksin sinne, mutta huomasin teidän hengittävän. Tyynnyin silloin,
mutta tulin jälleen levottomaksi, kun havaitsin puuhun kiinnitetyn
paperiliuskan. Luin sen ja sitten kädessäni olevan paperin."
— Sittenkö vasta herätitte minut?
— Niin.
— Mutta mitä seisoi toisessa paperilipussa?
— Vielä kerran tahdon kanssasi puhua.
— Eikö muuta?
— Ei.
— Eikö edes allekirjoitusta?
— Ei, mutta käsi-ala oli selvä. Tunnen sen.
— Se on Kuoleman Koiran?
— On.
— Koska olette hänet viimeksi tavanneet?
— Siitä on vuosia.
— Mistä te silloin puhuitte?
Pentti ei vastannut. Toistin silloin kysymykseni, mutta Pentti lähti
kulkemaan ylöspäin vuorta. "Tulkaa", hän sanoi, "jo olemme tarpeeksi
viivytelleet." En ahdistanut häntä enää, vaan lähdin minäkin ylöspäin
vuoren metsäistä rinnettä. Ajo oli jälleen alkava.