I.

Kahdeksan vuotta on kulunut edellä kertomistani tapahtumista. En

ole sitten sen ajan käynyt Haukkavuorella, mutta nyt olen nuorena

ylioppilaana jälleen sinne matkalla. Kandidaatti-arvon saamiseksi

on minun valmistettava tieteellinen kirjoitelma ja sitä varten olen

päättänyt tutkia Haukkavuorta maantieteellisesti. Tulisin toistaiseksi

tekemään ainoastansa korkeusmittauksia ja yleisempää laatua olevia

havaintoja, tutkisin ylimalkaisesti vuorella esiintyvää kasvillisuutta

ja eri kivilajeja sekä, jos aika riittäisi, joka ei ollut luultavaa,

kesä kun oli jo heinäkuun puoliväliin ehtinyt, alottaisin vuoren

kartoittamistyön ja lopettaisin sen sitten seuraavana kesänä.

Olisin tutkimus-alueekseni voinut valita jonkun muunkin seudun,

mutta muistelmat lapsuuteni päiviltä viehättivät minua lähemmin

tutustumaan Haukkavuoreen. Erityisesti en saattanut olla aarrehistoriaa

ajattelematta. Kaikki mitä Haukkavuoren salaperäisestä aarteesta olin

kuullut, oli siksi kummallista, etten pelkästään mielikuvituksen

tuotteina voinut kertomuksia pitää. Jokin syy, joskaan ei todellista

aarretta olisikaan, täytyi olla niitten syntyyn. Ehkä siitäkin

selviytyisin. Näitä miettien ajoin kyytihevosella yhä likemmäksi

Haukkavuorta. Syvässelkäkin oli jo kaukana takanani ja neljää viittä

kilometriä enempää oli tuskin enää Pekan torpalle. Olisiko siellä

kaikki ennallaan? En ollut hänestä ja hänen perheestään kahdeksaan

vuoteen mitään kuullut. Uteliaisuudella odotin jälleen näkeväni pienen,

matalan, ehkä entistäkin enemmän rappiotilassa olevan asumuksen, mutta

suuri oli hämmästykseni, kun vaivaisen torpan asemasta mahtava talo

pistihe esiin puitten lomitse. Oliko se Pekan vai oliko talossa toisia

asujamia ja Pekka muualle muuttanut?

Ei ollut, Pekan oli, niin kertoi kyytimieheni, tahi oikeammiten Pekan

pojan. Kummastukseni kasvoi, mutta kyytimieheni selitti asian. Noin

viisi vuotta sitten oli Pekan kuolleeksi luultu Pentti arvaamatta

palannut takaisin. Hän tuli viimeksi Kaliforniasta, jossa hän kultaa

kaivamalla oli koonnut itselleen melkoisen omaisuuden. Heti oli hän

purkauttanut vanhat torpparakennukset, lunastanut omakseen maan ja

rakennuttanut talon. Mutta miksi ei hän olostaan Amerikassa ollut

vanhemmilleen mitään kirjoittanut? Hän oli sen parina ensi vuonna

tehnyt, mutta kirjeet olivat syystä tai toisesta joutuneet hukkaan.

Sitä hän ei ollut tiennyt, vaan oli hartaasti odottanut kotoaan

vastausta, mutta kun täältä uudistetuista kirjeistä huolimatta ei

ollut tullut mitään tietoa, oli hän otaksunut vanhempiensa kuolleen,

eikä enää itsekään kirjoittanut kotimaahan. Hän oli ainaisiksi ajoiksi

aikonut jäädä Amerikkaan, mutta vihdoin oli koti-ikävä vallannut ja

hän oli päättänyt edes pistäytymällä käydä jälleen Suomessa. Matkasta

olikin tullut pitempi, eikä hän enää sanonut Amerikkaan lähtevänsä.

— Semmoiset vaiheet oli siis Pentillä ollut?

— Semmoiset. Kovin oli muuten mies kummallinen luonteeltaan, oli

aina synkkä ulkomuodoltaan, eikä paljon puhunut. Jokin synkkä suru

nähtävästi miestä painosti, ja välistä, ikäänkuin ihmisiä paeten, hän

päiväkausia saattoi harhailla Haukkavuorella.

— Hakiko hän täältä aarretta?

— En tiedä.

Tähän puheluni kyytimiehen kanssa keskeytyi, sillä olimme jo perillä

ja ajoimme kapean ojasillan yli talon portista sisään. Sen vain ehdin

kuulla, että Pekka vieläkin eli, joskin kovin vanhentuneena. Hänen

vaimonsa sitävastoin oli kuollut, ja Liisa oli naimisissa erään

ulkopitäjäläisen kanssa ja sen johdosta muuttanut kotoaan. Pentti johti

itse taloutta, joka olikin käynyt suureksi. Hänellä oli kolmekymmentä

lehmää, viisi hevosta ja monta palvelijaa.

Rappusilla oli vastassamme vanha köyryselkäinen ukko. En ollut uskoa

silmiäni. Pekkako oli edessämme? En voinut erehtyä, ja sittenkin kuinka

muuttunut hän oli? Vaikea oli hänessä tuntea entistä ryhdikästä Pekkaa.

Niin voimattoman kumaraiseksi hän oli käynyt ja ainoastansa vaivoin,

raskaasti sauvan nojassa kompuroiden, hän jaksoi kulkea edellämme

sisään.

Tuvassa tapasimme Pentin. Hän ei ollut täyttä kolmea kyynärää, mutta

joka liikkeessä oli sulavuutta ja voimaa. Hänen vahva, hiukan silmille

valuva tukkansa oli tumma, hänen silmänsä kauniin ruskeat, mutta

terävässä katseessa oli jotain synkkää, käsittämätöntä. Synkkä sointu

oli hänen äänessäänkin, mutta käden tervehdys oli luja ja lämmin.

Kerroin aikomuksestani tehdä Haukkavuorella maantieteellisiä

tutkimuksia.

— Sitäkö varten olette siis nyt matkalla? kysyi Pentti.

— Sitä varten. Tulen Haukkavuoren seuduilla viipymään syksyyn saakka.

— Ja yksin aijotte vuorella kulkea?

— Yksin, kyytimieheni palaa takaisin Kirkonkylään. Vasta

kartoittamistyöhön ruvetessani tarvitsen apulaisia.

Nyt Pekkakin puuttui puheeseen. — Ei ole teidän hyvä nyt yksin mennä

Haukkavuorelle.

— Miksi niin? kysyin hämmästyneenä.

— Ette siis ole Kirkonkylään mitään kuulleet?

— En.

— Sepä kumma, ja kuitenkin Haukkavuori on jo toista viikkoa ollut

kauhun tyyssijana. Ei tiedetä keitä siellä liikkuu, mutta se vain

varma, että kunnon ihmisiä eivät ole, jos heitä sitten useampia

onkaan. Rosvouksiakin on tapahtunut Leppäviidan puoleisissa taloissa.

Peltolassakin oli yritetty toissa yönä sisään, mutta väki oli herännyt.

— Eikö voroja sitten saatu kiinni?

— Ei. Ehdittiin liika myöhään ulos. Nähtiin vain kuinka yksinäinen mies

katosi metsään Haukkavuorelle käsin.

— Mutta miksi ei oikein joukolla mennä Haukkavuorelle voroja ajamaan?

— On sitäkin yritetty, mutta ketään ei ole taitavasta saarrosta

huolimatta tavattu. Omituista on muuten, että vorot vievät vain

ruoka-aineita ja se vielä kummempaa, että joka kerta jättävät rahassa

runsaan maksun.

— Ehkä he eivät tavallisia voroja olekkaan, vaan muusta syystä tahtovat

pysyä salassa.

— Kukapa sen tietää ja olivat keitä tahansa, oikeata ei ole heidän

tunkeutua toisten ihmisten asuntoihin. Ompa jo pari kertaa huomattu

roistonnäköinen mies liikkuvan meidänkin talomme ulkopuolella. Ei

kunnon ihminen sillä tavalla hiivi ja kurkistele ja heti pakene, kun

luulee tulleensa huomatuksi. Kiinni semmoiset pitää ottaa.

— Niin pitää, sanoi Pentti — ja jos eivät muut sitä tee, teen minä sen.

Pentin sanoilla oli kumea, kolkosti raudalta kalskahtava sointu.

Katselin miestä. Hänen katseessaan oli käsittämätön ilme. Oliko

se vihaa, vai oliko se kauhunsekaista tuskaa? Se olisi saattanut

olla kumpaakin ja ehkä se olikin molempia, mutta samalla oli hänen

katseessaan jotakin niin päättäväistä, jotakin niin uhkaavaa, että

hyvää se ei rosvoille ennustanut. Tunsiko hän heidät, vai aavistiko hän

keitä he olivat ja oliko hänellä joku erityinen, toisille tuntematon

syy peljätä tahi vainota heitä. Nämät olivat ajatuksia, jotka salaman

nopeudella kiertelivät aivoissani, mutta vastausta en saanut. Pentin

kasvot eivät mitään puhuneet ja suoraan en tahtonut kysyä. Johdin

sen johdosta uudelleen keskustelun aikomaani maantieteelliseen

tutkimukseen. Jos ainakin toistaiseksi saisin asua heillä, lähtisin jo

huomispäivänä Haukkavuorelle.

— Asukaa vaikka syksyyn, sanoi Pekka. — Onhan meillä huoneita. Sitä

vain pelkään, että yksin kulkeissanne voitte joutua vaaraan vuorella.

— En takaisinkaan viitsi kääntyä. Ikävä olisi keskeyttää tehtyä

työ-ohjelmaa.

— Olkaa huoleti, sanoi Pentti tähän, — minä tulen mukaan.

— Te mukaan?

— Niin. Minullakin on vuorella tutkimuksia tehtävänä.

— Aijotte etsiä aarretta?

— Ehkä, ehkä en. Ensi toimekseni tahdon tutustua vuorella

piileskelevään mieheen, sillä useampaa kuin yhtä en heitä luule siellä

olevan.

— Mitenkä niin luulette?

— Minulla on siihen omat syyni, mutta ehkä erehdyn, ehkä mies ei ole

se, joksi häntä arvelen. Sitä parempi hänelle.

— Mies olisi siis teille vanha tuttu?

Pentti vastasi kysymykseen vältellen. Hän ei ollut varma siitä, mutta

kerran hän oli nähnyt vilahdukselta miehen, ja tämä oli näyttänyt

tutulta.

— Oliko hän näiltä seuduin?

— Ei.

Enempää en saanut tietää, mutta huomasin Pentin ilmeisesti salaavan

jotakin. Miksi hän teki niin ja mitä yhteyttä hänellä oli Haukkavuoren

salaperäisen vieraan kanssa?

Häiriinnyin ajatuksissani odottamattomalla tavalla. Kuului kova

kilahdus, ja lattialle, Pentin jalkojen juureen, vieri ikkunasta iso,

nyrkin kokoinen kivi. Kuka oli heittänyt kiven? Salaman nopeudella

näin Pentin kumartuvan ja irroittavan kivestä pienen, siihen

kiinnitetyn paperilipun. Paperilipussa seisoi jotakin, mutta mitä, en

ehtinyt saamaan selville. Pentti luettuaan paperin repi sen pieniksi

palasiksi ja heitti palaset loimuavaan takkavalkeaan. Kaikki oli ollut

silmänräpäyksen työ, ja nyt hän päättäväisenä, kasvot hiukan kalpeina,

syöksyi ovelle.

— "Minne menette?" huusin hänelle.

En saanut vastausta. Hän riensi kiireisesti ulos, ja kun ikkunasta

katsoin, näin hänen tempaavan vajasta kirveen ja sitten juoksujalassa

katoavan Haukkavuorelle.

Aijoin juosta hänen perässään, mutta Pekka pidätti minua. "Älkää

menkö", hän sanoi, "ette enää häntä saavuttaisi. Sitäpaitsi ehkä hän

piankin palaa takaisin."

Pekka oli oikeassa. Pentti viipyi matkallaan tuskin puoltakaan tuntia.

Aivan hikisenä hän palasi takaisin. "Kadotin jäljet", hän sanoi

hampaittensa välistä, "mutta toista kertaa en tule sitä tekemään."

Taasen lensi kivi ikkunasta, mutta tällä kertaa särkien toisen ruudun.

Otin kiven ylös. Siihenkin oli paperiliuska kiinnitetty ja korkeilla,

selvillä kirjaimilla seisoi siinä seuraavat salaperäiset sanat:

"Kalifornian ruusulla on tuoksunsa, mutta kukka lakastuu ja sen kauneus

häviää. Sen sanoo hän, joka asuu siellä, missä vesi juoksee ja virrat

vuotavat, mutta älä lähene! Ei 'Kuoleman Musta Koira' turhaan nimeänsä

kanna. Sentähden varo ulvontaa, joka yössä kuuluu."

Ihmeekseni ei Pentti tällä kertaa rientänyt ulos. Tyynesti hän odotti

siksi ojensin hänelle paperin. Vielä tyynemmin hän näytti lukevan sen

sisällystä, mutta sitten vähitellen hänen poskensa alkoivat peittyä

tummaan punaan, ja silmät saivat omituisen, kammottavan kiillon. Nyt

huomasin niissä selvästi peloittavan, tulisen vihan leimahtavan, vihan

niin tuiman, että se saattoi ruumiini tahdottomasti värisemään.

"Te kysyitte minulta", hän sanoi kolkolla äänellä, "tunnenko miehen?

Minä tunnen hänet."

— Ensimäisessä kirjelipussa oli siis hänen nimensä.

— Ei oikeata nimeä, mutta sama, jonka tästä olette lukeneet.

— Kuoleman Musta Koira?

— Niin, se on hänen liikanimensä.

— Mutta mitä hän tarkoittaa Kalifornian ruusulla?

— Älkää sitä minulta kysykö. Se on salaisuus, jota ainakaan vielä en

voi teille kertoa. Ehkä teen sen toisten, mutta nyt en voi. Sanotte

huomenna lähtevänne Haukkavuorelle. Ettekö jo tulisi?

— Aijotte mennä salaista vihollistanne etsimään?

— Niin aijon.

— Ja jos hänet tapaatte?

— Silloin on meillä lasku keskenämme suoritettavana. Älkää peljätkö, en

surmaa häntä.

— Hyvä, minä tulen mukaan. Sisäänmurroista ja ikkunansärkemisistä on

saatava loppu.

— Siis lähdemme hetken perästä, mutta ensin syömme päivällisen.