X.

Lyylin iso-äiti lopetti kertomuksensa. Jännityksellä ja mitään muuta

muistamatta olin sitä kuunnellut. Lyyli oli istahtanut viereeni

penkille ja ikäänkuin turvaa etsien tarttunut käteeni. Kertomus oli

hänestä ollut kauhea ja vieläkin hänen ruumiinsa vapisi liikutuksesta.

Itsekin olin vähäisen peloissani, mutta vanhuksen puhe hevosenkengästä

johti ajatukseni jälleen toisaalle. Haukkavuoren aarre ja sen

yhteydessä mainitut tapahtumat tulivat mieleeni. Missä oli vanhuksen

näkemä hevosenkenkä? En ollut vielä saanut siihen vastausta. Sen

ainakin tiesin, että aivan Susiluolan likellä sitä ei olisi. Jos niin,

näet, olisi ollut, silloin vanhus olisi helposti päässyt pujahtamaan

Susiluolaan. Mutta jos sitä luolan edustalla ei ollut, ei se myös

saattanut olla sama kuvio, jonka Pekka täältä oli löytänyt. Ehkä Lyylin

iso-äiti muistaisi vieläkin paikan. Uudistin sentähden kysymykseni jo

kolmannen kerran.

— Muistanko, sanoi vanhus, kuinka olisin sen unohtanut? Meiltä suoraan

vuoren ylitse Susiluolaan mennen on eräässä kohtaa kallionrinteellä

pieni, noin miehen mitan syvyinen notko. Heti sen ääreltä nousee

vuori jälleen jyrkkänä, muuttuu railomaisen louhikkoiseksi ja miltei

puuttomaksi. Ainoastaan siellä täällä kasvaa joku vähäinen mänty tahi

yksinäinen koivu. Louhikkoa on suunnilleen kymmenen sylen leveydeltä.

Sitten vuori on tasaisempaa, rinne kohoaa loivemmin, ja suuret,

jättimäiset hongat kaunistavat kanervapeittoista maata. Täällä, noin

kymmenen askelta louhikosta, on matala, osaksi maahan kaivautunut

paasi, ja kun toistakymmentä vuotta sitten siellä viimeiseksi kävin,

olin paaden oikealla puolella vielä honka, joka minulle, pikku tyttönä

ollessani, oli suojaa antanut. Se tosin oli entistä enemmän kumollansa,

mutta juuret, minkä olivat maaemästä ylenneet, olivat vieneet vahvasti

multaa peitokseen, ja sentähden puun suuret, leveät oksat eivät

olleet kadottaneet rehevyyttään. Ehkä vieläkään honka ei ole kokonaan

kaatunut, ehkä vieläkään sen vihreys ei aivan kellastunut.

— Onko hongalle pitkä matka?

— Pitkäkö? Ei. Suunnilleen puolen tunnin taival.

— Oliko hevosenkengän muotoisessa kuviossa kaksi nuolenpäätä

yläkannassa?

— Oli.

— Ja kummankin sisässä pieni nuoli kuvattuna?

— Oli, mutta mistä tiedät tehdä kysymyksesi?

— Setä Pekka on löytänyt samallaisen kuvion Susiluolan edustalta.

— Eno Pekka löytänyt? huudahti Lyyli hämmästyneenä.

— Niin on.

— Mutta mitä nuolet merkitsevät? jatkoi Lyyli puhettaan.

— Ehkä Haukkavuoren aarre löytyisi niitten avulla.

— Haukkavuoren aarre? huudahti Lyyli kummissaan, ja hänen

iso-äitinsäkin katsoi kysyvästi minuun.

Kerroin heille lyhyesti mitä Pekalta olin saanut kuulla.

— Pekka siis, lausui Lyylin iso-äiti, on etsinyt aarretta nuolien

osoittamassa suunnassa?

— Niin on, mutta hän ei mitään löytänyt ja arvelee sentähden

erehtyneensä. Kuviolla ei olisikaan hänen alussa otaksumaansa

merkitystä, tahi myös hän ei ole sitä ymmärtänyt oikein selittää.

— Hm, enpä luulisi aarteen löytyvän kuvioitten avulla. Semmoista

merkitystä niillä tuskin lienee, mutta odota, ehkä sittenkin olen

väärässä, Partio-Jaakon kuolinhetki johtuu mieleeni. Hän viimeisiä

hengähdyksiään vetäessään puhui jostakin Haukkavuorelta löytämästään

aarteesta ja mainitsi samalla sanan hevosenkenkä. En ole hänen

sanoihinsa pannut mitään huomiota, sillä otaksuin hänen hourivan. En

sentähden myös ole kenellekään niistä kertonut. Oivallan nyt, että

siinä menettelin ajattelemattomasti.

Ainoastaan kahdeksi päivää Partio-Jaakko oli jäänyt piilopaikkaamme

Haukkavuoren takalistoon. Täällä isoin neljästä pirtistä oli isän.

Jaakko oli yhtynyt meihin, mutta olipa asuntoomme ehtinyt kertyä

jo paljon muitakin pakolaisia, etenkin vanhoja ukkoja, eri ikäisiä

naisia ja pieniä lapsia. Noin kuukautta ennen sodan syttymistä oli

Jaakko mennyt naimisiin. Hänen vaimonsakin oli nyt pirtissämme,

mutta siitä huolimatta Jaakko näytti levottomalta ja äkkiä hän nousi

penkiltä, suuteli jäähyväisiksi nuorta vaimoansa ja tämän sylissä

kapalossa makaavaa, pari viikkoa sitten syntynyttä poikalastaan. Maan

sotajoukot olivat uudelleen peräytymässä pohjoista kohden. Se ei häntä,

Jaakkoa, vapauttanut velvollisuudestaan taistella. Sentähden hän,

toimettomana ollen, tunsi itsensä levottomaksi. Isänmaa kutsui, ja hän

aikoi noudattaa kutsua. Vihollisia oli pitäjässä, niitä hän lähtisi

karkoittamaan ja hän lähti, kokosi toistamiseen miehiä ympärilleen ja

taisteli sitten epätoivon vimmalla syksyyn saakka. Hänen joukkonsa

tosin ei ollut lukuisa, nelisenkymmentä talonpoikaa vain, mutta nämät

kaikki olivat lujia, jo edellisissä taisteluissa karaistuneita miehiä.

He tovereinaan hän väsymättömästi ahdisti vihollisia vanhaan totuttuun

tapaansa, mutta — ei yhtä suurella menestyksellä. Viholliset olivat

tällä kertaa liika ylivoimaiset ja sentähden hänen vähäinen, mutta

rohkea joukkonsa hupeni päivä päivältä yhä pienemmäksi.

Tuli sitten syksy ja sen mukana sotajoukoillemme Oravaisten verinen

päivä. Se päivä oli Partio-Jaakonkin viimeinen. Varhain aamulla,

piilopirteissämme juuri levolta noustessamme, kuulimme ulkoa hitaita,

vaivaloisesti laahaavia askeleita. Ne lähenivät ovea, joku nähtävästi

hapuili kädellään salpaa, mutta — ei sitten avannutkaan sitä. Käsi

kulki pitkin ovea ja maasta kuului raskas kumahdus ikäänkuin joku olisi

pitkin pituuttaan kaatunut. Riensimme ulos. Siellä Partio-Jaakko makasi

verissään ja tiedottomana oven takana. Isä otti hänet syliinsä, kantoi

sisään ja laski varovaisesti vuoteelle.

Horjuen Partio-Jaakon vaimo läheni miehensä vuodetta, tutki ja sitoi

isäni avulla haavat. Niitä oli kaksi, toinen, miekanisku, ulottui

otsasta yli päälaen, toinen oli rinnassa. Se oli syvä keihäänpisto. Kun

isä sen huomasi, pudisti hän synkästi päätänsä.

— Onko haava kuolettava? huudahti tällöin Jaakon vaimo epätoivoisena.

— Luulen niin, vastasi isäni kolkolla äänellä.

Samalla Jaakko kuitenkin näkyi toipuvan tainnostilastaan. Hän liikahti,

näet, levottomasti, avasi äkkiä silmänsä ja nousi ryntäilleen, mutta

hänen katseessaan oli outo, hehkuva loiste ja hänen poskillaan kuuma

puna. Hän tuijotti meihin terävästi, näytti tuntevan, laskeutui jälleen

makuulle, katsoi lempeästi Annikkiansa ja otti hellästi tätä kädestä.

Hetkisen kumpikin oli ääneti, mutta sitten Jaakon huulet alkoivat

värähdellä, suu avautui, ja hän ryhtyi puhumaan. Ei ollut kuitenkaan

äänessä vanhaa, tuttua sointua. Se oli käheä ja särkynyt, ja sana

seurasi vain vaivoin sanaa. "Varhain eilis-aamuna olin joukkoineni",

hän kertoi, "vihollisia ahdistamassa. Näitä oli Louhi järveltä tulossa

noin kaksikymmentä kasakkaa. Olin sentähden miehineni — meitä oli

vain kymmenkunta — asettunut maantievarrelle väijyksiin. Viholliset

saapuivatkin heti auringon noustessa ja mukana oli heillä neljä

muonakuormaa. Odotimme siksi he tulivat likemmäksi. Sitten hyökkäsimme

joutuisasti heidän kimppuunsa, surmasimme muutaman heistä ja rajun

taistelun jälkeen — miehiäni oli kolme siinä kaatunut — ajoimme loput

pakosalle. Muonat tietysti ryöstimme ja olimme juuri aikeissa kuljettaa

ne metsään, kun viholliset ihan aavistamatta palasivat takaisin.

Heitä oli nyt satakunta miestä — mistä lienevätkään niin pian saaneet

lisäjoukkoja — ja äkkinäisellä hyökkäyksellä he piirittivät meidät.

Jätimme muonat ja koetimme voimiemme edestä murtautua vastustajaimme

rivien lävitse. Onnistuiko se tovereilleni? En luule sitä. Ainakin

viisi heistä näin veriinsä uupuvan, ja käsittämättömältä tuntuu se,

että itsekään pääsin saarroksesta pujahtamaan. Enpä edes haavaa

ollut saanut ja kiireimmiten riensin vihollisten takaa-ajamana

Haukkavuorelle. Tämä olikin aivan lähellä, ja kovin vaikeata oli

kasakoitten taajassa metsikössä edetä hevosineen. Kadotinkin sentähden

pian heidät näkyvistäni."

Ei ollut helppoa Jaakon katkonaista puhetta ymmärtää, mutta vielä

epäselvemmäksi se muuttui. Lauseet tulivat hajanaisiksi, ja toisinansa

ei yksityisiä sanoja laisinkaan kuullut. Vähän kuitenkin saimme

selville. Hän oli puolipäivään saakka ollut Haukkavuorella, mutta

sitten lähtenyt täältä. Ketään vihollisia ei silloin ollut näkynyt,

mutta vuoren juurelle päästyänsä hän oli huomannut niitä takanansa.

Turhaa olisi hänen ollut yrittää vuorelle takaisin ja kiireisesti hän

pakeni piilopirttejämme kohden, mutta vihollisetkin olivat huomanneet

hänet ja seurasivat ihan kintereillä. Muut näistä hän kuitenkin pian

oli eksyttänyt jäljiltään, mutta neljä miestä oli väsymättömänä koko

päivän ja yön jatkanut ajoaan ja ehkä pari tuntia sitten — juuri kun

hän luuli jo näistäkin päässeensä — odottamatta hyökännyt esiin.

Tuskin kahdenkymmenen kivenheittämän matkaa oli tällöin enää ollut

piilopirteille. Kiivas taistelu oli syntynyt ja viholliset hän kyllä

oli surmannut, mutta samalla itsekin pahoin haavoittunut. Miltei

ryömimällä hän oli kulkenut taistelupaikalta, astunut äärimäisyyksiin

tarmoaan ponnistaen muutaman askeleen ja kaatunut pirttimme ovea

vastaan. Varmaankaan hän ei edes iltaan eläisi. Kovin olivat jo voimat

huonot.

Jaakko oli oikeassa. Tuskinpa hän todellakaan iltaan eläisi? Hänen

kasvonsa olivat kalpeat, huulet verettömät ja ruumis oudon veltto.

Silmätkin olivat puoleksi ummessa, ja katse oli tajuton. Vähäinen

elonkipinä ei kuitenkaan vielä sammunut. Silmät suurenivat äkkiä

ja saivat jälleen eloisan ilmeen, mutta jotakin vierasta; kylmän

kammottavaa niissä sittenkin oli. Ilme katosi, ja katse muuttui

tuijottavaksi. Se suuntautui liikkumattomana ohitsemme, ja Jaakko alkoi

levottomana houria, puhua sanoja, joissa ei ollut järkeä, ja nähdä

näkyjä, joita ei kukaan käsittänyt.

Houraamista — pienillä väliajoilla — jatkui puolelle päivää. Silloin

vasta Jaakko vaipui hiljaiseen uneen, mutta lepoa ei kestänyt

kauvan. Jo muutaman minuutin kuluttua hän jälleen valveutui, mutta

sangen raukea oli nyt hänen katseensa, ja huulet olivat entistäkin

värittömämmät. Selvästi saattoi huomata, että lähenevän kuoleman

leima oli hänen kasvoillansa. Rauhallisesti maaten hän silmäili

ympärilleen, mutta turhaan Annikki tarttui häntä hyväillen kädestä,

turhaan kutsui häntä nimeltä. Jaakko ei näyttänyt ketään tuntevan, ja

hänen katseensa harhaili kysyväisenä henkilöstä henkilöön. Vihdoin se

pysähtyi minuun, mutta ei vieläkään osoittanut mitään tuntemusta. Olin

kuitenkin hänen silmistänsä lukevinani nöyrän pyynnön ja varpaille

kohoten nojauduin häntä kohden. Silloin hänen huulensa liikkuivat,

ja niin perin matalalla äänellä hän puhui korvaani, että kukaan muu

ei saattanut hänen puhettaan kuulla, enkä itsekään eroittaa kaikkia

hänen sanojaan. "Eilen", hän lausui, "löy...sin aarteen. Aar...re

suuri. Pal...jon kul...taa ja ho...pea...ta ja iso luu...ranko.

Luu...ran...ko kauhea. Se on Hauk' Haukka...vuo...rella. Pa...nin kiven

aukolle. Aarre Susi...luo... luo...lassa, he...vo, hevo...sen — kenkä."

— Houriko Jaakko? Luulin niin, ja äkkiä hän muuttui raivoisaksi,

nousi kiivaasti istualleen, katsoi tuijottavasti eteensä ja huusi

särkyneellä, sydämestä lähtevällä äänellä: "Annikki!" Samalla vahva

verivirta tunkeutui hänen suustaan, ja rinta raskaasti korahtaen hän

lysähti hervottomana vaimonsa syliin. Vielä muutama hengenveto, ja

Partio-Jaakko oli kuollut. Hänen ei ollut tarvinnut odottaa iltaan. — —

Seuraavana päivänä isä löysi metsästä, muutaman sadan askeleen päässä

piilopirtistämme, neljän kasakan ja kahden hevosen ruumiit. Jokaisessa

oli syvät haavat, ja erään kasakan pää oli ihan murskaantunut

saamastaan iskusta.

Mitä Jaakko oli aarteesta ja hevosenkengästä hourinut, jos hän

sittenkään houri, unohdin pian. Rauhakin tuli, ja isä rakensi

uudestaan poltetun talomme. Annikki pienen poikansa keralla muutti

tällöin Louhijärvelle. Louhijärvi olikin hänen kotipitäjänsä ja sieltä

Jaakkokin oli hänet nainut. Vasta äsken Jaakon sanat uudestansa

johtuivat mieleeni, ja — ehkä todellakin niillä on joku erikoisempi

merkitys.

* * * * *

Lyylin iso-äidin puhe keskeytyi siihen, että ulkoa kuului rattaiden

jyrinää. En minäkään enää ollut halukas tekemään lisää kysymyksiä.

Olin sangen väsynyt — yö olikin nähtävästi jo pitkälle kulunut — ja

silmäluomeni pysyivät ainoastansa vaivoin auki. Lyylikin oli nukahtanut

penkille. Pyysin kuitenkin yön selkäänkin päästä Pekan torpalle, ja

vanhus lupasikin toimittaa hevosen.

Astuimme ulos. Täällä jo rappusilla tuli vastaamme pitkä,

vaaleaviiksinen mies. Hän sanoi olevansa Lyylin isä ja oli heti valmis

hakemaan hevosen. Pian olikin tämä rappusten edessä, ja vinhaa vauhtia

lähdimme ajamaan lehtokujaista käytävää veräjälle.

Oikealla olevia rakennuksia sivuuttaessamme näin näitten edustalla

paljon hevosia ja rattaita. Miehiä ja naisia hääräsi niitten ympärillä.

— Kävimme Kirkonkylään viemässä viimevuotisia kauroja, kertoi Lyylin

isä. — Sentähden viivyimme niin myöhäiseen.

— Onko tuolla aitat, talli ja navetta? sanoin rakennuksia osoittaen.

— On. Aitat ovat vasemmalla. Talli on tuo pitkä huoneus oikealla.

Navettaa ei tänne näy. Se on muitten takana, kulmaksuttain talliin.

Kiidätimme veräjästä ulos. Täältä vielä noin pari kilometriä ajettuamme

saavuimme isolle valtatielle. Kauvemmin en jaksanut pysyä valveilla.

Silmäni ummistuivat raskaaseen uneen, ja heräsin vasta siitä, kun

hevonen pysähtyi Pekan torpalle. Kirkkaana päivä tällöin jo nousi

itäiseltä taivaanrannalta.

* * * * *

Pekan torpassa tervehdittiin minua suurella riemulla. Ilosta itkien

äiti sulki minut syliinsä, ja näinpä — mitä en koskaan ennen ollut

tehnyt — isänkin silmänurkassa kyyneleen. Koko yösen hän Liisan kanssa

oli ollut Haukkavuorella poikaansa etsimässä ja vasta hetkinen sitten

hän perin uupuneena oli palannut takaisin.

Kerroin heille muutamin sanoin eksymisestäni. Liisa sillä välin

valmisti hopulla ruokaa. Söimme vähäisen ja kiiteltyämme ystävällistä

isäntäväkeämme lausuimme hyvästit. Jo olikin aika kiirehtiä kotiin.

Ennukin alkoi käydä levottomaksi.

Rattaille noustuani muistin, että isä ei vielä ollut näyttänyt minulle

paikkaa, mihin tarinassa mainitun laivan kerrottiin laskeneen. Kysyin

häneltä sitä, mutta vastasiko hän kysymykseeni, en tiedä, sillä samalla

vaivuin jälleen syvään uneen.

Kun tällä kertaa valveuduin, olimme jo kotimme pihalla. Äiti, Anna

sylissä, seisoi rattaitten vieressä, ja isä nosti Ennua alas. Minäkin

astuin rattailta, ja isä ryhtyi vanhaa Hiirakkoa riisumaan aseista.

Lähdimme sisälle, mutta vielä oli kauvan mielessäni Haukkavuorelle

tekemäni matka. Oliko todellakin vuorella aarre olemassa, ja oliko

Jaakko sen sieltä löytänyt? Susiluolassa hän oli sanonut sen olevan.

Ihmeellistä! Luolassako siis myös oli aukko, jonka hän oli kivellä

tukkinut, mutta missä siellä, luolassako luuranko, ja mitä oli hän

tarkoittanut sanalla hevosenkenkä? Oliko sekin jokin kallioon hakattu

kuvio, ja oliko siinäkin nuolia ja nuolenpäitä? Silloin Jaakon

löytämä aarre, jos hän mitään aarretta oli löytänyt, ehkä myös oli

sama, josta tarinassa mainittiin? Päätäni huimasi tätä mahdollisuutta

ajatellessani. Kunpa tilaisuus myöntäisi, niin — vaikkapa vasta

muutaman vuoden perästä — lähtisin uudestaan Haukkavuorelle ja

koettaisin kaikesta ottaa selvän. Tutkisin silloin luolan ja hakisin

Haukkavuoren tarunomaisen aarteen sen salaperäisestä kätköstä.

Toinen osa.