IX.

Et ole, Onni, Partio-Jaakon näköinen. Olet hento ja heikko

vartaloltasi, isot silmäsi ovat siniset ja tukkasi on ruskea. Hän oli

pitkä ja solakka kuin korpikuusi tahi aholla kasvava honka. Hänen

hiuksensa olivat mustat ja silmänsä harmaat. Voimaa ja tahdonlujuutta

oli hänen katseessaan, tarmoa ja jäntevyyttä koko hänen ruumiinsa

liikkeissä.

Tämmöinen mies oli tullut toiseksi johtajista, ja pian isä luovutti

hänelle omankin päällikkö-osansa, sillä itse oli hän jo liian vanha

aina ja joka paikassa olemaan mukana.

Väsymätön olikin Jaakko joukkoineen. Missä vaan viholliset

likitienoilla liikkuivat, siellä myös hän oli miehineen heidän kulkuaan

häiritsemässä ja milloin riisti hän heiltä muonavarat, milloin teki

muuta tuhoa. Herkeämättä hän oli toimessa ja — oli yö tahi päivä —

valmis hän oli hyökkäykseen, missä tilaisuutta siihen tarjoutui.

Ei säästänyt hän muitten voimia, mutta ei säästänyt hän omiaankaan,

ja ennen pitkää kulki mies mieheltä hänen nimenään Partio- l.

Sissi-Jaakko. Meikäläisten povessa tämä nimi herätti luottamusta

ja rakkautta, mutta vihollisissa pelkoa ja kuoleman kauhua, ja he

lupasivat tuhannen hopeataaleria sille, joka elävänä tai kuolleena

toimittaisi heille Partio-Jaakon.

Ei ollut vihollisille tämän palveluksen tekijää, ja jo ennen kesäkuun

loppua olivat he joko surmatut tahi karkoitetut seudulta. Silloin

korpimaille paenneet alkoivat palata entisille asumasijoilleen, ja

jälleen saattoi pitäjässä — sodan edettyä — nähdä iloisesti leikkiviä

lapsilaumoja ja sieltä täältä kylälaitumilta kuulla karjankellojen

kilinää.

* * * * *

Meidänkin perhe oli metsäpiilostaan saapunut kotiin. Muistan vieläkin

päivän, jolloin isä tuli hakemaan meitä. Viikkoon pariin emme silloin

olleet tavanneet häntä. Ilosta itkien äiti heittäytyi hänen kaulaansa,

suuteli ja syleili häntä. Ilokyyneleet sain minäkin silmiini ja

malttamattomuudella odotin hetkeä, jolloin rakas ja kauvan kaivattu

Peltola pilkistäisi esiin puitten lomitse. Vihdoin se näkyikin, ja

riemusta huudahtaen juoksin metsästä pihamaalle ja sieltä tupaan, mutta

tyhjää, kolkkoa oli kaikki sisällä, ja sydäntäni kouristi oudosti

ikäänkuin olisin aavistanut jotakin lähenevää onnettomuutta.

Onnettomuus tulikin. Emme olleet vielä viikkoakaan viettäneet

rauhallisessa levossa, kun viholliset uudistunein voimin ja entistä

lukuisammin joukoin hyökkäsivät seuduillemme. Monet olivat silloin ne

talot, joihin koston veriset laineet poikkesivat. Vaimot ja lapsetkin

saivat kärsiä sentähden, että miehet olivat uskaltaneet tarttua

aseisiin. Onneksi kuitenkin vihollisten tulo viime hetkessä huomattiin,

ja useimmat asujamista ehtivät paeta. Aivan näin ei käynyt meidän.

Istuimme paraillaan vienossa iltahämyssä kirkkaasti loimottavan

takkavalkean ääressä. Isä kertoi muistelmiaan Kustaa III:n ajoilta, ja

äiti polki rukkia. Samassa lennähti tuvan ovi auki, ja sisään syöksähti

yltä päältä verissä ja vaatteet repaleissa oleva mies. "Partio-Jaakko",

huudahti isäni hämmästyneenä ja kavahti ylös. Partio-Jaakko se olikin.

"Paetkaa", hän huusi, "viholliset ovat hyökänneet pitäjään. Koetimme

taistella heitä vastaan, mutta he löivät ylivoimaisena joukkoni.

Pakenimme kaikki, ja nyt vihollinen raivoaa pedon tavoin, surmaa

kenen käsiinsä saa, ei vaimoja, ei lapsia säästä. Paetkaa, hän on

kintereilläni, seuraa kuin vainukoira."

Riensimme ulos ja juoksimme Haukkavuorelle ja olimme jo vuoren

metsäistä rinnettä kiipeämässä, kun äiti äkkiä seisahtui ja lähti

takaisin. "Asetin kiireessä haahtuvat." hän sanoi, "liika likelle

valkeata."

"Älkää menkö, viholliset voivat tuossa tuokiossa olla täällä",

huudahti Partio-Jaakko, ja isäkin koetti pidättää äitiä, mutta tämä

mitään kuulematta juoksi edelleen, saapui aitaukselle ja aikoi

veräjästä sisään. Samalla ilmestyi tuvan nurkkauksen takaa viisi kuusi

kasakkaa. He huomasivat äidin, ja turhaan tämä yritti uudelleen paeta

Haukkavuorelle. Se oli nyt myöhäistä. Kasakat saavuttivat hevosillaan

hänet. Etumaisin heistä iski äitiä keihäällään, ja kimeästi kirkaisten

hän kaatui maahan, tallautui hevosten kavioihin, parahti sydäntä

särkevästi vielä kerran ja sitten makasi hiljaa.

Kaikki oli tapahtunut muutamassa silmänräpäyksessä ja niin

aavistamattoman joutuin, että tuskin ehdimme edes hievahtaa metsän

rajalta, jonne äidin perässä olimme kiirehtineet. Sanomaton kauhu

kangistutti jäseniäni, koko ympäristö musteni silmissäni, korvissani

suhisi ja tiedottomana vaivuin maahan.

Kun jälleen tulin tuntoihini, näin äidin yhä pitkällään nurmikolla. Isä

ja Partio-Jaakko taistelivat hänen ympärillään tuimasti kasakoitten

kanssa. Kaksi näistä oli jo veriinsä uupunut ja irtonaisina heidän

hevosensa laukkoivat kenttää, mutta vielä oli heitä kuitenkin neljä

jälellä, uhkaavasti he kannustivat ratsujansa, keihäät nousivat ja

laskivat ja kiivaaseen jalkojen töminään sekaantui tahditon kavioitten

kopse. Taidolla isä ja Jaakko väistelivät vihollistensa hyvin tähtäämiä

iskuja, ahdistivat puolestaan raivoisasti säilällänsä ja kehoittivat

ääneen toisiansa. Hammasta purren ja hurjain taistohuutoin kaikuessa

kasakatkin ottelivat. Eikö heistä muka olisi kahden talonpojan

voittajaa? On, on, mutta ei, jo säilä nousee, ja enää kolme miestä on

satulassa ja isännättömänä juoksee kolmaskin ratsu. Jo putoaa satulasta

neljäskin kasakka. Silloin toisilta — eloon vielä jääneiltä — loppuu

rohkeus, he kääntävät hevosensa, ajavat täyttä karkua pakosalle ja

katoavat näkyvistä samaa tietä kuin olivat tulleetkin.

Henkeäni pidättäen ja koko ruumiini vavisten olin katsellut taistelua.

Nyt lähenin kiireisesti, mutta isä viittasi minun lähtemään. "Mene

Haukkavuorelle ja piiloudu Susiluolaan", hän sanoi, "saavumme heti

perässä."

— Tahdon nähdä äidin, lausuin itkun tukahduttamalla äänellä.

— Äiti on kuollut, lapsi.

"Äiti kuollut", huudahdin parahtaen ja jälleen olin juosta esiin,

mutta isäni ääni ei sietänyt vastustamista. "Mene", hän käski lyhyen

jyrkästi, "en halua lisää onnettomuutta."

— Mutta mitä teette äidin?

— Hänet koetan Jaakon kanssa piiloittaa johonkin pensaikkoon.

Miehet nostivat äidin ruumiin maasta ja alkoivat joutuisasti kuljettaa

sitä Haukkavuorta kohden.

En saanut katsettani ruumiista ja ikäänkuin naulattuna seisahduin

paikalleni, mutta isä suuttui, "tottele", hän huusi, "etkö kuule maan

etäällä tömisevän. Siellä uusi ratsujoukko jälleen lähenee."

Isä oli oikeassa, maa tömisi, ja jo kuului aivan selvästi kavioitten

kopsetta ja yhä likemmäksi se tuli.

Vapauduin lumouksestani ja syöksyin silmittömän pelon valtaamana

metsään, kiipesin ylös Haukkavuorta ja juoksin kuin kuolema olisi

ollut kintereilläni. En joutanut nyt isää ja Jaakkoa odottamaan,

en ajattelemaan sitä, josko he ehtivät kätkeä äidin ruumiin. Oma

pelastukseni oli vain ajatuksissani ja Susiluola päämääränäni, mutta

äkkiä johtui mieleeni näkemäni äidin surma, kylmä väristys tempoi

jäseniäni, jalkani eivät enää totelleet ja vaivoin sain kontittua

erään lähellä olevan suuren hongan alle. Puu oli hiukan kumollansa ja

sen turve- ja kivipeittoisten juurien alla oli hyvä, joskin synkkä

piilopaikka. Mustaa multaa oli sen pohjalla ja ainoastansa kapeasta,

miltei maan tasalla olevasta aukosta tuli sinne vähäisen valoa.

Hongan alle päästyäni vaivuin tainnoksiin ja heräsin vasta siitä, että

kuulin askeleita ulkopuolella. Isä ja Jaakko siellä juoksivat ohitse.

Aijoin huutaa heille, mutta samalla näin alempana hämärässä muutamia

kasakoita ja enää tuskin uskalsin hengittää. Kasakatkin — heitä oli

monta miestä — riensivät juoksujalkaa ohitse, mutta alempaakin, vuoren

juurelta päin, kuului melua, ja äkkiä koko ulkona oleva taivas muuttui

punertavaksi. En alussa oivaltanut mitä se merkitsi, mutta vähitellen

tunkeutui korviini tulen räiskeen sähinää, ja arvasin Peltolan palavan.

Kasakat olivat sytyttäneet sen tuleen.

Kokonaista kaksi vuorokautta viholliset kiertelivät vuorta isää

ja Jaakkoa etsien. Koetin pyrkiä heidän luoksensa — Susiluolassa

otaksuin heidän olevan — mutta aina, jo muutaman askeleen otettuani,

osui joku vihollinen lähelle ja yhä uudestaan ja uudestaan oli minun

vetäydyttävä takaisin piilopaikkaani. Sanomaton epätoivo valtasi

mieleni. Olin kadottanut äitini. Pelkäsin nyt isänkin ja Partio-Jaakon

joutuneen vihollisten käsiin, ja tietämättömyys heidän kohtalostaan

saattoi päiväni rauhattomiksi ja öisin kauheat unikuvat häiritsivät

lepoani. Kalvava nälkä ja polttava jano vielä lisäsivät tuskiani ja

lopulta olin niin rasittunut, että avoimin silminkin olin näkevinäni

hirmu-aaveita. Turha oli kuitenkin pelkoni ollut. Isä ja Jaakko olivat

olleet Susiluolassa, ja tänne viholliset eivät olleet löytäneet.

Näitten poistuttua he tulivat luolasta ja tapasivat sattumalta minut,

jonka jo olivat luulleet kuolleeksi. Samoihin aikoihin olin minäkin

lähtenyt piilopaikastani ja jälleen lähennyt Susiluolaa. Tämän lähellä

he minut kohtasivat ja yhdessä taivalsimme nyt lymyilypirtteihimme

Haukkavuoren takalistoon. Täällä elo oli rauhallista, mutta niin

suuressa jännityksessä oli mieleni ollut, että vielä pitkät ajat näin

unta hyökkäävistä vihollisista, olin kuulevinani heidän sotahuutonsa

ja äidin kimeän kuolinparun. Olinpa toisinansa näkevinäni hongan alla,

kallionpinnassa olleen hevosenkengänkin. Muodottomana, tavattoman

isona se ilmaantui, kohosi maasta pilviin, syttyi tuleen, ja siniset,

virvatulen kaltaiset liekit nousivat sen kannasta. — Vuosikymmeniin

eivät uneni ole nyt uusiintuneet, mutta — mikä on kummallisinta —

viime yönä olin jälleen kuulevinani taistohuutoja, näin keihäitään

heiluttavia kasakoita, ja äitini haamu viittasi taivaalle. Siellä oli

pilvissä hevosenkenkä, mutta tällä kertaa liekit paloivat entistä

kirkkaammin, ja koko kanta oli ikäänkuin tulessa. Äitini osoitti

kenkää, hymyili ja katosi. Samalla minäkin heräsin. Kylmä hiki oli

noussut otsalleni.