"Kuuluisa on Partio-Jaakko", jatkoi Lyylin iso-äiti hiljaisesti
puheluansa, "ja harvat olivat todellakin seuduillamme ne miehet, jotka
hänelle olisivat vertoja vetäneet. Hän, missä liikkuikin, oli kaikkien
venäläisten sotajoukkojen kauhuna, ja syytä olikin niillä häntä
peljätä, mutta ehkä olet ennenkin kuullut hänestä puhuttavan?"
Minäkö en olisi kuullut Partio-Jaakosta eli niinkuin häntä myös
kutsuttiin, Sissi-Jaakosta. Hänhän oli koko sukumme ylpeys, ja monet
talvipuhteiset illat oli isä minulle hänen urotöistään kertonut. "Olen,
olen", vastasin sentähden vilkkaasti, ja huomioni kiintyi.
— Olet, huudahti Lyyli ja taputti iloisesti käsiään. — Iso-äiti, oi,
kerro minullekin hänestä!
— Lapsi, ei ole hauskaa iltahämyssä tarinoida sodan verisistä
muistelmista. Ne tekevät mielen niin synkäksi, ja levottomasti
nukkuisit yösi.
— Onko sota sitten hirveätä, iso-äiti?
— On. En milloinkaan toivoisi Suomen enää joutuvan sodan jalkoihin.
Semmoisen raivotessa veri vuotaa virtoina, ja useat syyttömätkin
saavat kärsiä, vieläpä turvattomat vaimot ja lapsetkin, jotka ajoissa
eivät ehdi paeta lähestyvän vihollisen tieltä. Eipä aina säästetä edes
sairaita ja raajarikkojakaan.
— Onko iso-äitikin saanut kärsiä?
— Olen. Pienenä, sinun ikäisenä tyttönä olen kerran kokonaista kaksi
vuorokautta piileskellyt Haukkavuorella vihollisia. Olin kätkeytynyt
suuren hongan alle. Nälkä ja jano vaivasivat minua täällä, mutta
en sittenkään uskaltanut lähteä muuanne, sillä venäläisiä kierteli
pitkin vuorta. He etsivät Partio-Jaakkoa ja isääni, mutta itsekään
en ollut vaaratta. Tiesin isäni ja tämän toverin lymypaikan, mutta
en olisi sitä näyttänyt. Ennemmin olisin vaikka henkeni menettänyt.
Niin lujasti olin päättänyt olla mitään ilmoittamatta. Sydämeni vapisi
kuitenkin tuskallisesti pelosta, ja sanomattomalla kauhulla ajattelin
silmänräpäystä, jolloin viholliset minut löytäisivät. Nälkä ja janokin
tulivat yhä suuremmiksi, ja käsin aloin kaivaa maata, jotta edes märkää
multaa olisi kuivuudesta polttavaan suuhuni. Kova kallio tuli vastaani,
ja synkässä toivottomuudessani itkin, mutta kyyneleet heikonsivat
entisestäänkin jo huonontuneita voimiani, ja vaivuin raskaaseen,
kuoleman kaltaiseen uneen. Kun siitä heräsin, oli ulkona kirkas päivä.
Valoisaa oli puun allakin, jonne olin piiloutunut, ja sileänä, harmaana
oli paljastamani kallion pinta. Ainoastansa yhdessä kohtaa oli vähäisen
kouruja. Siinä oli kalliossa pieni, omituinen, hevosenkengän muotoinen
kuvio.
Mitä puhui vanhus? Olinko kuullut oikein? Hän oli Haukkavuorella nähnyt
hevosenkengän muotoisen kuvion, mutta ison hongan alla, eikä siis
samassa paikassa kuin Pekka. Mieleni oli jännityksessä, ja unohtanut
olin hetkeksi Pekan torpan, unohtanut kaipaukseni vanhempieni ja Ennun
sekä Anna-siskon luo. Missä oli Lyylin iso-äidin löytämä hevosenkenkä?
Ehkä sekin oli jossain Susiluolan likellä? En malttanut olla sitä
eukolta kysymättä.
Kuuliko hän kysymykseni? Mitään hän ei ainakaan siihen vastannut.
Hitaasti hän käveli edestakaisin pitkin lattiata ja näytti olevan
syvästi mietteissänsä.
Uudistin kysymykseni. Silloin eukko — ikäänkuin mietteistään havahtuen
— katsahti minuun, mutta heti hän vaipui jälleen ajatuksiinsa.
En enää uskaltanut häiritä häntä. Istahdin seinämällä olevalle
penkille, mutta Lyyli seisahtui uunin ääreen ja katseli oudostuneesti
iso-äitiänsä.
Mikä vanhuksen todellakin oli? Toisinansa häntä ihan silminnähtävästi
värisytti ja nyt hän hiljaisella, tuskin kuuluvalla äänellä alkoi
mumista itseksensä.
Kauvemmin ei Lyyli voinut hillitä itseänsä. Kyynelsilmin hän juoksi
iso-äitinsä luo, tarttui tätä käsivarteen ja kysyi tuskallisella,
itkunsekaisella äänellä: "Iso-äiti, mikä sinun on?"
Taas kohotti vanhus katseensa. Hänen silmänsä saivat lempeämmän sävyn
ja hellästi irroitti hän Lyylin käden käsivarrestaan. "Mikä minua
vaivaa? En itsekään tiedä."
— Puhuit itseksesi.
— Puhuinko? En sitä huomannut. Oudot muistelmat ovat vallanneet mieleni
ja äsken tuntui siltä kuin jälleen eläisin uudestaan sodan kauhut. Ehkä
siksi en nyt olekkaan kaltaiseni.
Isäni oli talonpoika niinkuin kummankin teidän isä, ja talonpoikia
olivat hänen esivanhempansa olleet, mutta kuitenkin oli hänellä enemmän
tietoja ja enemmän varallisuutta kuin monella säätyynsä kuuluvalla
siihen aikaan. Hän olikin nuoruudessaan paljon maailmaa nähnyt ja olipa
hän tuossa neljänkymmenen korvilla ottanut sotaankin osaa, ollut mukana
Kustaa III:n retkellä Venäjää vastaan. Sitten hän oli palannut kotiinsa
ja täällä hän uutterasti oli alkanut asua isältään perimäänsä taloa.
Entistään suuremmaksi se olikin kasvanut ja vuosien kuluessa siitä tuli
pitäjän mahtavin ja pitäjän uhkein talo, eikä missään, ei edes isossa
pappilassa, sanottu niin paljon hopeita ja kultia löytyneen kuin meillä
Peltolassa.
Syttyi tällöin Suomen sota v. 1808. Se toi paljon levottomuutta
mieliin, ja ennen pitkää tiesi huhu mainita, että venäläiset olivat
meidänkin pitäjää lähenemässä. Kiireisesti ihmiset pakenivat
asumuksistaan metsien etäisimpiin soppiin ja veivät mennessään mitä
kullakin oli arvokasta, kaiken karjan, viljaa ja rehua ynnä muuta
kalliimpaa omaisuutta. Likimainkaan kaikkea ei kuitenkaan voitu
kuljettaa mukana, ja olletikin jäi runsaasti karjaruokaa ja vähin
viljaa, mutta jotta viholliset eivät niistä hyötyisi, piiloitettiin
ne kuoppiin ja peitettiin lumella. Paljon muutakin tavaraa kätkettiin
tällä tavoin.
Meilläkin Peltolassa seurattiin toisten esimerkkiä ja kauvas
Haukkavuoren takalistoon vetäydyimme vainolaista pakoon. Kullat ja
hopeat oli isä lähtiessämme kaivanut maahan. Matkalla yhtyi meihin
kymmenkunta muutakin perhettä.
Ei ole kylmänä talviaikana hupaista piileskellä etäisillä
metsäkulmilla. Hätäpikaa kyhätyt metsäpirtit ovat ainoina asumuksina,
ja niissä on yhdessä eläinten kanssa koetettava paraimman mukaan
tulla toimeen. Ruoka ehkä omiin suihin riittäisi, etenkin kun elukka
elukan perästä teurastetaan, mutta pakolaisia saapuu ehtimiseen ja
näistä monella ei ole mitään hengenpitimekseen. Vähiä ravintoaineita
on sentähden jaettava, ja pian alkavat nälkä ja puute uhata. Ei ole
kuitenkaan hyvä kyläänkään mennä ja lisätarpeita hakea kätköistä, sillä
sinne on joukko vihollisia leiriytynyt. He eivät osaa sääliä. Sota on
tehnyt heidät julmiksi, ja armotta he lyövät maahan jokaisen, joka
sattumalta osuu heidän tielleen.
Toista kuukautta piileskelimme korpimailla. Alkuaan oli meitä vain
noin kuusikymmentä henkeä, näistä enemmän kuin kaksi kolmatta osaa
vaimoja ja lapsia, loput miehiä, mutta vähitellen, viikkojen vieriessä
karttui joukkomme toissataiseksi. Miehiäkin oli piilopaikassamme jo
likimäisin kolmekymmentä, ja sangen monet heistä olivat tulleet kaukaa,
penikulmien takana olevista vieraista pitäjistä.
Heti pakomme jälkeen olivat viholliset saapuneet paikkakunnallemme.
Suurin osa heistä oli miltei heti edennyt pohjoiseen, mutta pieniä
kasakkaparvia oli jäänyt sinne ja tänne taloihin seutua vallassa
pitämään.
Tuli silloin tieto meikäläisten pohjoisessa saavuttamista voitoista.
Se kohotti rohkeutta ja vielä toivorikkaammaksi muuttui mieliala,
kun kuulimme talonpoikien lähipitäjissä ryhtyneen menestykselliseen
sissisotaan. Kaunissaarellakin saakka, joka oli etäimpänä oleva
lähipitäjistä, olivat vihollisjoukot tuhotut. Yöllä talonpojat olivat
hyökänneet heidän päälleen ja ankaran taistelun jälkeen nutistaneet
heidät kuin hiiret loukkuun.
Tämmöinen menestys houkutteli meidänkin seutulaisia seuraamaan
esimerkkiä. Piilopaikasta piilopaikkaan kulki joutuisasti
kokoontumiskäsky, ja eräänä kauniina päivänä kesäkuun alkupuolella —
noin pari viikkoa viimeksi tiedoksi saapuneesta talonpoikaistaistelusta
— olivat miehemme valmiit käymään tuimaan sissisotaan.
Kolmatta sataa talonpoikaa oli heitä yhtynyt luoksemme Haukkavuoren
takalistoon neuvottelemaan. Varovaisesti ja taidolla olisi vihollisia
ahdistettava, sillä he olivat tottuneita sotia käymään ja hyvin olivat
aseilla varustettuja. Meikäläisistä monella ei sitävastoin ollut edes
pyssyä, viikatteita vain, lyhyitä karhukeihäitä ja teräväksi laskettuja
kirveitä. Yksinänsä liikkuvien vihollisjoukkojen päälle oli hyökättävä,
vakoiltava teillä ja teitten varsilla ja riistettävä muona, missä
käsiksi päästiin.
Miehillä oli vankka luottamus voimiinsa ja jokaisen silmät säihkyivät
tulisesta taisteluhalusta. Vielä samana päivänä he lähtivät matkalle,
mutta kuka oli valittava johtajaksi? Isäni, Peltolan Osmo, oli ennenkin
ollut sodassa ja tunsi hyvin sen menot. Hän siis olisi omiansa
päälliköksi ja kieltäytyä hän ei saisi. Ei hän kieltäytynytkään,
mutta tahtoi toverikseen jonkun neuvokkaan ja vaaroja pelkäämättömän
miehen. Hän puolestaan ei tietänyt Hakalan Jaakkoa uskaliaampaa miestä
ja sentähden hän ehdoitti häntä, ja Hakalan Jaakko, nuori talonpoika
Kirkonkylästä, tulikin toiseksi päälliköksi. Hän se sittemmin oli niin
kuuluisa Partio- l. Sissi-Jaakko.