Metsässä oli enemmänkin mustikoita kuin mitä äsken kiireessä olin
saattanut huomata. Minne vaan loin katseeni oli maassa runsaasti noita
sinimustapintaisia marjoja.
Huudahdin ilosta ja mättäältä mättäälle riensin mustikoita suuhuni
poimien.
Erittäin maukkaita ne olivat mielestäni, ja pian olin niitä
noukkiessani unohtanut kokonansa ajan kulun.
Enpä huomannut pitää vaaria kulkemastani tiestäkään.
Sen vain vieläkin muistan, että milloin kiipesin ylös mäkistä vuoren
selkää, milloin laskeuduin alas jyrkästi viettävää rinnettä.
Suuri oli tällöin hämmästykseni, kun äkkiä havaitsin seisovani vuoren
juurella ja edessäni oli Hatulta näkemäni, riippukoivujen ympäröimä
talo.
Mitenkä olin näin kauvas joutunut?
En saattanut sitä ymmärtää.
Ajatuksissani olin kiertänyt vuoren itäiselle rinteelle saakka, mutta
sikseen jäi nyt marjojen poimiminen ja joutuisasti aloin kavuta
Haukkavuorta takaisin ylöspäin. Isä ja äiti olivatkin varmaan minua
jo odottaneet, ja sentähden tulisi minun kiirehtiä. Kunpa he olisivat
vielä Susiluolalla?
Olin oikein tuskissani ja puoleksi kyynelsilmin kiisin eteenpäin.
Vuorta kiersin oikealle käsin, mutta oudoilta näyttivät paikat.
Vihdoin kuitenkin luulin olevani likellä päämäärää. Korkea vuorenseinä,
näet, häämöitti puitten lomitse. Ponnistin entistä enemmän voimiani,
mutta pahoin olin erehtynyt. Susiluolalla en vieläkään ollut.
Purskahdin nyt itkuun ja päätin ensin pyrkiä Hatulle. Sieltä ehkä
helpommin löytäisin luolalle. Pian olinkin Hatulla ja rohkaistuneena
pidätin kyyneleitäni.
Alhaalla näin Pekan tutun asumuksen. Sielläpäin oli siis länsi.
Etsin oikealta polkua, jota myöden olimme menneet Susiluolalle.
Useampia teitä pistikin silmiini, mutta mitä niistä olisi minun
kuljettava?
Sitä en tietänyt.
Arviolta valitsin kuitenkin yhden poluista ja juoksujalassa etenin
sitä. Siten mahdollisesti kymmenessä minuutissa ehtisin luolalle, mutta
odottamatta polku loppui. Käännyin silloin takaisin ja aloin uupuneena
astella toista tietä. Tämä veikin pitemmälle, mutta sanomattomaksi
kauhukseni huomasin äkkiä eksyneeni siltä.
Olin joutunut synkkärotkoiseen, tiettömään louhikkoon, ja siellä täällä
oli kalliossa syviä, ammottavia kuiluja.
En enää saattanut hillitä itseäni. Kyyneleet tulvehtivat uudestaan
silmistäni ja itkun tukahduttamalla äänellä huusin isää ja äitiä, mutta
kukaan ei vastannut huutooni.
Toivottomana katsoin silloin viisaimmaksi lähteä suoraan Pekan
torpalle. Pian varmaankin isä ja äiti yhdessä Liisan, Ennun ja Annan
kanssa saapuisivat sinne, kun he minua eivät missään löytäisi vuorella.
Tuumani toteuttamiseksi laskeuduin varovaisesti jyrkkänä viettävää
louhikkoa alas vähän tasaisemmalle metsämaalle. Suuntasin täällä
askeleeni vasemmalle, mutta vuoren rinne oli sielläkin rosoista ja
kalliosekaista. Pitkät matkat sain sentähden kaartaen kulkea.
Jo pilkoitti kuitenkin puitten lomitse esille vähäisen peltomaata,
ja olinpa vahvarunkoisten honkain välistä näkevinäni hiukan päreistä
kattoakin. "Pekan torppa peltotilkkuineen näkyy", juolahti heti
mieleeni.
Tuossa tuokiossa muuttui itkuni hiljaiseksi nyyhkytykseksi, ja suuresti
tyyntyneenä koetin kiireisesti astua lopun matkasta.
Tosin olin kovasti uuvuksissa, mutta sitä en ehtinyt nyt ajatella.
Olisinhan paikalla jälleen Pekan kodikkaalta tuntuvassa torpassa.
Pian olinkin vuoren juurella, mutta täällä ei ollutkaan edessäni tuttua
saunarakennusta, eikä tuttua Pekan asumusta. Olin toistamiseen kulkenut
riippukoivuisen talon luo, mutta mitenkä tämä oli voinut tapahtua, sitä
en saattanut ymmärtää.
Aivan masentuneena heittäysin pitkälleni maahan ja kasvot kärsilläni
peittäen purskahdin katkeraan itkuun. Koko hento ruumiini vapisi
ankarasta mielenliikutuksesta, ja tuon tuosta tunkeutui huuliltani
puoleksi pidätetty valitushuuto.
Havahduin siitä, että joku kevyesti kosketti oikeata olkapäätäni.
Kohotin katseeni ylös.
Edessäni seisoi pieni, noin kahdentoistavuotias tyttö. "Mitä itket?"
tämä kysyi lempeällä, hiljaisella äänellä.
Hänen tukkansa oli ihan pellavainen ja pitkissä suortuvissa, hänet
isot, kirkkaat silmänsä olivat taivaan siniset.
Pyyhin kyyneleet silmistäni ja katsoin uteliaana tyttöä.
— Mitä itket? hän kysyi toistamiseen.
— Olen eksynyt, sanoin.
— Eksynyt?
Tyttö vuorostansa silmäili uteliaana minua.
Kerroin hänelle lähemmin tapahtumasta. Olin äidin, isän, Ennun ja
Annan sekä Pekan Liisan kanssa lähtenyt Haukkavuorelle. Olimme käyneet
Hatulla, menneet Susiluolalle, ja täältä olin minä eksynyt. Pitkän
matkaa olin harhaillut, enkä nyt enää tietänyt, mitä tekisin. Äiti polo
varmaankin jo levottomana itki.
Kun olin lopettanut kertomukseni, tarttui tyttö kyynelsilmin käteeni
ja pyysi minun seuraamaan mukanansa isoäitinsä luo. Riippukoivujen
ympäröimä talo oli hänen kotinsa, ja siellä asui iso-äitikin.
— Olen iso-äidin kanssa yksin kotona, hän sanoi, mutta pian tulevat
toisetkin, ja silloin pääset takaisin isän ja äidin ja Ennun sekä Annan
luo. Täältä on pitkä eno Pekan torpalle. Et sinne jaksa käydä.
— Onko Pekka enosi? nimesin hämmästyneenä.
— Hän on äidin veli, jatkoi tyttö puheluaan, mutta mikä on nimesi? Et
ole vielä sitä sanonut. Minua kutsutaan äidin mukaan Lyyliksi.
— Olen Onni, vastasin.
— Onni, se on kaunis nimi, mutta arvaappa, meillä on hevonen, jonka
nimi myös on Onni. Se on niin suuri ja pulska, ja äiti ja isä ajavat
sillä aina yhdessä kirkolle.
Tähän keskeytyi hetkeksi puhelumme. Olimme sen kuluessa tulleet matalan
kiviaidan luo. Astuimme pienestä, viheriäiseksi maalatusta veräjästä
aidan sisäpuolelle. Täällä riippukoivut kaunistivat nurmikenttäistä
pihaa, ja kapea polku kulki kiertäen vasemmalta talon toiselle
puolelle. Polkua käsi kädessä edeten saavuimme lasi-ikkunaisen kuistin
luo. Leveä, lehtokujainen tie vei täältä edempänä olevalle veräjälle,
ja oikealta pilkoitta puitten lomitse rakennuksia, ehkä aitat, talli
ja navetta. Kuin unessa huomasin kaiken tämän, sillä ajatuksissani
olin kaukana muualla, nimittäin Pekan torpassa. Kunpa omaiseni
Liisan keralla olisivat sinne menneet, eivätkä turhaan etsisi minua
Haukkavuorelta. Jo olikin aika pitkälle kulunut, sillä kesä-yön vienoon
hämärään oli koko maisema peittymässä.
* * * * *
Astuimme, Lyyli ja minä, mahtavasta kaksoisovesta sisälle
lasi-ikkunaiseen kuistiin. Täältä tulimme pieneen, puolipimeään
eteiseen, jonka sekä oikealla että vasemmalla seinämällä oli korkea
ovi. Näistä oikeanpuolinen, tupaan vievä, oli auki, ja kynnyksellä
seisoi vastassamme vanha nainen.
En milloinkaan ennen ollut niin vanhaa ja ryppynaamaista eukkoa nähnyt.
Hänen vartalonsa oli ihan kumarassa, hänen tukkansa aivan valkea, ja
pienet, teräväkatseiset silmät olivat syvällä päässä. Hänen otsansa
oli matala, leuka ulospäin pistävä ja nenä suuri, kaareva. Aaveelta
vaimo näytti synkässä hämärässä, ja peloissani olin tempautua irti
Lyylin kädestä ja juosta kiireisesti ulos. Outo vavistus oli vallannut
ruumiini, ja mieluimmin olisin tahtonut jälleen lähteä Haukkavuorelle
kuin hetkeäkään enää olla talossa.
Ystävällinen ääni kajahti tällöin korviini. Mistä ääni tuli? Katsahdin
hämmästyneenä ympärilleni. Vanha vaimo puhutteli meitä ovensuusta.
"Iso-äiti", huudahti samalla Lyylikin iloisesti.
Tuoko nainen oli Lyylin iso-äiti? Ei saattanut hän silloin olla mikään
aave, eikä mikään velho, mutta ehkä Lyylikin oli vain kauniiseen asuun
pukeutunut noita-akka? Ei ollut. Aaveella olisi käsi kylmä, mutta
Lyylillä oli lämmin, eikä noita-akalla olisi hänen kirkkaita, hyviä
silmiään.
Olin tyyntynyt ja vastustamatta annoin pienen suojelijani viedä minut
iso-äitinsä luo.
Perin olikin tämä ystävällinen. Päätäni kädellään taputtaen hän
kuljetti meidät tupaan, ja täällä Lyyli yksityiskohtia myöden toisti
kertomukseni eksymisestä. Itse oli hän ollut pihalla leikkimässä ja
tänne kuullut itkuni. Silloin hän oli lähtenyt itkua kohden ja löytänyt
minut. "Onni raukka", hän sanoi, "tahtoisi eno Pekan torpalle, mutta
sinne on niin kovin pitkä matka."
"Kyllä Onni pääsee", lausui vanha iso-äiti lohdutellen, "Onni on vaan
levollinen!" Nyt ovat he tosin yksin kotona, mutta hetken perästä
tulevat toisetkin kylästä, ja silloin lähetetään renkipoika hevosella
viemään. "Mutta mistä olet?"
— Louhijärveltä, Kirkonkylästä.
— Ja isäsi nimi?
— On Hakalan Taavi.
— Hakalan Taavi, hymisi vanhus, silloin tunnen isäsi hyvin. Hän on
kuuluisan Partio-Jaakon pojanpoika.