Pekka keskeytti hetkeksi kertomuksensa. Piippu oli hänen puhuessansa
sammunut ja sentähden oli se uudestansa viritettävä.
Pekka käveli takalle, otti hiiloksesta tulta ja sytytti piippunsa.
Sitten hän jälleen astui pöydän luo ja jatkoi kertomustaan.
Toinen yritys — hän sanoi — joka erityisesti johtuu mieleeni, tapahtui
noin viikko jälkeen äsken kertomani luolaseikkailun.
Kulovalkean tavoin oli maine Lapuan pojan uhkarohkeasta teosta levinnyt
kautta pitäjän.
Jokainen kummeksui sitä, että luolassa saattoi olla voimakas virta.
Mitenkä olisi tämä luonnonilmiö selitettävissä?
Luolaa oli tähän saakka pidetty jotakuinkin vähämerkityksellisenä.
Kaikenlaisia tarinoita sen suuresta pituudesta oli tosin jo ammoisista
ajoista liikkunut kansan suussa, mutta tiedettiin, että "pitkiä,
maanalaisia käytäviä" oli monessa muussakin pitäjässä, joten
Susiluolaankaan ei enempää arvoa pantu.
Nuorison silmissä se kuitenkin aina oli ollut kunniassa. Nuorison
piiristä olivat ne miehetkin olleet, jotka toisinaan olivat sen
kallioiseen syvyyteen tunkeutuneet.
Juhannusaattona nuoriso tapasi joka vuosi säännöllisesti kokoontua
Haukkavuoren ylimmälle harjanteelle kokkoa polttamaan. Tällöin oli
myös säännöllisesti käyty Susiluolan luona. Sen ääressä oli istuttu ja
tarinoitu, sen ääressä leikkiä lyöty, jopa joskus lymysilläkin juostu.
Usein oli silloin luola ollut lymysijana, ja olenpa itsekin kerran,
piilosilla ollessa, kulkenut sitä noin puolisen tuntia. Milloinkaan
ei ollut kuitenkaan ollut luolan tutkimisesta mitään kysymystä.
Ainoastaan Haukkavuoren sadunomaisen aarteen etsijät olivat välistä sen
alkuosaa tarkastaneet, mutta kaikki olivat he miltei heti luopuneet
tarkastuksestaan. Niin kapea on, näet, luola jo likimiten kymmenen
sylen päässä, että mahdottomalta näyttää ihmisenkin siellä edetä,
puhumattakaan siitä, että suurta "aarre-arkkua" ei mitenkään voisi
saada sisälle.
Olosuhteet olivat nyt monessa suhteessa muuttuneet. Lapualaisen kautta
oli Susiluola äkkiä tullut kuuluisaksi. Joskaan ei sieltä aarteita
toivottu löydettävän, oli se kuitenkin salaperäisine virtoineen siksi
ihmisellistä uteliaisuutta kutkuttava, että mielikuvituksessa — kun
varmuudella ei mitään tiedetty — ajateltiin se sisäosaltaan mahtavaksi
holviksi, jonka toisesta seinästä, poikki leveän, syvänteisen
kivialustan, juoksisi käsittämättömistä lähteistä vahva, pyörteinen,
kylmää kosteutta mukanaan tuova vesisuoni. Läpitunkevana viimana
"huurumainen" kosteus levisi holvin kaikkiin soppiin ja sieltä pitkin
"luolakäytävää."
Eipä mielikuvitus edes tähänkään pysähtynyt. Muutamien ajatuksessa
voimakas virta muuttui mahtavaksi koskeksi ja laaja holvi suuren
suureksi saliksi, jonka kattoa omituiset, luonnon muodostamat patsaat
tukivat, ja jonka seinät olivat monipiirtoisten kourujen uurtamat.
Kun mielikuvituksessa oli näin pitkälle menty, ei ole kummeksumista,
jos vähitellen heräsi ajatus luolan lähemmästä tutkimisesta, ja
— niinkuin on tavallista tämmöisissä oloissa — seikkailuhaluinen
nuoriso oli etenkin valmis ryhtymään tutkimuskokeisiin. Se mies olisi,
joka ensimäisenä kävisi "virralla" saakka, ja kauvaa ei nuoriso
tarvinnutkaan päätöksen tekoon. Jo noin viikko jälkeen lapualaisen
yrityksen oli meitä Susiluolalla toistakymmentä poikaa.
Pidimme tarpeettomana kaikin lähteä luolaan ja heitimme sentähden
arpaa. Se, jolle arpa lankeisi, olisi oikeutettu valitsemaan
tovereikseen miehen tai pari.
Onnellinen oli Kirkonkylästä, talokkaan poika, ja tovereikseen hän otti
erään pojan Alanevan kylästä ja tämän veljen. Lyhdyillä varustettuina
ja kivivasara vyötäisillä he katosivat luolaan.
Likimäisin neljä tuntia saimme tällä kertaa odottaa. Silloin vasta
miehet tulivat takaisin. Heidän matkansa oli ollut uuvuttava, mutta
virran he olivat myös nähneet — joskin etäältä.
Perin varovaisesti he olivat kulkeneet, vain askel askeleelta. Siksi
olivat he niin kauvan viipyneet luolassa.
Ainoastansa tämän lähimmän alku-osan, noin kymmenen sylen matkan, he
olivat saattaneet käydä pystyasennossa. Mutta sitten olikin luola jo
muuttunut kovin kapeaksi ja matalaksi. Paikka paikoin olivatkin he
sentähden edenneet puoleksi ryömimällä.
Heidän vähän toista tuntia kuljettuansa oli luola alkanut loivasti
aleta ja kaukaa he olivat kuulleet veden pauhua.
Jo aikaisemmin oli veden pauhu käsittämättömänä humuna tunkeutunut
heidän korviinsa, mutta nyt he vasta saattoivat selvästi eroittaa sen.
Vielä noin puolisen tuntia he olivat edenneet, mutta silloin oli
myös rohkeus heidät pettänyt. Miltei kohtisuorana oli, näet, luola
laskeutunut alas, ja lyhdyn avulla he etäällä, tietämättömässä
syvyydessä, olivat nähneet mustapohjaisen, kiivaasti vyöryvän veden. Se
varmaankin oli lapualaisen mainitsema virta.
Kukaan ei halunnut virtaa likempää tarkastaa. Niin vaaralliselta oli
heistä matka sinne tuntunut, ja sanaa sanomatta he — kuin yhteisestä
sopimuksesta — olivat kääntyneet takaisin. Jatkuiko luolaa virran
toisella puolella, sitä he eivät olleet saattaneet nähdä.
Takaisin palatessansa he — mikäli kiireessään olivat ehtineet — olivat
tarkastaneet luolan seinämiä, mutta mitään erikoisempaa he eivät olleet
huomanneet. Ainoa mikä oli pistänyt silmiin, oli se, että toisin
paikoin oli kalliossa ollut syviä, nähtävästi veden uurtamia kouruja.
* * * * *
Sillä välin kun miehet olivat maanalaisella tutkimusmatkallaan, oli
Pekka tovereineen istahtanut katajikon edustalle, joka tiheydellään
kattoi Susiluolaan vievän aukon suuta. Alusta, jolle he olivat
asettuneet, oli kallioinen ja osaksi sammalpeittoinen. Ajatuksiinsa
vaipuneena Pekka nyhti irti sammaleita. Kallio paljastui vähitellen
ja äkkiä tuli sammaleitten alta näkyviin omituinen, hevosenkengän
muotoinen kuvio. Se oli taitavasti hakattu kallioon ja oli sen
yläkannassa kaksi likitysten olevaa nuolenpäätä. Molempien kärjet
olivat suunnatut kohti Susiluolan aukkoa.
Kun kuvion huomasin — niin kertoi nyt Pekka meille tekemästään
havainnosta — vavahdin jännityksestä ja suurella mielenkiinnolla
kumarruin sitä lähemmin silmäilläkseni.
Hevosenkenkä oli täynnä poikittain säännöllisesti vedettyjä viiruja ja
kummassakin nuolenpäässä oli pienen pieni nuoli kuvattuna. Molemmat
nuolet viittasivat yhdensuuntaisesti, vähän viistoon vasemmalle,
alaspäin vuorta.
En voinut pidättää hiljaista ilonhuudahdusta. Kuvio oli varmaan
jonkinlainen osviitta, jonka merkkejä tutkien, jos niitä vaan
ymmärtäisin, saattaisin aarteen löytää.
Toverini kuulivat huudahdukseni ja loivat kummastuneina katseensa
minuun.
Osoitin heille kuviota.
Uteliaina he siirtyivät likemmäksi.
Hevosenkenkä piirroksineen näkyi herättävän heidänkin huomiotaan. Sanaa
puhumatta he sitä tarkastelivat.
Miltei jo kaduin, että olin sen heille näyttänyt. Entäs jos hekin
rupeaisivat sen johdolla aarretta etsimään?
Pelkoni ei ollut turha.
"Olenpa vakuutettu siitä", lausui, näet, eräs heistä, äkkiä katkaisten
äänettömyyden, "että tällä kuviolla on joku yhteys tarinassa mainitun
aarteen kanssa."
"Niin minäkin", nimesi eräs toinen joukosta, ja samaa olivat muutkin
ajatelleet itseksensä.
"Nuolenpäät, niin arvelen", jatkoi jälleen ensimäinen puhujista,
"osoittavat suuntaa, jota meidän on kuljettava, jos tahdomme päästä
aarteen omistajiksi. Erehtymättömän selvästi ne viittaavat Susiluolaan,
joten siis aarre on sieltä etsittävä."
Kysyvästi — sanoilleen vahvistusta hakien — puhuja katseli tovereihinsa.
Nämät nyökäyttivät hyväksyvästi päätänsä.
Kenellekään heistä ei näyttänyt edes juolahtaneen mieleen, että
pienilläkin nuolilla olisi joku merkitys tahi ehkä he eivät olleet
niitä huomanneetkaan.
Se ei olisi ollutkaan ihmeteltävää, sillä niin hienot ne olivat
ääriviivoiltaan, että syvälle kumartuen olin saattanut ainoastansa
vaivoin ne eroittaa. Ihan selväpiirtoinen ei ollut muukaan kuvio.
Pitkät aikajaksot olivat nähtävästi vaikuttaneet siihen kuluttavasti.
Näin ajattelin ja mielikuvituksessani siirryin hämärään muinaisuuteen.
Kaikki aarretarinassa mainitut tapaukset kangastuivat ilmi-elävinä
sieluni peilissä, ja olinpa näkevinäni enemmänkin. Outokieliset miehet
hakkasivat kallioon hevosenkengän muotoisen kuvion monine partoineen
ja arvoituksellisine nuolenpäineen ja nuolineen, jotta he — toisten
haahdella saarelle laskiessansa — voisivat helpommin löytää aarteensa
kätkentäsijan. Vuosisatojen kuluessa oli kallion pinta sammaloittunut,
ja hevosenkenkä oli kadonnut näkymättömiin. — Sattuma oli nyt minun
kauttani loihtinut sen ilmoille.
Kauvan istuin täten mietteissäni. Vasta toisten poikain kova-ääniset
huudot havahduttivat minut ajatuksistani. Nämät, näet, riemukkaalla
remulla tervehtivät juuri luolasta palaavia tovereitamme. Ylös
hypähtäen yhdyin heidän iloonsa.
Jokainen meistä odotti jännityksellä, että he kertomuksellaan
vahvistaisivat sen mielikuvan, joka yleisesti oli lapualaisen retken
jälkeen luotu Susiluolasta — siitä ilomme johtui — mutta suuresti
petyimme. Luola heidän sanojensa mukaan oli kapea ja vaikeakulkuinen,
ja missään he siellä eivät olleet huomanneet jälkeäkään mahtavasta
holvista.
Kertomus vaikutti lamauttavasti kuin kylmä sade. Kaikki toiveet eivät
olleet kuitenkaan vielä menetetyt. Eräs pojista osoitti kallioon
hakattua kuviota ja mainitsi aikaisemmin lausutun arvelun, että aarre
löytyisi luolasta.
Miehet naurahtivat pilkallisesti.
— Hullu se on, nimesi eräs heistä, joka sieltä aarretta etsii.
— Kuinka niin? kysyin.
— Kuinka niin? toisti tämä purevasti. Kulkemassamme käytävässä sitä
varmaan ei missään ole, ja kukapa olisi ollut niin järjetön, että hän
sen olisi virtaan upottanut? Sitäpaitsi luuletko, että kukaan olisi
ahdasta luolaa myöden, jota paikka paikoin ainoastansa ryömimällä
voi edetä, ruvennut perässänsä laahaamaan isoa ja siis myös painavaa
"aarrearkkua?" Enpä puolestani usko, että hän semmoista olisi
onnistunut edes luolaan saamaan sisälle.
Olin hänen puheeseensa mitään lausumatta. Hän oli mielestäni oikeassa.
Vastaan väittämättä olivat toisetkin, ja pian kaikki toverini —
hevosenkenkään enää vilkaisemattakaan — lähtivät vuorista rinnettä
astumaan alaspäin. Susiluolassa vast'ikään käyneet kulkivat etujoukossa.
En seurannut tovereitani, vaan jäin yksikseni istumaan Susiluolan
edustalle. Silmäilin nyt täällä toistamiseen hevosenkengän muotoista
kuviota. Aivan tarkoituksettomana en sitä saattanut vieläkään pitää
ja sentähden päätin ensi työkseni tutkia huolellisesti vuorta pienten
nuolten osoittamassa suunnassa.
Päivän huomisen sarastaessa lähtisin varhain liikkeelle ja ottaisin
mahdollisen luolatutkimuksen varalle lyhdynkin mukaan.
Liika myöhäistä olisikin ollut enää ryhtyä toimeen, sillä aurinko oli
jo katoamaisillansa läntisen taivaankulman taa, ja koko kesäinen luonto
oli vienon hämärän peitossa.
Enempää vitkastelematta nousin ylös — toverini olivat tällöin
luultavasti jo aikoja sitten saapuneet vuoren juurelle — ja aloin
hitaasti samota kotiani kohden.
Seuraavana päivänä olin iltaan saakka tutkimusmatkallani
Haukkavuorella. Ulotin tarkastukseni Susiluolan alkuosaankin, mutta
mitään en löytänyt. Perinpohjin olin vain itseni uuvuttanut. Ehkä en
kuitenkaan ollut kuviossa olevia merkkejä oikein ymmärtänyt?