Tässä Pekka lopetti jännittävän ja huvittavan kertomuksensa.
Sen kuluessa hänkin oli istahtanut penkille.
Hänen piippunsa oli jälleen sammunut, mutta hän ei ollut sitä huomannut.
Pitkät ajat hän oli pitänyt sammunutta piippunysää kädessänsä ja
ainakin pari kertaa vetänyt siitä olemattomia sauhuja.
Niin ajatuksiinsa syventynyt hän oli ollut.
Anna oli nukahtanut äidin syliin.
Ennu taasen oli suurella tarkkaavaisuudella seurannut kertomusta.
Sen olin minäkin tehnyt.
Hartaita olivat muutkin olleet, isä, äiti ja torpan emäntä. Olipa
Liisakin unohtanut sukankutomisen.
Uuninpankolta nousten hän nyt kiireisesti ryhtyi ruuanlaittoon.
Sukankutimen hän sivumennen asetti ikkunalaudalle.
"Päivällinen lienee tänään kertomuksen kautta vähän viivähtänyt", sanoi
emäntä. "Tavallisesti syömme noin kahdentoista aikaan."
Isä otti taskustaan ison, amerikkalaisen hopeakellonsa. Se oli kaksi.
Kiitimme isäntäväkeä ja aloimme tehdä lähtöä, mutta Pekka esteli.
"Ette mitenkään saa mennä", hän nimesi, "ruoka on pian valmis."
Jäimme siis vielä aterioimaan, ja tuossa tuokiossa olikin tuvan pöytä
jo päivälliskunnossa. Valkea liinanen oli levitetty sille, ja tälle
oli asetettu silakkavati, leipälautanen ja suuri haarikka kaljaa.
Pöydällä oli sitäpaitsi aamullisia perunoita, jotka Liisa hopulla oli
lämmittänyt, kolme neljä lautasta ja yhteisesti käytettäväksemme pari
veistä ja haarukkaa.
Pekka luki ruokarukouksen, ja sitten ryhdyimme puolisille. Äiti syötti
sylissään Annaa, Ennu ja minä saimme hoitaa itsemme.
Joutuisasti vähän haukattuamme olimme vihdoinkin valmiit lähtemään
Haukkavuorelle.
Pekka olisi itse mielellänsä tullut oppaaksemme, mutta ei arvellut
jaksavansa.
Liisa lupautui tällöin opastajaksemme.
Kiireesti hän sitoi liinaisen huivin päähänsä ja astui seurassamme ulos.
Aika olikin Haukkavuorelle rientää, jos tahdoimme illaksi ehtiä
takaisin torppaan, sillä isän kello näytti olevan jo puoli kolme.
Mennessämme äiti haki rattailta vasun istuimen alta, ja Liisa otti
kannulla purosta vettä.
* * * * *
Haukkavuorelle lähdimme pitkin pientä polkua saunan taitse. Kiertäen
kaartaen se kulki läpi laajan hongikon ja taajan kuusimetsän ylöspäin
vuorista rinnettä.
Kovin vaikea oli vaelluksemme, sillä paikka paikoin metsäinen
rinne nousi miltei pääsemättömän jyrkkänä. Liisa ja isä sentähden
vuoronperään kantoivat Annaa käsivarrellaan. Äiti talutti vasemmalla
kädellään Ennua, oikeassa hänellä oli vesikannu. Minulla oli vasu
hoteissani.
Tunnin kuluttua olimme vihdoin huipulla. Täällä vuori oli jo paljon
louhikkoisempaa, paljaina törröttivät kalliot, ja ainoastansa siellä
täällä oli joku yksinäinen puu.
Yli kaiken kohosi suuri, rosoinen kallionlohkare. Haukkavuoren Hatuksi
sitä nimitetään, ja kivestä tehdyt rappuset vievät sen pinnaltaan
tasaiselle laelle.
Kiipesimme rappusia myöden Hatulle.
Siitä noin kymmenkunta syltä vasemmalle — lännen puolella —
oli aukealla paikalla leveä kalliopaasi. Tummasta, palaneesta
ulkomuodostaan päättäen se oli nuorison Juhannusaikaan käyttämä
kokkokivi.
Jos suuremmoiseksi olinkin näköalaa Haukkavuorelta ajatellut, en
mielikuvituksessani ollut laisinkaan pettynyt.
Kertomuksissa mainittuja monia järviä en tosin sieltä nähnyt, enkä myös
seitsemää kirkkoa, mutta mahtava oli sittenkin näköala, joka aukeni
silmieni eteen.
Minne vaan loin katseeni, oli edessäni viljavia Pohjanmaan vainioita,
jokia ja laaksoja, suuria metsiä ja kauniita kyläkuntia.
Etäällä, monien penikulmien päässä, häämöitti lännessä laajaulappainen
Pohjanlahti, ja kaukaa sen rantamalta, metsien takaa, näkyi K:n
kaupungin juhlallinen kirkko.
Lännessä siinsi Syvässelän pinta loistavan hohteisena, ja noin
peninkulma siitä kohosi kotipitäjäni Louhijärven vaatimaton puukirkko.
Huomasinpa Kirkonkylässä kotinikin, mutta mitättömän pieneltä se
näytti nyt mielestäni. En ollenkaan saattanut eroittaa sen edustalle
istutettuja marjapensaita.
Oikealla Kirkonkylästä, vuolaan Louhijoen eroittamana, oli vähäisellä
metsäkummulla Alanevan kylä. Uteliaisuudella katselin tummasilmäisen
Leenan syntymäsijaa.
Suoraan allamme oli Pekan torppa, mutta mistä olisi Susiluola haettava?
Liisa oli seisahtunut viereeni. Kysyin häneltä.
Hän aikoi vastata, mutta samalla Anna alkoi itkeä. Koti-ikävä oli
vallannut. Lohdutellen Liisa kääntyi häneen.
Suuntasin silloin katseeni toisaalle.
Seudut, jotka nyt näin, olivat minulle aivan ventovieraat, mutta isäni
mainitsi niitten nimet.
Kolme kirkkoa eroitin silmänkantaman päässä. Kaikki olivat ne eri
pitäjille kuuluvia. Lounaisessa oli Kaunissaaren, idässä Leppäviidan ja
koillisessa Keidaskankaan pitäjät.