Susiluolasta ruvetessansa puhumaan Pekka huomattavassa määrässä
vilkastui. Piipun polttaminen unohtui ja eteemme, pöydän ääreen
seisahtuen hän käsillään toisinaan liikkeitä tehden kertoi tulisen
nopeasti. Oli ikäänkuin menneet tapahtumat olisivat uusiintuneet
hänelle ilmi-elävinä. Niin muistelmiensa valtamana hän oli.
Susiluola, nimesi Pekka, sijaitsee Haukkavuoren läntisellä rinteellä.
Tupamme rappusilta — jos ulos menisimme — saattaisin teille näyttää
vuorella olevan rosoisen ja louhikkoisen paikan, jossa kasvullisuus
ainoastansa vaivoin versoo. Vain siellä täällä on joku yksinäinen
puu, kuusi tahi mänty, ja paljaina, sammaluurteisina kohoavat
kallioseinämät. Yksi näistä on muita jylhempi ja muita korkeampi.
Kohtisuorana se nousee kohden sinitaivasta, niin äkkijyrkkänä, että on
mahdotonta sen sileällä pinnalla missään saada jalansijaa. Seinämä on
kierrettävä, jos ylös tahdotaan päästä.
Sen juurella on kolme neljä isoa, jättimäistä kiveä, ei aivan
likitysten, vaan pienen välimatkan päässä toisistaan. Vuorenseinämän
kanssa ne muodostavat vähäisen, miltei kehänmuotoisen aukeaman, ja
kaksi suurta, satavuotista honkaa varjostaa niitä.
Aukeama on pinnaltaan tasaista kalliomaata, mutta kokonansa jäkälien
kattamaa. Tarkasti sitä silmäillessä saattaa nähdä, että se tuskin
huomattavasti viettää vasemmalle käsin.
Äärimmäisinnä vasemmalla on suurin aukeamaa muodostavista kivistä. Sen
ulkomuodossa ei ole mitään, joka herättäisi erikoisempaa huomiota.
Tuskinpa edes sen aimoa kokoa tulee kummastuneeksi. Semmoisia
"kalliolohkareita" on lukemattomia maassamme, toisinansa muuten ihan
tasaisillakin peltomailla.
Jotakin on kuitenkin tässä kivessä, joka on omiansa tekemään sen
merkilliseksi. Sen alta, rinteen puolelta, alkaa, näet, kuuluisa
Susiluola.
Luolan suu on hyvin matala. Ainoastansa ryömimällä pääsee siitä
sisälle, ja on se ulkopuolelta katajien suojaama, niin että outo ei
sitä helposti löydä, vaikka hän olisi kuullut luolasta puhuttavankin.
Kun katajat taivuttaa syrjään, silloin vasta näkyy kiven alta kapea,
mustapohjainen, noin metrin levyinen railo. Se ei juuri houkuttele
sisälle kömpimään, mutta kun tämän on, joskin vastenmielisesti tehnyt,
tällöin on myös vaiva monin kerroin palkittuna. Silmien eteen aukenee
kallioisen seinän joka taholta ympäröimä luola, jota jatkuu niin
pitkälle kuin maanalaisessa hämärässä saattaa eroittaa.
Kukaan ei ole tiettävästi vielä luolan toista päätä nähnyt. Niin
syvälle jylhän ja korkean Haukkavuoren sisälle se tilottuu.
Moni reimana poikana pidetty mies on uhmaillen lähtenyt luolaa
kulkemaan, mutta kesken on rohkeinkin palannut takaisin. Kaksi
tämmöistä tapausta johtuu etenkin mieleeni.
Kerran meitä oli nuoria useampia, sekä poikia että tyttöjä,
Haukkavuorella. Olikin Juhannus-aatto ja väkeä oli Kirkonkylästä saakka
kokoontunut vuorelle, sen huipulla kokkoa polttaaksensa.
Ajan kuluksi kävimme Susiluolallakin.
Tyttöjoukossa oli mukana köyhän talokkaan tytär Alanevan kylästä.
Tämä oli kaunis tyttö, mutta hänen kauneudessaan oli jotakin erikoista,
pitäjän muitten tyttöjen ulkomuodosta poikkeavaa. Olisipa, kun Leenan
näki, luullut mustalaistytön olevan edessänsä. Niin tummanruskeat
olivat hänen silmänsä, niin pikimusta oli hänen pitkä, vallattomasti
kiharoilla oleva tukkansa. Ehkä olikin hänen suonissaan mustalaisverta.
Ainakin huhu, jos se totta sitten puhui, tiesi siitä kertoa.
Leenan isä, näet, olisi vieraalla paikkakunnalla mennyt naimisiin
erään mustalaistytön kanssa, mutta tämä oli täällä, heti lapsen
synnytettyänsä, kuollut. Silloin mies otti lapsen — se oli tyttö — ja
muutti jälleen kotiseutuvilleen.
Oli huhun kuinka oli, ei estänyt se muita pitäjäläisiä ja näistä
etenkin nuorisoa Leenan kanssa seurustelemasta. Tuskinpa aina häntä
"mustalaiseksi" edes muistimmekaan. Suurimman osan ikäänsä hän oli
elänytkin keskuudessamme. Sentähden olimme häneen tottuneet, ja
luulenpa monen pojan tavallista syvempäänkin katsoneen hänen tummiin
silmiinsä. Minäkin hiljaisuudessa pidin Leenasta — tässä Pekka vilkaisi
vaimoonsa — ja ihailemista hänessä olikin. Hän oli käytökseltään
tulinen, liikkeiltään reipas ja — mikä mustalaisessa on harvinaista —
luonteeltaan sydämellisen suora ja vilpittömästi rehellinen. Eivätpä
tytötkään olleet hänestä pitämättä, ja hyvä toveri Leena olikin.
Pieninkin ystävää kohdannut vastoinkäyminen saattoi kyyneleet hänen
silmiinsä. Toisinansa hän kuitenkin oli oikullinen. Silloin hänen
isot, iloisat silmänsä tuikehtivat veitikkamaisesti ja vallattomana
hän sai milloin minkin päähänpiston, kiusasi, näet, tovereitaan tahi
— mikä oli tavallisinta — laski pilaa ihailijoistaan, heti jälleen
sydämettömyyttään taas katuaksensa.
Vallattomana hän nytkin oli Susiluolalla ja lupasi sille pojista
sukkaparin kutoa, joka luolan päässä kävisi.
Meitä oli paljon poikia hänen ympärillään, mutta kukaan meistä ei
astunut esille. Vaatimus oli mielestämme liika mahdoton täyttää, mutta
kuitenkaan emme saattaneet olla epäröiden katsomatta toisiamme, sillä
tytöt virnistelivät selkämme takana, ja se harmitti.
"Eikö kukaan uskalla?" sanoi Leenakin pilkallisesti naurahtaen.
Joukostamme astui silloin päättäväisenä esille synkkäkatseinen Lapuan
poika.
Hän oli vasta tullut paikkakunnalle ja useammille meistä outo.
"Tyttö", sanoi lapualainen purevalla äänenpainolla, "en sukkaparia
ansaitakseni lähde, vaan jos sydämesi minulle lupaat, niin luolaan
menen ja sen päässä käyn."
Leena punastui. Niin pitkälle hän ei ollut leikinlaskussaan tahtonut
mennä.
— Lupaa, lupaa! huusivat tytöt — kesken lapualainen takaisin palaa.
— Olkoon sovittu, lausui Leena pilkallisesti.
Lapualainen puri huuliaan, mutta ei sanaakaan puhunut. Uhkamielisenä
hän taivutti katajat syrjään ja ryömi aukosta sisään.
Tuossa tuokiossa hän oli kadonnut näkyvistämme, mutta vielä
tarkastelimme levottomuudella luolan aukkoa.
Levottomuus kasvoi, kun häntä vielä parinkaan tunnin kuluttua ei
takaisin kuulunut.
Aivan kalpeat olivat Leenan kasvot. Hän katui jo ajattelemattomuuttaan.
Ihan ventovieraalle hän oli sydämensä luvannut. Mitäpä jos lapualainen
oli pilan totena ottanut? Mitä hän tälle silloin sanoisi? Leenan tätä
ajatellessa kuuma kyynelkarpalo juoksi pitkin hänen poskipäitään, ja
leikinlasku ei enää huvittanut.
Allapäin olivat toisetkin tytöt. Heitä suretti se, että he
kehoituksellaan, jota heidän toverinsa oli noudattanut, olivat
saattaneet tämän ikävään pulaan.
Emmepä mekään, pitäjän pojat, olleet laisinkaan mielissämme.
Ulkoseurakuntalainen oli tullut ja alttiilla rohkeudellaan ehkä
alentanut arvoamme tyttöjemme silmissä. Kukapa sitäpaitsi meni
takaamaan, ettei hän luolan päässä kävisi ja sitten esiintyisi
vaatimuksineen? Tiesi sen Leenankin silloin. Tytöt ovat aina hupakoita.
Ottavat vaikka minkä mokoman, joka tielle osuu. Uhmaileva oli monen
pojan katse, ja voimattomassa vimmassaan he puristivat nyrkkiään
housuntaskussa.
Ummelleen kolme tuntia oli vierähtänyt. Tällöin vasta — auringon
ensimäisiä säteitään heittäessä itäiseltä taivaanrannalta — näkyi
viimeinkin katajien lomitse käsi ja pian toinenkin. Luolasta tuli
esille lapualainen, mutta minkälaisena ulkomuodoltaan?
Hänen vaatteensa olivat likomärjät ja repaleiset, hänen kasvonsa
ja kätensä veriset. Lakittamin päin ja vahva, ruskea tukka vedestä
takkuisena hän seisoi edessämme. Hänen harmaat silmänsä olivat
entistäkin synkkäkatseisemmat, ja parrattomat huulet olivat lujasti
yhteenpuserrettuina.
Näin hän seisoi silmänräpäyksen ajan, mutta sitten hän perin uupuneena
vaipui maahan.
Lähenimme uteliaina häntä.
Tällöin hänen huulensa avautuivat. "Tuokaa juotavaa!" hän kuiskasi
tuskin kuuluvin sanoin.
Eräällä pojista oli pullo viinaa mukana. Hän tarjosi lapualaiselle
pullon.
"Ei väkeviä", puhui tämä raskaasti.
Äkkipäätä tehdyllä tuohisella haimme hänelle joutuisasti vettä.
Syvin siemauksin hän joi kaiken veden ja laski sitten tuohisen
viereensä.
— En ole yrityksessäni onnistunut, hän mumisi hampaittensa välistä.
— Et ole onnistunut? sanoimme yhteen suuhun ja sydämessämme tunsimme
hienoa vahingoniloa.
— En.
Odotimme jännityksellä selitystä.
— En neuvoisi ketään, hän nimesi — yritystäni uudistamaan.
— Todellakin, lausui Leena, joka hänkin oli tyttöjen seurassa likennyt
— sen näköinen oletkin.
Leena ei ollut saattanut äskeistä tuskaansa unohtaa ja tahtoi sentähden
kostoksi vähäsen pistellä.
Lapuan poika loi moittivasti katseensa häneen.
Leena huomasi sen ja punastuen hän vetäytyi toisten taakse.
Samalla lapualainen nousi vaivaloisesti pystyyn. Hänen lyhyt, jäntevä
vartalonsa vapisi vieläkin kokemistaan ponnistuksista, mutta hänen
silmänsä leimahtivat nyt tulta ja terästä oli äänessä. "En ole
pelkuri", hän lausui, "mutta sittenkään en halua toistamiseen tehdä
matkaani. Kaukana kallioitten syvyydessä on vuolas virta, ja kylmä
kostea on viima, joka täältä tunkee vastaan. Virran ylitse olen
yrittänyt kahlata, mutta vesi tempoi jalkojani. Se oli viedä henkeni,
vaatteeni repeytyivät ja lakkini kadotin. Verissä ovat käteni, verissä
kasvoni, mutta kohtaloani en valita. Sitä ainoastansa valitan, että
naisen narriksi rupesin."
Ylpeästi niska kenossa Lapuan poika lähti astumaan mäkistä rinnettä
alas, mutta tyttöjoukkoa sivuuttaessansa hän moittivin silmäyksin
etsi Leenaa ja tämän nähdessänsä hänen synkkä katseensa muuttui niin
kaihomielisen surulliseksi. Emme silloin mekään saattaneet enää tuntea
vahingoniloa ja katkeruudetta, jopa miltei kunnioituksella, ajattelimme
poistuvaa vierasta. Eipä joka mies vaan tekisi hänen rohkeata
yritystään.
Pian hän oli kadonnut taajan hongikon suojaan.
Tällöin mekin lähdimme luolalta, kukin kotiinsa mennäksensä, mutta
seuraavana päivänä, aamun koittaessa, valjastin isäni kolmivuotisen
oriin kirkkorattaitten eteen.
Ajoin hevosella Kirkonkylään. Lapualainen oli työssä siellä —
niin oli minulle sanottu — ja tahdoin nyt tiedustella häneltä
yksityiskohtaisesti hänen seikkailuaan luolassa.
Miestä en enää tavannut.
Jo Juhanuspäivän illalla hän seikkailuaan lähemmin kenellekään
kertomatta oli lähtenyt kohden kotipitäjäänsä taivaltamaan.
Kuulin sitten jälestäpäin, että Leena oli sinne kirjoittanut hänelle,
mutta mitä kirjeessä oli, sitä en tiedä. Ehkä hän siinä pyysi
lapualaisen unohtamaan lausumansa pilkkasanat. Se semmoinen olisi ollut
niin Leenan tapaista.