III.

Kuka ensiksi otti puheeksi Haukkavuoren aarteen, sitä en enää muista.

Siitä mainittaessa Pekan suu meni pilkalliseen hymyyn, mutta pian hänen

kasvonsa muuttuivat vakaviksi ja vasen kyynärpää pöydällä, käsi poskeen

nojaten hän istui ajatuksiinsa vaipuneena.

Toisinansa välkähti Pekan silmissä niin kummasti, ja syvä huokaus nousi

hänen rinnastansa.

Äkkiä hän tuskastuneena nousi lavitsalta ylös ja astui sanatonna tupaan.

Kiivain, joskin raskain askelin hän mitteli tämän lattiata, mutta

odottamatta hän seisahtui, löi kädellä otsaansa ja mumisi jotakin

itsekseen.

Oudostuneina katselimme avoimesta ovesta Pekkaa. Mikä häntä vaivasi?

Käsittämättömältä tuntui hänen käytöksensä.

Kauvan emme tarvinneet odottaa selitystä. Pekka astui tyyntyneenä

jälleen huoneeseen. Lyhyesti naurahtaen hän istahti entiselle

paikalleen ja alkoi puhella vapaasti ikäänkuin mitään ei olisi

tapahtunut.

"Merkillistä", hän sanoi, "kuinka kummasti minuun vaikuttaa, kun

vaan kuulen Haukkavuoren aarteesta puhuttavan. En usko koko aarteen

olemassaoloon, mutta toisinansa herää kuitenkin epäilys rinnassani, ja

silloin todellakaan en tiedä mitä ajattelisin. Äskenkin johtui mieleeni

kuinka nuorena, kahdeksantoista ikäisenä nuorukaisena välistä samoilin

Haukkavuoren rinteitä päiväkausia. Hain aarretta niinkuin moni muu oli

tehnyt ja on jälkeenpäin tehnyt, mutta luonnollisesti minkäänlaisitta

tuloksitta. Olin tosin kerran löytävinäni jonkinlaisia merkkejä, mutta

ne pettivät, ja perin uupuneena palasin iltasella kotiini. Yhtä turhia,

yhtä uuvuttavia olivat kaikki matkani. Sentähden en saattanut äsken,

aarteesta mainittaessa, olla pilkallisesti hymyilemättä. Mutta jo

seuraavassa silmänräpäyksessä ajattelin, että ehkä sittenkin näkemäni

merkit olivat oikeat, vaikka en niitä ymmärtänyt, enkä vieläkään

ymmärrä. Tämä ajatus oli niin voimakas, että se kokonansa sai minut

valtoihinsa."

Nyt Pekka, silmänräpäyksen vaiettuansa, siirtyi puheessaan jo muihin

asioihin, sanoi toivovansa hyvää elovuotta sillä kesä oli tähän

saakka ollut niin lupaava, mutta uteliaisuuteni oli herännyt, joten

miltei heti keskeytin hänet ja pyysin hänen kertomaan meille aarteen

etsinnästään.

Yhtyipä isäkin pyyntööni.

Silloin Pekka näkyi vaipuvan syviin ajatuksiin. Selvästi saattoi

huomata, että ristiriitaiset tunteet taistelivat hänen sydämessään.

Kertoisiko hän meille? Odotimme jännityksellä hänen vastaustaan.

Vihdoin hänen huulensa vetäytyivät hyväntahtoiseen hymyyn, ja hänen

silmänsä saivat kirkkaamman loisteen. "Eipä minulla ole mitään

vastaan", hän sanoi hiljaisesti hymähtäen, "mutta siirtykäämme ensin

tupaan! Siellä on tilavampi."

Siirryimme tupaan ja asetuimme penkille istumaan.

Ennu ja Anna vetääntyivät äidin turviin. Heistä odotettavassa

aarrehistoriassa oli jotakin kauhistuttavaa.

Isä oli virittänyt paperossin ja minä istuin hänen vieressänsä.

Emäntä nojasi pöytää vastaan ja odotti hänkin uteliaisuudella. Koskaan

ei Pekka edes hänelle ollut aarteen etsintäretkistään puhunut.

Pekka itse käveli vakavana lattialla ja sytytteli lyhyttä

nysäpiippuansa.

Liisa sillävälin hommaili vielä huoneessa. Hän korjaili kahvivehkeitä

pois, mutta nyt hänkin jo astui tupaan ja istahti uuninpankolle.

Kädessänsä hänellä oli sukkakudin, ollaksensa aikaa turhaan

kuluttamatta.

Samalla Pekkakin oli saanut piippunsa vireeseen ja puhaltaen vahvan

savupilven hän aloitti kertomuksensa.

Kaukaa Kemin puolelta hänen isänsä oli tullut ja asettunut asujaksi

torppaan, missä nyt olimme. Muutosta tänne ei Pekka paljonkaan

muistanut, sillä hän oli silloin ollut vielä aivan pieni, tuskin

nelivuotias, mutta sen hän sitävastoin selvästi muisti, että

Haukkavuori jo ensi näkemältä oli häntä suuresti viehättänyt. Sen

metsäiset, jylhät rinteet olivat, näet, hänestä niin oudon juhlalliset,

ja miltei itsetiedottomasti hän toisinansa oli huomaamattansa

lähennyt saunan takana olevaa puroa, leikkinyt ensin hetkisen sen

partaalla, mutta alkanut sitten hiljakseen, askel askeleelta, kiivetä

kallioista rinnettä ylöspäin. Aina oli tällöin äidin ääni kutsunut

häntä varoittaen takaisin, ja hitaasti, vastenmielisesti hän oli

jälleen laskeutunut alas. Kerran hän kuitenkin eräänä sunnuntaina,

oli äitinsä havaitsematta päässyt tuvasta. Äiti nukkui silloin

puolipäivä-untansa, ja isäkään ei ollut kotona. Joutuisasti hän juoksi

saunan luo, sieltä purolle ja purolta rinnettä ylös. Hän juoksi

herkeämättä. Pienet kädet löivät verille kalliota kavutessa ja vaatteet

joutuivat epäjärjestykseen, mutta siitä hän ei välittänyt. Ylös, ylös

hän tahtoi. Viimein hän kuitenkin oli hengästyneenä pysähtynyt ja

katsonut taaksensa. Joka taholla hänen edessänsä oli jylhää, kallioista

metsää, mutta yli synkän metsän näkyi korkealta harjanteelta hänen

kotinsa. Etäällä se jo oli, kaukana hänen jalkojensa alapuolella.

Peloittavan jyrkkänä kohosi puu- ja sammalpeittoinen vuorenrinne hänen

yläpuolellansakin. Silloin oli luvaton matka ruvennut arveluttamaan

Pekkaa, ja katumuksen kyyneleet silmissä, sydän kiivaasti pamppaillen

hän oli alkanut kavuta tulemaansa tietä takaisin. — Alhaalla, saunan

tykönä, oli äiti häntä jo vastassa. Hän oli herännyt unestansa ja heti

huomannut sanomattomaksi kauhuksensa, että poikaa ei ollut tuvassa.

Hän juoksi ulos, mutta pihamaallakaan ei näkynyt ketään. Silloin hän

epätoivoissaan riensi saunalle ja sieltä purolle. Ehkä Pekka oli

lähtenyt sinne? Siellä lapsi, itkussa silmin, vaatteet rikkiöiminä

ja kädet verissä, tulikin kalliota kiiveten. Selitykset eivät olleet

pitkät. Pekalla ei ollut mitään puhua puolustukseksensa, ja äiti —

sanaakaan sen enempää tuhlaamatta — nosti hänet syliinsä, vei sisälle

ja otti koivurieskan ovipielustasta.

Notkealla koivunvitsalla saamansa selkäsauna oli Pekalta joksikin

ajaksi poistanut kaiken halun tutkia Haukkavuoren "salaisuuksia",

mutta sitten se vähitellen heräsi uudestansa ja vuosien lisääntyessä,

nuorukaisijän tullen, kasvoi yhä voimakkaammaksi. Nyt ei kuitenkaan

enää Haukkavuoren suuriluontoisuus ollut yksin vaikuttamassa, vaan

ihmeellinen, mainitusta vuoresta liikkuva tarina aarrehistorioineen oli

houkuttelemassa tuntemattomia kultia etsimään.

Lapsena Pekka ei ollut tarinaa ymmärtänyt, eikä myös ollut pannut

siihen minkäänmoista merkitystä. Satuna sitä olikin hänelle kerrottu,

joten hän — sen enempää asiaa punnitsematta — oli sitä myös semmoisena

pitänyt, mutta nyt — nuorukaiselle — esiintyi tarina kokonansa

toisessa valossa. Itsenäinen arvosteluhalu oli jo määräämässä, eikä

Pekka enää voinut olla mielessään kuvittelematta, että vuorella

todellakin oli salaperäisiä aarteita kätkettynä. Oudot miehet

olivat tuoneet ne tänne aikana, jolloin seudut vielä olivat olleet

lappalaisten asustamina. Nämät olivat vähitellen tungetut kauvemmaksi

pohjoiseen, mutta perinnöksi oli samalla, paitsi rikkaita kalavesiä ja

erärunsaita metsämaita, jäänyt sijaan asettuneille suomalaisille myös

aarrehistoria, joka polvesta polveen — ehkä vähän muotoaan muuttaen —

oli sitten ollut kulkeilla.

Tämä ajatus tarinan synnystä miellytti suuresti Pekkaa, sillä

tarkimmallakaan yksityiskohtain punnitsemisella hän ei voinut keksiä

toista yhtä perusteltua ja yhtä todenmukaiselta tuntuvaa selitystä.

Tämä ei kuitenkaan vielä mitään varmuutta tuonut. Olihan sekin

mahdollisuus, että tarina oli vain vilkkaan mielikuvituksen luoma.

Silloin selitys oli myös ainoastansa näennäisesti oikea ja semmoisena

soveltuva siihen käsitykseen, minkä hän lapsuudessaan oli vanhempiensa

kertomuksen johdosta saanut. Tämä käsitys tunkeutui nyt uudestansa

hänen mieleensä ja karkoitti sieltä kaikki jo rakkaiksi käyneet

haavekuvat tarinan todellisuudesta, mutta ne palasivat vähitellen

ja tällä kertaa niin vastustamattomalla voimalla, että hän miltei

tahtomattaankin uskoi aarteen olemassaoloon.

Tähän vakaumukseen joutumista edisti etenkin Karjalasta kulkupuheena

tullut tieto. Siellä oli maasta löydetty aarre, joka kertomuksien

mukaan oli sinne kätketty Isonvihan aikana. Satuina oli näitäkin

kertomuksia pidetty, mutta nyt oli sattuma tuonut aarteen ilmoille.

Vasta raivattua uutispeltoa kynnettäessä oli, näet, auran terä

paljastanut yli vuosisataisen kätkön. Tästä kuullessaan ei Pekka ollut

saattanut olla Haukkavuorenkin tarinaa ajattelematta. Ehkä sekin oli

yhtä tosiperäinen?

Kauvan Pekka ei epäröinyt, mutta mitäpä hän sitä tulisena

kahdeksantoista vuotiaana olisikaan tehnyt? Silloin veri hehkuu kuumana

suonissa, ja mieli palaa seikkailuihin. Enempää itseänsä raskailla

ja ikävillä miettimisillä vaivaamatta hän heittikin lapion ja kuokan

olkapäälleen ja lähti Haukkavuorelle.

Aamusta varhain hän viipyi täällä myöhäiseen iltaan saakka, mutta

väsymys oli ainoana palkintona uutterista ponnistuksista.

Se kuitenkaan ei estänyt häntä yhä uusille matkoille taivaltamasta, ja

viikot vierivät, mutta työ oli yhtä tuloksetonta, ja siksi mieli alkoi

jo käydä lamaan, siksi horjua äsken vielä niin luja vakaumus aarteen

olemassaolosta.

Kerran kuitenkin onni oli häntä suosinut, ja suurella jännityksellä

hän oli ryhtynyt havaintojen tekoon. Tämä oli tapahtunut Susiluolan

rinteellä.